Kategoria: Yhteiskunta

  • Työttömyys

    Työttömyys

    Veikko Huovinen kertoo jutussaan Kirjallinen keskustelu (kokoelmassa Mikäpä tässä, 1969) Kainuun korvessa käymästään kulttuurikeskustelusta. Kertoja on palaamassa metsästysreissultaan kiskobussilla, joka kiitää halki kainuulaisen metsämaiseman.

    Paikan tunnistaa Joensuu–Kontiomäki-radaksi, ja ajankohdaksi ilmoitetaan 1958. Tuolloin elettiin maaseudun paikallisjunaliikenteen kulta-aikaa ja matkaa tehtiin uusilla, vuosina 1954–1963 rakennetuilla kiskobusseilla eli lättähatuilla. Pohjois-Karjalan ja Kainuun yhdistävä rataosuus Nurmeksesta Vuokattiin oli valmistunut 1929. Maakuntien rajalla sijaitsevan Maanselän ja Kontiomäen välillä oli 14 seisaketta, keskimäärin alle neljän kilometrin välein. Juna oli siis suhteellisen helposti saavutettava ja jokapäiväinen liikkumisväline.

    Kiskobussiliikenteen huippuvuosi oli 1964, mutta samoihin aikoihin alkoi maaseudun tyhjentyminen ja henkilöautoilun valtakausi. Henkilöliikenne välillä Nurmes–Kontiomäki jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1993 asti, ja lättähatuillakin ajettiin vuoteen 1988.

    Elo oli vaatimatonta ja karua silloinkin, kun maaseudulla vielä riitti väkeä:

    Kun juna pysähteli, leijui työttömyys pikku kylistä pysäkin odotushuoneen kautta ratapihalle, siitä junaan matkustajien keskusteluissa, heidän laihoissa poskissaan ja repuissa, joissa ei ollut paljon tuliaisia tai viemisiä. Koira tuo sisälle pakkasen turkissaan, ja työttömyyskin kulkee ihmisten vaatteissa sisään, samoin rahan niukkuus ja huolet.

    Kävin Maanselässä 2018 ja uskaltauduin sisälle autioon asemarakennukseen. Viereinen asuinrakennus oli metsästysseuran majana, höyryvetureita aikoinaan juottanut vesitorni romautettu. Aseman suuresta koosta päätellen matkustajia on joskus ollut riittämiin.

    Henkilökunnan tilatkin ovat avarat. Lippuluukulle on jäänyt muisto työttömyydestä. Mahtaako se olla 1970-luvulta, jolloin asemalla viimeksi oli lipunmyyntiä? Tunnelma siis jokseenkin sama kuin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

    Olikohan Huovisen metsämies-kertoja noussut junaan täältä tai kenties Pohjois-Karjalan puolelta Rumosta? Täällä riittää vielä metsiä.

    Junassa vastapäätä istuva työmies lukee lehdestä Huoviselle annetusta kirjallisuuspalkinnosta ja – tunnistamatta junaan noussutta kirjailijaa – alkaa purnata: ”Tuollekin perhanalle sitä mätetään rahoja!” Seuraa kulttuurikeskustelu, joka tuntuu nykypäivänä ihmeen tutulta.

    Kertoja innostuu lietsomaan työmiehen kiukkua, mutta äityy ehkä liiallisuuksiin, sillä keskustelu hiljenee toviksi. ”Kuljimme istualtamme halki kalliometsien ja rantaniittyjen, tuumailimme, nytkähtelimme kiskotuksen kaarteissa.”

    Maanselästä pohjoiseen rata vie läpi huikeiden maisemien. Kapea ja pitkä Kalliojärvi on vedenjakajalla ja ollut bifurkaatiojärvi, josta vedet ovat juosseet etelään ja pohjoiseen. Nykyisin kuulemma vain pohjoiseen Oulujoen vesistöön.

    Kirjoitin aikaisemmin Juurikkalahdesta, Kontiomäestä ja Arvottomien junista ja rautateistä.

  • Välähdys yössä

    Välähdys yössä

    Välillä käy niin onnekkaasti, että luja kansalaismielipide ja lainsäätäjien tahto kohtaavat ja tuottavat päätöksiä, jotka parantavat kertaheitolla kaikkien elämää. Näin tapahtui tänä keväänä, kun vanha eduskunta viime töikseen sääti lain sähkölautojen aiheuttaman riesan vähentämisestä.

    Kansalaisaloite haitallisen sähkölautailun torjunnasta keräsi äkkiä yli kaksisataatuhatta kannattajaa ja toimitettiin eduskunnalle vain kuukautta ennen vaaleja. Kansanedustajat ymmärsivät ongelman vakavuuden ja panivat töpinäksi. Laki saatiin aikaan rivakasti ja voimaan heti lumien sulettua etelän isoista kaupungeista.

    Kansalaisaloitteen tärkein vaatimus toteutui: nyt kuka tahansa saa tarpeellista varovaisuutta noudattaen räjäyttää sähkölaudan, joka on jätetty sellaiseen paikkaan, että se aiheuttaa vaaraa tai estää liikenteen sujumista. Radikaalimpi ehdotus, että jalkakäytävällä hurjastelevan sähkölautailijan saisi ampua, ei kuitenkaan mennyt läpi perustuslakivaliokunnasta.

    Kesää on nyt eletty yli juhannuksen ja havaintoja lain vaikutuksista on kertynyt. Ampumisesta käyty keskustelu on luultavasti saanut aikaan sen, että jalkakäytävillä saa kävellä melko turvallisesti pelkäämättä päälleajoa. Törkeätä pysäköintiä näkee vielä, mutta sen torjunta on tuottanut uutta harrastustoimintaa ja lisännyt yhteisöllisyyttä.

    Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vastuuttomien kulkuneuvonkäyttäjien aiheuttamia haittoja torjutaan räjäyttämällä. Helsingin kaupunkihan otti jo liki kymmenen vuotta sitten käyttöön järeät keinot raitiokiskojen tukkeeksi jätettyjen autojen poistamisessa. Autojen poishinaamisen ohella alettiin kokeilla niiden räjäyttämistä.

