Sipoonkorpi 12: luontoäiti

Toukokuun toinen sunnuntai oli metsän suojassa lämmin, vaikka aukeilla puhalteli kylmä viima. Metsä oli täynnä vaaleanvihreää valoa. Puiden oksistossa oli vielä tilaa, sillä lehtipuissa oli vasta hiirenkorvat. Metsän pohjalla kuului kohina: maasta työntyi valtavalla voimalla ihmeellisiä kasveja.

Tulvii

Soiden reunoilla, notkoissa ja syvemmillä polku-urilla pääsi porskuttamaan. Mutta ei tulvavesiä ainakaan enempää ollut kuin marraskuun sateilla. Kansanretkeilijä päätti kulkea mahdollisimman paljon ilman karttaa, eikä sitä sitten tarvittukaan kuin yhden harhaanmenon korjauksessa. Simpanssi oli salaa unohtunut kotiin. Vapaamuotoisesta suunnistamisesta aiheutuikin pari yllättävää väärinkulkemista. On häkellyttävää tunnistaa äkkiä tuttu paikka, joka ei kuitenkaan ole se johon kuvitteli olevansa tulossa. Mutta tuttuun vihreään purolaaksoon osaisi nyt jo vaikka unessa.

Toukka eli katepillari

Tämän sananjalkoja lukevan perhostoukan on täytynyt talvehtia toukkana, niin iso se jo on. Jotain seittiä on tarttunut sen karvoihin.

Siemenpuuasentoon hakattu punapuumetsä

Tähän aikaan vuodesta puissa on joka päivä erilainen vihreän sävy. Laaksossa ei sävyjen määrä vielä ylittänyt syksyn kahdeksaasataa, oli ehkä vielä hieman liian aikaista. Kun kaikki kuusikon hämyssä kasvavat pensaat saavat lehtensä, päästäneen sävyissä yli tuhannen.

Eilieneiden kevätkokous

Aleneva maasto ja tasainen sammalmatto houkuttelevat ryntäämään eteenpäin. Mutta kun malttaa kulkea hitaammin ja katsella jalkojensa juureen, huomaa, että on käynnissä joukkojen nousu. Suosittu tapa on kasvaa ensin sammalen suojassa spiraaliksi ja ponnahtaa sitten vieterin tapaan lähes silminnähtävällä vauhdilla ylös valoon.

Korkeat seudut, joilla lehtipuita on vähemmän, ovat yllättävän hiljaisia. Vain peippo ja rastaat lauleskelevat ja tiaiset huutelevat varoituksiaan. Mutta lehtevämpiin laaksoihin laskeuduttaessa tulee kuoroon lisää ääniä. Olisi kansanretkeilijällä taas linnunlaulujen kertauksen paikka. Punatulkku näyttäytyy yllättäen – tavallisestihan sitä näkee vain talvella asutuksen liepeillä, mutta kesät se piilottelee tiheissä metsissä.

Lapset laitumella

Sarjassamme maisema vuodenaikojen vaihtelussa: 13. toukokuuta.

Päiväperhosista olivat liikkeellä ainakin sitruuna-, neito- ja kangasperhonen sekä keltaperhonen, joka tosin oli niin haalistunut, että oli käytännössä valkoperhonen. Valkovuokot aiheuttivat tilapäisen lumisokeuden, minkä takia valokuvia piti alivalottaa 2/3 aukkoa.

Esterata

Polun poikki kaatuneet puut ovat viime talven jälkeen tuttu näky Sipoonkorvessa ja muualla eteläisen Suomen metsissä. Ängesbölen kämpän lähellä on erikoisen hankala rytö: lienee selvää, miksi kansanhiihtäjä katsoi tässä maaliskuussa parhaaksi ottaa sukset jalastaan.

Vaikka kansallispuistossa ollaan, lienee parasta, että moottorisaha saa laulaa näissä paikoissa tänä kesänä. Ainakin tärkeimmät, viralliset ja puoliviralliset polut on hyvä pitää auki, ettei kulutus leviä tolkuttomasti ympäristöön. Liikenne on täällä niin kovaa, että uusi  kaatuneen rungon kiertävä polku syntyy päivissä.

OH-LTS

Kokemuksesta kansanretkeilijä tietää, ettei Gillermossarna-suo ole hiljaisimpia leiripaikkoja. Tietyllä tuulella Helsinki–Vantaan laskeutuva liikenne kulkee suoraan ylitse, ja ruuhka-aikana kohisee jatkuvasti. Tässä Finnairin A330.

Louhi

Jöusjärven länsipuolella on siirtolohkare, jonka päällä kasvaa kuusentaimi. Kuinkahan kauan kuusi pysyy kasvaessaan kiven päällä? Kuinka monta kertaa tuhansien vuosien aikana kiven päälle on kasvanut uusi kuusi, pysytellyt siellä pari- kolmekymmentä vuotta ja rysähtänyt sitten alas? Jos nämä kalliot ovat olleet kuivilla viisikin tuhatta vuotta ja joka kolmaskymmenes vuosi on tullut uusi näre, tämä nykyinen on sadaskuudeskymmenesseitsemäs.

Louhesta löytyy netistä useita kuvavariaatioita.

Sammakonkutua savisen metsätien lammikossa. Nyt on nuijapäillä kiire kuoriutua, sillä jos aurinkoisia päiviä riittää, tie kuivuu tuota pikaa.

Eteläisen Tyynenmeren koralleja

Kuva-aiheista variaatiot ja muutama muukin aihe täällä.

Sipoonkorpi 11: kansanhiihtoa

Metsä oli täynnä liikettä. Värikkäät kansanhiihtäjät ohittivat toisiaan, niin kuin kysymyksessä olisi ollut ankara kilpailu. Ehkä se joidenkin mielessä kilpailu olikin. Mutta alhaalla korvessa pujahtelivat huomaamattomammat hiihtäjät. Ne liikkuivat kuusien leveiden pintojen lomitse ja hävisivät hiljaa pienten näreiden taakse.

Ole tarkkana, ettet hiihdä onnesi ohi

Sipoonkorven länsireunaa seurailee leveä hiihtobaana, joka yltää Vantaan Hakunilasta Keravan Keinukallioon. Sotungin peltojen pohjoispuolella väylä leikkaa Bisajärven seudun ja Viirilän suot irti muusta korvesta. Latu on rakennettu maakaasuputken päälle, se on tasainen, suora ja leveä. Kevättalven liukkailla keleillä ja myötätuulella luisteluhiihtäjä saavuttaa siinä huikean nopeuden ja taittaa helposti kymmenien kilometrien matkoja.

Maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on Suomen syrjäisellä eteläreunalla tähänastisen talven paras kansanhiihtopäivä, ja mahdollisesti se sellaiseksi jääkin, jos ilmat äityvät kovasti lämpiämään. Laduilla on melkein ruuhkaa. Kaasuladulla ei pääse hiihtämään sekuntiakaan yksin, näköpiirissä on aina useampi hiihtäjä.

Vanhan kansan latu

Ruuhkasta pääsee pois, jos tietää katsoa ladun sivuun oikeassa kohdassa ja jos on varautunut mutkaisempaan ja töyssyisempään menoon. Hiidenkirnujen kohdalla idän puolelle tummaan kuusikkoon erkanee kuin salavihkaa kapea moottorikelkalla tehty ura. Se tekee mutkan ja suuntaa sitten korkeiden kallioiden