    Tienraivaukseen lähdettiin hinausautolla kuten ennenkin. Mutta jos työntekijät havaitsivat tietokannastaan, että tien tukkiva auto on jouduttu hinaamaan pois ennenkin, heillä oli nyt lupa räjäyttää se. Ensi alkuun räjäytystekniikka oli karkeaa, panokset isoja ja syntyvä romu niin suurikokoista, että sen siirtämiseen tarvittiin konevoimaa.

    Tekniikka kuitenkin kehittyi nopeasti. Saatiin käyttöön pieniä panoksia, joita pysäköinninvalvojat ja poliisit pystyivät kantamaan mukanaan. Strategisesti sijoitetut räjähteet hajottivat auton niin pieniin osiin, että ne voitiin nostaa ja lakaista sivuun lihasvoimin. Hinausautoa ei tarvinnut enää odotella paikalle, ja katkokset raitiovaunuliikenteessä jäivät hyvin lyhyiksi ja vähenivät lähes olemattomiin.

    Räjäyttäminen todettiin niin tepsiväksi keinoksi, että sitä alettiin käyttää kaikkiin kiskoja tukkiviin autoihin eikä vain rötöksenuusijoihin.

    Väärinpysäköinnistä aiheutuva jopa satojen eurojen sakko ja siirtomaksu ei pelota varakasta autonomistajaa. Mutta jos palatessaan paikkaan, johon muisteli jättäneensä 90000 euron katumaasturinsa, löytääkin vain pölyä ja pieniä pellin- ja muovinkappaleita, joita puhtaanapidon mies parhaillaan kokoilee lehtipuhaltimella, harkitsee paikkaa seuraavalla kerralla vähän tarkemmin.

    Kun sähkölaudat oli taas toukokuussa tuotu ulos varastoistaan ja levitelty ympäri kaupunkia, näkymä muistutti monin paikoin viimevuotista. Lähes päivittäin tapasi poikittain keskelle jalkakäytävää tai risteykseen jätettyjä lautoja, joskus jopa röykkiöitä tai huolellisesti rakennettuja sokkeloita. Ne eivät kuitenkaan saaneet olla paikoillaan viimekesäiseen tapaan päiväkausia. Lämpenevinä iltoina torien kulmilta, silloilta ja tienristeyksistä alkoi kuulua uusi ääni, joka tuli äkkiä tutuksi kaupunkilaisille: napakka poksahdus ja sitä seuraava lyhyt ropina, kun sirpaleet satavat katukiveykseen.

    Kerrottiin, että kauppiaat varautuivat uuteen lakiin tilaamalla varastonsa täyteen lautapanoksia. Kuitenkin jo ennen vappua ne myytiin loppuun useimmista verkkokaupoista.

    Eräänä toukokuun lopun iltana kävelin tuttavani seurassa kaupungilla. Hän oli luvannut näyttää minulle, miten räjäyttäminen toimii käytännössä. Taskutieturissaan hänellä oli sovellus, joka etsii sähkölautafirmojen palveluista vapaita lautoja ja näyttää ne kartalla. Karttaa suurentamalla voi koettaa nähdä laudan tarkan sijainnin ja päätellä, olisiko se mahdollisesti pysäköity väärään paikkaan.

    Löysimme aika pian vihreän sähkölaudan, joka oli jätetty kahden kävely- ja pyörätien risteykseen niin, että se tukki puolet väylästä ja pakotti kulkijat väistämään vastaantulijoiden puolelle. Ensin tilanteesta otettiin todisteeksi kuva. Sitten tuttavani kaivoi taskustaan pienen lieriömäisen panoksen, joka mahtui melkein nyrkkiin. Hän työnsi sen johonkin koloon etupyörän yläpuolelle, kohtaan jossa ohjaimen pystytanko
    liittyy lautaosaan.

    Seuraavaksi tuttavani vei kännykkänsä lähelle panosta, jolloin sovellus tunnisti panoksen RFID-sirun ja aktivoi räjähteen. Nyt kukaan muu ei voisi räjäyttää panosta eikä panos voisi räjähtää silloin, kun räjäyttäjä itse on vielä liian lähellä. Hän jakoi räjäytyksen Instagramissa, niin että seuraajat pystyisivät katsomaan sitä suorana lähetyksenä tai tulemaan vaikka paikalle, jos sattuisivat olemaan lähistöllä.

    Kävelimme laudan luota poispäin parikymmentä metriä, kunnes sovelluksen räjäytyspainike muuttui harmaasta punaiseksi. Tarkastimme vielä huolellisesti, ettei ketään ollut lähellä. Sitten tuttavani kohdisti taskutieturinsa kameran kohti lautaa, varmisti että videolähetys on päällä ja hipaisi punaista nappia.

    Räjähdys oli erikoisen siisti. Laudan etuosa ikään kuin suli ja painui kasaan. Joitakin sirpaleita osui hauskasti ropisten pyörätien liikennemerkkiin. Pamahdus oli hiljaisempi kuin olin pelännyt. Suosittelen kuitenkin korvatulppien käyttöä varmuuden vuoksi ainakin silloin, kun räjäytetään useita lautoja kerralla. Valonvälähdys oli kirkas. Parhaalta räjäytykset näyttävätkin pimeällä, ja otollisinta räjäytysaikaa Suomen kesässä on siten keskiyön tienoo.

    Räjäytys sai heti neljätoista tykkäystä ja illan mittaan niitä kertyi toista sataa.

    Nostelimme laudan jäännökset tien sivuun ja keräsimme pienimmän silpun roskapönttöön. Yli puolen metrin mittaisia paloja ei ollut.

    Kävelymme jatkui, ilta hämärtyi – toukokuun lopullahan eteläisessä Suomessa on vielä lyhyt pimeä aika keskiyön molemmin puolin. Kuljimme lahden rannan kävelytietä, kun jonkin matkaa edessämme sillan korvassa räjähti.

    Ensin tuli valkoinen välähdys ja pamahdus ja heti perään ihmeellisen kaunis loimotus, kun sähkölauta paloi bariumin värisellä liekillä.

    –Väripanos! tuttavani innostui.

    Aivan äskettäin on tullut markkinoille panoksia, jotka sisältävät ilotulitteista tuttuja väriaineita. Niitä on kuitenkin kovin vaikea saada, sillä valmistus on päässyt hädin tuskin alkamaan. Tuttavanikaan ei vielä ollut onnistunut hankkimaan väripanoksia.

    Räjäyttäjä, tyylikkäisiin urheiluvaatteisiin pukeutunut nuorehko nainen, paljastui oikeaksi edelläkävijäksi. Hän johtaa räjäytyssovelluksen pistekisaa ylivoimaisesti ja on onnistunut suhteillaan saamaan väripanoksia ensimmäisten joukossa. Hänestä on tullut jo jonkinlainen johtohahmo räjäyttäjien nopeasti kasvavassa yhteisössä. Hänen räjäytyksiään seuraa suorana videolähetyksenä aina vähintään satoja sosiaalisen median käyttäjiä.

    Kuulimme, millaista yhteisötoimintaa on ehtinyt syntyä näinä muutamana viikkona, kun laki on ollut voimassa. Nainen harrastaa muutaman toverinsa kanssa iltaisin tunteja kestäviä räjäytysjuoksuja eri puolille kaupunkia. Panoksia he kantavat juomaliiveissään. Alkuillasta tavattuihin sähkölautoihin käytetään tavallisia panoksia ja väripanokset säästetään iltayöhön, jolloin ne parhaiten pääsevät oikeuksiinsa.

    Jos valoisaan aikaan tavataan erityisen kuvaukselliseen paikkaan väärin pysäköity lauta, se saatetaan säästää myöhemmäksi ja toivoa, ettei kukaan ehdi tuhota sitä sillä välin. Räjäytyssovelluksella voi tietysti lukita lautaan asennetun panoksen omaan taskutieturiinsa, mutta tätä ei pidetä hyvien tapojen mukaisena. Sosiaalisessa mediassa voi kuitenkin pyytää, että lautaa ei räjäytettäisi ennen pimeää.

    Räjäyttäjät ovat tällä tavoin vähitellen ovat löytäneet toisensa, ja räjäytyslenkkeilyn lisäksi on syntynyt muutakin yhteistoimintaa. Muutamia yhteisräjäytyksiä on jo ollut: kun jossain on tavattu oikea sähkölautojen suma, on pikaviestillä hälytetty paikalle useita räjäyttäjiä. Räjäytyssovellukseen on vastikään saatu synkronointiominaisuus, jolla monta panosta voi laukaista yhtä aikaa. Jos vaikka viisikin lautaa sattuu pimeällä hyvään paikkaan ja käytetään väripanoksia, saadaan aikaan kunnon spektaakkeli.

    Toivonpa totisesti pääseväni vielä seuraamaan tällaista ilotulitusta! Mutta kun laki alkaa vähitellen tehota, tulee uusi huoli: tilaisuudet kunnon räjäytyksiin vähenevät nopeasti. Tottahan sähkölautafirmat tarpeeksi menetyksiä kärsittyään ottavat opikseen ja alkavat kerätä ympäriinsä jätettyjä lautoja entistä ripeämmin talteen ja saattavat jopa ruveta perimään väärään paikkaan jätetyistä laudoista jonkinlaista sakkomaksua.

    Ehkä fanaattisimmat räjäyttäjät alkavatkin tehdä vilunkia: vuokraavat itse sähkölautoja ja jättävät ne laittomiin paikkoihin. Tai pestaavat tilapäistä työtä vailla olevia tekemään sen puolestaan. Minkälainen kohu syntyisikään, jos jonakin yönä tärkeälle sillalle ajettaisiin tien tukkeeksi parikymmentä sähkölautaa, sillan alta ja puiston pensaista ilmestyisi kurinalaisen haamuarmeijan lailla joukko panostajia ja jo minuutin, parin kuluttua välähtäisi loistelias monivärinen yhteislaukaus? Ilotulitus näkyisi suorana nettilähetyksenä ja leviäisi pian viraalina ympäri sosiaalista mediaa.

    Saapa nähdä. Nykyisellään sekä räjäytysten fyysisen että tietoturvan sanotaan olevan hyvä. Laukaisevalle kännykälle ja panokselle on säädetty paitsi minimi- myös maksimietäisyys. Laudat eivät siis voi posahdella näennäisen itsekseen, vaan räjäyttäjä on aina näköetäisyydellä. Panoksen liikesensorit estävät myös liikkuvan laudan räjäyttämisen.

    Tosin jututtamamme räjäytysaktivistin puheista saattoi päätellä, että äskettäisen traagisen sähkölaudan ulosajo-onnettomuuden syynä voisikin olla räjäytys. Joku olisi siis onnistunut estämään liikesensorien toiminnan ja pidentämään radioyhteyden kantomatkaa esimerkiksi asentamalla panokseen vahvistimen. Koska tällaisia hämäräpuuhia harrastava ei varmaankaan halua paljastua, hänen olisi hakkeroitava myös räjäytyssovellusta, niin ettei se lähetä laittoman räjäytyksen tietoja internetiin tai ainakin väärentää tiedot.

    Kysyin aktivistilta, voisivatko tällaisten ihmistä vahingoittavien tekojen takana olla ne radikaalit tahot, jotka vaativat ja saivat ampumaoikeuden mukaan kansalaisaloitteeseen. Hän kuitenkin vaikutti haluttomalta puhumaan asiasta enempää. Enemmän häntä olisi innostanut keskustelu tuotekehityksestä: panoksiin kehitteillä olevista uusista kuvauksellisista väreistä ja räjähdyslämpötilan nostamisesta niin korkeaksi, että koko lauta sulaisi.

  • Yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa talvella

    Tunnettu mielipidevaikuttaja, luonnonsuojelija ja ilmastoaktivisti kirjoittaa kirjan tehokkaista elintavoistaan. Toimittaja kirjoittaa tästä jutun lehteen. Jutussa kerrotaan esimerkkejä tehokkuusrutiineista.

    Sosiaalisessa mediassa niin sanottu kansa kuulemma pahoittaa jutusta mielensä. Kuka tämä tyyppi oikein luulee olevansa? Millä oikeudella hän tulee opettamaan, miten meidän pitäisi elää?

    En viitsi tarkistaa, mutta uskon kyllä. Matalamielisyys, kollektiivinen uhmaikä, herraviha ja erilaisuuden pelko ovat alati riesanamme.

    Eikä tehokkuusmies luule eikä tule. Kunhan kertoo, kun kysytään. Tämä elämäntapa sopii hänelle, muut saavat tehdä aivan niin kuin parhaaksi katsovat.

    Sitten radion kulttuurikeskustelun juontaja kysyy, mistä yleisön ärtymys mahtaa johtua. Keskustelijat onnistuvat ohittamaan kysymyksen melko lyhyesti, ja loppuaika tehdäänkin samaa kuin ”kansa”, epäillään ja kummastellaan tehokkuusmiehen toimia.

    Syvällä nietoksen alla uinuvat raikkaat ajatukset. Viimeiset viisaat sanat härmistyvät jääkiteiksi avaruuden lohduttomaan kylmyyteen ehtimättä yhdenkään kuulijan korvaan asti.

    Tehokkuuden taika
    Enemmän elämää (€)
    Kulttuuriykkönen

  • Portti auki!

    Portti auki!

    Tasan 27 vuotta sitten Bornholminkadun rajanylityspaikalla Berliinin pohjoisosassa muurin itäpuolella oli aikamoinen tungos. Tuhannet ihmiset vaativat päästä muurin porteista länsipuolelle.

    Rajoja ei ollut tarkoitus avata yhdellä rysäyksellä. DDR aikoi helpottaa vierailuja länteen, mutta ne olisivat edelleen luvanvaraisia. Illan mittaan televisiouutisista välittyi kuitenkin viesti, että rajat olisivat avautumassa kokonaan, ja lehdistötilaisuuden suorassa lähetyksessä keskuskomitean jäsen Schabowski hieman ihmetellen tulkitsi kädessään ollutta paperia, että uudet säännökset tulisivat voimaan heti.

    Iltayöstä väkijoukon paine rajaporteilla rautatiesillan itäpäässä alkoi olla melkoinen. Ihmisiä päästettiin yksitellen länteen, mutta heidän passejaan yhä tarkastettiin. Lopulta puolta tuntia ennen keskiyötä rajavartijat luovuttivat ja avasivat kaikki portit ihmisten kulkea vapaasti.

    Bornholminkadun raja-asema oli ensimmäinen, jossa muuri aukesi. Samana yönä kiivettiin muurille ja muurin yli muuallakin, kuuluisimmin Brandenburgin portilla. Siinä ei kuitenkaan ollut ylityspaikkaa, eikä kaksi metriä paksua muuria noin vain puhkaistu. Mutta murtaminen alkoi, ja seuraavina päivinä nosteltiin muurielementtejä sivuun jo konevoimin.

    Bösebrücke ja muistoaukio remontissa

    Lokakuussa 2016 silta on remontissa eikä ”Marraskuun 9. päivän aukio”, entisen rajanylityspaikan alue, ole aivan edustuskunnossa. Sunnuntaiaamuna paikalla on pari tyhjennettyä kuohuviinipulloa, pienimuotoista vapausjuhlaa siis lienee vietetty lauantai-iltana.

    Vapautuksen maljat

    Aukion poikki kulkevat raidat kertaavat historiallisen illan tapahtumia.

  • Lastikultti

    On jo aika lopettaa rahan kaataminen Talvivaaran monttuun ja tunnustaa, että sinne menivät. Jos hankkeen tekohengittäminen maksaa vuodessa sen minkä maksaisi kaivoksen kertakaikkinen sulkeminen ja haavojen hoitaminen, pitää ehdottomasti valita jälkimmäinen.

    Katastrofialueen jälkihoito täytyy suunnitella nyt ja toteuttaa viisaasti. Alkuperäistä luontoa ei saa takaisin vuosisatoihin, on siis otettava se mitä nyt on ja revittävä siitä ilo ja hyöty.

    Tarjoan tässä pari ehdotustani valtavan kaivos- ja teollisuusalueen tulevaksi käytöksi. Jos – ja kun – jokin niistä tunnustetaan toteuttamisen arvoiseksi, katson olevani oikeutettu sudeettikainuulaisten kenraalimajurin arvonimeen.

    Ampuma-alue

    Talvivaarasta pitää tehdä subarktisen pommitusharjoittelun eksoottinen vetonaula. Laaja alue ja syrjäinen sijainti mahdollistavat hyvät turvaetäisyydet. Usan ja Venäjän hävittäjät kutsutaan Pohjois-Suomen tukikohtiin, kaukopommittajat ja ohjukset voivat operoida myös maan rajojen ulkopuolelta.

    Uusi isänmaallisten matkailijoiden aalto pommittajavaltioista elvyttää Kainuun turismin.

    Vuokatin huipulle rakennetaan näköalaravintoloita ja ylellisiä lomamökkejä, joista voi mukavasti seurata metsien takana riehuvaa leiskuntaa ja pauketta sekä hävittäjien uljasta kiitoa ja risteilyohjusten ujellusta. Vaaravyöhykkeen liepeille järjestetään seikkailumatkoja aitoja elämyksiä etsiville.

    Dystopiaelokuvien kuvauspaikka

    Sivilisaation tuhon tai ydinkatastrofin jälkeistä aikaa käsittelevät elokuvat tapahtuvat usein autioissa maisemissa: hiekka-aavikolla, arktisella tundralla, epämääräisillä joutomailla tai hylättyjen teollisuuslaitosten valtavissa raunioissa. Ihmiskunnan rippeet ovat jakautuneet toisiaan vastaan tappeleviksi heimoiksi, modernin tekniikan jäänteet ja alkukantaiset elinkeinot ovat käytössä rinnakkain.

    Taiteellisesti vakuuttavimpia postapokalypsielokuvia ovat sellaiset, joissa on koko ajan pilvistä ja sateista, henkilöt kahlaavat lammikoissa ja vesi valuu läpi rakennuksien katoista. Ajatellaanpa vain Tarkovskia.

    Talvivaarassa vettä riittää, ja sitä saadaan aina taivaalta lisää, seutuhan on tunnetusti sateinen. Vesi on varmasti helposti johdettavissa myös rakennuksiin.

    Valtavalla alueella on runsaasti tilaa eksoottisilla ajoneuvoilla käytäville takaa-ajo- ja taistelukohtauksille. Avolouhoksessa voidaan kuvata näyttäviä rotkoonsyöksymisiä ja räjähdyksiä.

    Pommitukset ja elokuvanteko voivat toki myös vuorotella ja toimia yhdessä. Räjähdykset muokkaavat maisemaa ja ohjusten jäänteet ovat ilmaista lavastusta.

    Vuokatti tarjoaa suurten kuvausryhmien majoituspalvelut ja saa uutta hohtoa kansainvälisten filmitähtien vierailuista.

    Kuvitellaanpa tyypillinen Talvivaarassa kuvattu murheellinen loppukohtaus:

    Marraskuun aamu valkenee vain vaivoin siniharmaana. Aamuyöstä satanut uusi lumi peittää uraanilaitoksen pihamaan, mutta on sulanut siellä täällä lojuvien repaleisten ja vielä haaleiden vainajien päältä. Vesi lorisee sortuneista altaista, poltettujen asumusten hiilloksista nousee vielä silloin tällöin korkeampi liekki.

    Vihollisheimo on surmannut viimeisen teollisuusraunioissa piileskelleen perheen ja karauttanut tiehensä mönkijöillään ja moottoripyörillään. Ydinräjähdykset värjäävät läntisen taivaanrannan keltaiseksi.

    Itäisistä erämaista on vaeltanut susilauma, kaksi aikuista ja kolme nuorukaista. Johdossa kulkeva vanha naaras nousee liotuskasan päälle ja komentaa takana tulevat pysähtymään. Näemme sen arvokkaana siluettina taivasta vasten, kun se haistelee tuulta ja arvioi tilannetta. Sitten se johtaa laumansa alas hiljaiselle taistelutanterelle.

  • Mopo

    Eikös ole riemukasta, että nykyään sekä tytöt että pojat ajelevat skootterimallisilla mopoilla? Skootteri ei ole aikoihin ollut neitimäinen. Kun minä olin viisitoistavuotias, mopo oli Tunturi tai Solifer ja moottori oli miehekkäästi haarojen välissä. Skootterit olivat moottoripyöriä ja niillä ajoivat epäilyttävät boheemit ja muut ranskalais-italialaiset. Tytöt eivät ajaneet mopolla ensinkään.

  • Tuhotut kilometrit

    Tuhotut kilometrit

    Ei ihmisen tarvitse masentua tai ahdistua marraskuun hämäryydessä. Kun vain onnistuu välttämään hätääntymisen ja huolen luomakunnan tilapäisestä edesmenosta, voi harmauden tuntea rauhoittavana, voi kokea jonkinlaista myönteistä alakuloa, regressiota egon palveluksessa. Vaaralliset eksistentiaalituskat kuulunevat pikemmin huhtikuun kalvaaseen ylivalotukseen.

    Mutta kulkiessaan maahan tarttuneiden pilvien kosteassa usvassa liukkaalta kalliolta lehdettömän koivikon kautta mustan kynnöspellon reunaan, jättäessään tumman kuusikon suojaan talitiaiset, nuo tämän maiseman melkeinpä ainoat toiveikkuutta julistavat olennot, ihminen on kuitenkin haavoittuvainen. Jos hän hän silloin kokee lujan pettymyksen, jos joku oikein kunnolla jysäyttää vyön alle, voivat aatokset suistua synkille urille: onko mielekästä yrittää elää samalla planeetalla tuholaisten kanssa, vai olisiko luonnollinen poistuma sittenkin lohdullisempi valinta?

    Noin vuosi sitten tutkin Herttoniemen edesmenneen satamaradan tilaa Itä-Helsingissä, Myllypuron, Viikin ja Herttoniemen yhtymäkohdassa. Metrovarikon yhdysrata oli purettu, uusi tienristeys oli rakenteilla. Historian huminaa tähän päivään tuova rautatien 12 kilometrin tolppa seisoi kallion juuressa, niin kuin oli seissyt jo vuosikymmeniä.

    12 murhattu Itä-Helsingissä

    Tänä syksynä risteys on viimeistelty. Se merkitsee muun muassa: Historiallinen kilometripylväs on sahattu juuresta poikki ja viety pois. Paikka on steriloitu, yksitoikkoinen ruohomatto peittää tien reunoja. Kaiken huipuksi maisemaa hallitsemaan on pystytetty räikeä mainostaulu, joka loistaa valosaastettaan satojen metrien päähän.

    Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
    Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.

    Historiantajuttomuus, totalitaarinen ympäristöestetiikka, röyhkeä kaupallisuus. Eikö näitä kirottuja mikään pidätä?

    Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.
  • Myrkyllisiä muistoja

    Myrkyllisiä muistoja

    Toukokuun alun puhtaassa valossa tarkkailija hypähtää myrkkytunturilta lasinkirkkaaseen viileään ilmaan ja leijailee yli kadonneen päiväkodin tyhjän tontin ja optimismin vuosikymmenen modernin kerrostalolähiön.

    Omat muistoni Myllypuron myrkkytaloista ovat hämmästyttävän vähäiset. Vakituinen työmatkapyöräilyni kulki pitkin kävelytietä, joka vei urheilukentän reunasta pitkin kuusikkoista rinnettä sille lyhyelle hiekkatielle, joka oli osa vanhaa Herttoniemestä Vartio- ja Mellunkylään johtavaa maantietä. Muistan, miten ensimmäinen kerrostalo tuli vaivihkaa näkyviin kuusimetsän takaa, alimman kerroksen huoneistoissa oli parvekkeen sijaan oma suojainen piha. Tässä on talon paikka 2013:

    Alakiventie 4 B–C:n paikka

    Sitten, kun katastrofi alkoi, muistanen peitetyt ikkunat ja asuttuja huoneistoja merkanneet värikkäät pyöreät harjat. Ensimmäinen purkuvaihe alkoi keväällä 2001, mutta siitä minulle ei ole jäänyt minkäänlaista muistoa. Pyörätien itäinen osa varmaankin suljettiin silloin. Jonkin aikaa pääsi ajamaan kiertotietä ja nousemaan takaisin rinteeseen suunnilleen Alakiventie 8:n talojen kohdalla, mutta sitten koko alue aidattiin vuosikausiksi.

    Kieltomerkit ja porsaat ovat jääneet polun pieleen, vaikka reitti on taas auki
    Kieltomerkit ja porsaat ovat jääneet polun pieleen, vaikka reitti on taas auki

    Myrkkyhistoriasta olen kirjoittanut kahdessa edellisessä jutussa, joten tässä on vain lyhyt yhteenveto ja linkit lisätiedon lähteille.

    Maantien varressa Myllypuron metsän hiekkaisessa rinteessä oli sorakuoppa, johon perustettiin Vartiokylän kaatopaikka 1954. Kaatopaikkaa käytettiin vuoteen 1962 asti, ja sinne tuotiin kaikkea mahdollista, myös kaasulaitoksen vaarallisia myrkkyjätteitä. Kun Myllypuron lähiön rakentaminen oli ovella, kaatopaikka suljettiin. Käytännössä roskat lakaistiin maton alle.

    Esoteerinen maantiede on selvittänyt paikan historiaa ja nykypäivää, ja juttu sisältää myös aikalaismuistelman 1950-luvulta. Tässä toinen, Heimo Kuukkasen aikalaismuistelma, kaatopaikan myrkyistä enemmän kahdessa artikkelissa.

    Kaatopaikan päälle rakennettiin vuosina 1976 ja 1977 kaksitoista kerrostaloa, asunnot noin viidellesadalle ihmiselle. Siis vain viisitoista vuotta sen jälkeen, kun haiseva kaatopaikka oli häthätää peitelty! Oliko se muka unohdettu? Vai paikka turvalliseksi todettu? Olisivatkohan seudun asukkaat osanneet kertoa jotakin, jos olisi haluttu kysyä?

    Myrkyt ”löytyivät” loppuvuodesta 1998, kun maan painumisen takia rikkoutuneita putkia korjattaessa maasta paljastui haisevaa mönjää. Aineet tutkittiin ja alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi. Kaupungin vuokratalojen Alakiventie 4:n ja 6:n asukkaille etsittiin heti uudet asunnot, Alakiventie 8:n omistusasuntojen lunastamisesta kaupungille ryhdyttiin neuvottelemaan. Tästä syntyikin sitkas riita, johon voi tutustua Alakiventie 8:n omia sivuja lukemalla.

    Alakiventie 6:n neljä kerrostaloa purettiin keväällä 2001. Kahdeksikon viimeiset asukkaat sinnittelivät syksyyn 2003, ja talot purettiin talvella ja keväällä 2004. Tällöin purettiin myös Alakiventie 4:n D-talo. Sitten alkoi pitkä puhdistusoperaatio, jonka aikana myrkyt eristettiin ja niiden päälle rakennettiin nykyinen tunturi. Albumit auki -sivustolla on runsaasti kuvia näistä vaiheista.

    Rappio- ja mysteeriaiheista kiinnostunut valokuvaaja olisi löytänyt näinä aikoina paljon kuvattavaa Alakiventieltä. Itse ajauduin paikalle yhden ainoan kerran kesällä 2004.

    Viimeiset myrkkytalot kesällä 2004

    Alakiventie 4:n kaksi taloa oli tarkoitus säästää, sillä alun perin ajateltiin, että niissä voisi kunnostuksen jälkeen vielä asua. Ne seisoivat paikallaan yli kolme vuotta sen jälkeen, kun muut talot oli purettu ja myrkkytunturia jo suurella vaivalla rakennettiin. Tarkempi tutkimus kuitenkin selvitti, että maapohjan kunnostus tulisi kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, joten talot päätettiin purkaa 2007.

    Mutta kuten tämän jutun toisesta kuvasta näkyy, talot on vain purettu ja maa tasoitettu. Ei näytä siltä, että maita olisi vaihdettu, eikä myrkkytunturin penger ylety tänne asti. Onko tämä maa siis yhä myrkyllistä?

    Kaikkiaan purettiin 11 kerrostaloa, kaksi matalaa siipirakennusta ja erillinen päiväkoti. Ainoana jäi pystyyn Alakiventie 4:n korkea A-talo, joka on saanut uuden numeron 8. Muut pahaenteiset osoitteet 4 ja 6 on nimittäin annettu uusille taloille, joita alettiin rakentaa myrkkyalueen itäpuolelle keväällä 2013.

    Uudet Alakiventie 4 ja 6 tulevat tähän

    Kuusimetsä kaatui ja vanhan kävelytien alku jäi työmaan alle.

    Osmankäämit valtaavat päiväkodin tontin

    Alakiventie 9:ään puretun päiväkodin tontille on muodostumassa mukava kosteikko. Siihen on kuitenkin kaavoitettu uusia asuintaloja.

    Muokattu 2.7.2020: poistettu kaksi kuollutta linkkiä.

  • Myrkkytunturi

    Myrkkytunturi

    Keskikesän aurinko laskee luoteeseen,  ja jättimäinen täysikuu nousee eteläiselle taivaalle. Myrkkytunturin yllä väreilevä kosteus tiivistyy ja alkaa valua laaksoon kuin jokin valtava elävä olento. Keskiyön hetkellä edesmenneiden kerrostalojen ääriviivat piirtyvät hetkeksi sumuun, aivan aavistuksenomaisesti ja niin lyhyeksi aikaa, että kameran suojusta riisuessa näky ehtii kadota.

    Itä-Helsingin Myllypuron kaatopaikan päälle rakennetuista ja sittemmin puretuista yhdestätoista kerrostalosta seitsemän mahtuu kokonaan tai osittain nykyisen myrkkytunturin huippukartion alueelle. Tämä on helppo havaita Helsinki ilmakuvina 1943–2012 -palvelussa: liikuttelemalla liukusäädintä saa eri aikakausien ilmakuvista sopivia päällekkäisvalotuksia. Ilmakuvista kirjoitin enemmän edellisessä jutussa.

    Myrkkytunturin huippu on jokseenkin tarkasti entisten Alakiventie 6:n ja 8:n piha-alueiden keskellä. Korkea Alakiventie 8:n tornitalo oli kartion luoteisrinteessä.

    Näköala länteen viidennen kerroksen aaveparvekkeelta

    Kaatopaikan myrkkymaat on suljettu tunturin huippukartion sisään, eristetty maanalaisin muurein ympäristöstä ja peitetty kalvoin, matoin ja maakerroksin. Melkein kymmenen vuotta aidattuna työmaana ollut alue on nyt neljättä vuotta vihreänä nummena. Kun sopivasta kulmasta katsoo, voi kuvitella olevansa Färsaarilla: lammaslauma laiduntaa ylhäällä rinteessä, alapuolella meri ja pieni kalastajakylä.

    Kunnostus on siis kestänyt kauan, ja aika ajoin lehdet ovat kirjoittaneet työn pitkittymisestä ja kohonneista kustannuksista: Hesari, Hesari, Metro, Metro ja Helsingin Uutiset. Tunturille ja ympäristöön piti vielä rakentaa puisto, johon tulisi huvimajoja ja väriään vaihtavia ledvaloja, mutta kaupungin rahat ovat olleet vähissä ja mäki on saanut jäädä rauhaan.

    Ja se on hyvä se. Ensinnäkin tunturi on talvisin vallan mahtava pulkkamäki. Huvimajat, valaisintolpat ja muut puistokalusteet tekisivät siitä hengenvaarallisen. Ja pimeällä mäki on tarpeeksi etäällä valosaasteesta, joten sieltä on hyvä ihailla täysikuuta, tähtiä ja revontulia.

    Juhannusiltana tunturin aavemaisuus muuttuu lempeäksi salaperäisyydeksi.

    Kesäisin tunturi on mainio päiväperhospaikka. Aikuisina talvehtineet suruvaipat ja nokkosperhoset näyttäytyvät huhtikuussa huipun aurinkoisilla rinteillä ja metsänreunassa. Tunturi on Vuosaarenalpin ohella seudun huomattavimpia avoimia mäkiä, joten keskikesällä meren yli saapuvat vaeltajat löytävät sen helposti. Huipun tuntumassa näkee silloin lepäileviä ohdakeperhosia. Juhannuksena tuoreet nokkosperhoset taituroivat soidinlentoaan huipun leppeässä tuulessa. Sini- ja kultasiivet ruokailevat kedon kukissa.

    Heinäkuun päivinä lakikartion ympärillä sinkoilevat huikeaa vauhtia kiitävät ja kirkuvat mustat sirpit. Syötäviä hyönteisiä leijuu heinikon yllä kuin yöllä usvaa.

    Nyt puistosuunnitelmasta on taas kuultu: Metron uutinen, yleisten töiden lautakunnan lausunto. Rakennusvirasto on aloittanut puiston maisemointisuunnittelun. Ilmeisesti yltiöpäisiä rakenteita ei aiota toteuttaa, vaan kysymys on lähinnä maaston muotoilusta. Asukkaille suunnitelmaa esitellään syksyllä ja töihin ryhdytään vuonna 2014. Nyt on oltava tarkkana, jotta alueen huoleton ja leppoisan vapaamielinen luonne säilyy. Ettei tehdä kurinalaista, golfkenttämäisesti parturoitua elotonta ruohomattoa eikä kaikkialle tunkevaa ulkovalaistusta.

    Mutta onko tosiaan niin, että vain rahapula voi estää tolkuttomat värivalo- ja huvimajahankkeet? Eikö terveen järjen pitäisi? Sekö olisi myllypurolaisille reilu hyvitys ympäristökatastrofista, että he saisivat nousta kierrepolkua mäen huipulle, istahtaa huvimajaan ja ihastella valojen vilkkumista? Montako kertaa itse jaksaisit nautiskella moisesta ihanuudesta? Muualta tulijoita tänne olisi melko turha odottaa, yhden kerran uteliaita enintään.

    Minä ehdotan, että mitään kiinteätä ei mäelle rakenneta, mutta kerran vuodessa, 13. marraskuuta myrkkyjen löytymisen vuosipäivänä, järjestetään hämmentävä multimediaspektaakkeli. Purettujen talojen ääriviivat piirretään ilmaan lasereilla, ja maasta nousee vaarattomilla aineilla hajustettuja höyryjä, jotka valaistaan psykedeelisin värein. Lukemattomista kaiuttimista soitetaan Itä-Helsingin äänistä koostettua ääni-installaatiota*, jonka tässä itse lupaudun tekemään. Kokkoja poltetaan jokaisessa pääilmansuunnassa. Kartion juurella järjestetään tuliesityksiä. Kojuissa myydään tulisia kasvisruokia ja makkaroita.

    Superkuu, taikuus ja Itä-Helsinki

    * Metron ujellusta, Itäväylän jyminää, pullojen kilinää ja poliisiauton sireenin ulvontaa. Tervapääskyn kirskuntaa, pulkan suhinaa, lehtien havinaa ja meren aaltojen kohinaa.

  • Myrkyt ilmakuvina

    Eteläinen Myllypuro vuosina 1964, 1976 ja 1988
    Eteläinen Myllypuro vuosina 1964, 1976 ja 1988. Klikkaa kuvaa, niin aikatasot vaihtuvat itsestään.

    Eläköön julkinen palvelu ja avoin data! Helsinki on äskettäin julkaissut vapaaseen käyttöön tarkat ilmakuvat vuosilta 1964, 1976 ja 1988. On äärimmäisen mielenkiintoista tarkastella nykyisen kaupunkirakenteen muodostumista, etenkin lähiöiden ja suurten liikenneväylien rakentumista. Nyt pääsemme tutkimaan Myllypuron kaatopaikan ja myrkkytalojen historiaa yläilmoista käsin.

    Epäilemättä lehdistö ja taitavammat ohjelmoitsijat tulevat tekemään sellaisia päällekkäiskuvia, joissa hiirellä vetämällä voi katsella eri aikakerroksia. Itse askartelin kahdesta vierekkäisestä ilmakuvaruudusta kultakin vuodelta yllä näkyvän gif-animaation. Jos selaimesi ei automaattisesti näytä animaatioita, klikkaa kuva isommaksi, niin tasot alkavat vaihtua.

    Kuvan keskellä on entinen Vartiokylän kaatopaikka, jota myös Myllypuron kaatopaikaksi sanottiin. Sen päälle rakennettiin 1970-luvulla surullisenkuuluisat myrkkytalot, jotka lopulta purettiin 2000-luvun alussa. Vasemmalla on Myllypuron lounaisosa ja vesitorni, keskeltä alas ja oikealle Gauffinin pellot eli nykyinen urheilupuisto ja oikeassa alareunassa Puotinharju.

    Pienen Tietosanakirjan kartta vuodelta 1960
    Pienen Tietosanakirjan kartta vuodelta 1960

    Yllä on osa Pienen Tietosanakirjan Helsinki-karttaliitteestä. Kirja on painettu 1960, joten karttatiedot ovat 1950-luvulta. Kontulan, Myllypuron ja Puotinharjun alueet ovat metsää, Puotilan tulevat kadut sentään on jo hahmoteltu. Lounaasta Herttoniemen takaosista kohti koillista lähtee Karhunkaatajantie, se vie Myllypuron metsien halki kohti Mellunkylän vanhaa pientaloaluetta ja yhtyy Karjatanhuanpolkuun.

    Tämän tien pohjoispuolelle keskelle metsää on piirretty hiekkakuoppa, johon 1954 perustettiin uusi Herttoniemen eli Vartiokylän kaatopaikka. Vanha kaatopaikka saman tien länsipäässä oli jouduttu sulkemaan alueen asukkaiden vaatimuksesta. Uusi kaatopaikka oli käytössä aina vuoteen 1962 eli melkein Myllypuron rakentamiseen asti. Kuten toukokuussa 1964 otetuista ilmakuvista näkyy, tuolloin jo maalla peitetty kaatopaikka-alue oli laajennut melkoisesti.

    Toukokuu 1964
    Toukokuu 1964

    Vuonna 1964 peltoja viljellään vielä. Puotinharjun talot ovat upouusia, Yläkiventien kolosseja rakennetaan parhaillaan. Neulapadontiellä ja Myllypadontiellä rakennetaan myös, mutta koko lounainen kulma on kalliota ja metsää – ja tulee olemaankin 2000-luvulle saakka. Kaatopaikka-alueen keskellä lienee muutama parakki. Ratasmyllyntiestä ei ole tietoakaan. Kehätie ja Myllypuron liittymä ovat rakenteilla. Herttoniemestä Mellunkylään vievä tie johtaa kaatopaikan halki ja nykyisten Alakiventie 7:n ja 5:n tonttien poikki isojen teiden risteykseen.

    Onko tässä kuvassa selitys siihen, miksi mystinen silta numero 7 rakennettiin metroradan yli juuri siihen, missä se nyt on? Sehän on juuri tämän vanhan tien linjalla. Metrorata ja valtava Kehä I:n ja Myllypurontien liittymä vain ovat mullistaneet maiseman niin, että vanhaa tielinjaa on nykyisin mahdoton hahmottaa.

    Toukokuu 1976
    Toukokuu 1976

    Vuoden 1976 kuvassa Myllypuron lähiö on jo yli kymmenen vuoden ikäinen. Pelloista on osa kaapattu urheilukentiksi, mutta Myllypuron puoleista osaa vielä viljellään. Koulu on ilmestynyt pellon eteläosaan. Ratasmyllyntien yläosa on rakennettu ja alaosakin tekeillä, samoin ilmeisesti metrovarikko. 1970-luvun taloista on rakennettu Alakiventie 5, mutta kaatopaikan alue on yhä autio. Melkoisen nopeasti talot sinne lopulta nousivat, sillä niissä asuttiin jo vuoden 1977 puolella. Miettiköhän joku jossakin vielä, pitäisikö muillekin kertoa mitä maan alla piilee?

    Kesäkuu 1988
    Kesäkuu 1988

    Vuonna 1988 Myllypuro on valmis. Maailma on saanut värit, ja uudet 12 kerrostaloa ja päiväkoti elävät onnellisinta aikaansa: kymmenessä vuodessa pihat ovat vehreytyneet, ja painajainen on vasta kymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa.

    Metrolla on päässyt Myllypuroon ja Kontulaan kohta kaksi vuotta. Gauffinin tilan rakennukset on purettu ja pellot kokonaan urheilukenttinä. Ratasmyllyntie vie uuteen paikkaan nimeltä Itäkeskus.

    Ajantasaisia kuvia voi katsella Helsingin paikkatietopalvelussa, mutta se on hankala Java-sovellus.

    Alkuperäisiin ilmakuviin pääsee käsiksi Helsingin avoimen datan sivustolta. Sieltä sopii tutkia tarkemmin, tämän jutun kuvat ovat rajusti pienennettyjä. Myrkkykartat yhdistin lehdistä 678503 ja 678504. Aineisto: Helsingin kaupungin geotekninen osasto, alkuperäiset ilmakuvat Blom Kartta Oy (lisenssi).

    Ja onhan tuommoinen helppokäyttöinen katselusovellus, jota kirjoittamaan ryhtyessäni ennakoin, jo tehtykin.

    Lisäys: Ilmakuvia on siis saatavissa, mutta en ole oikein löytänyt hyvää lähdettä vanhoihin karttoihin. Karttoja löytyy sieltä täältä yksittäin. Maanmittauslaitoksellahan on avoin karttatietoaineisto, mutta olisiko jo tehty sellaisia esityksiä, että vanhan karttapohjan päälle saa näkyviin nykyiset tiet ja talot?

    Muokattu 1.5.2021: korvattu Googlen kartta Helsingin karttapalvelun ilmakuvalla.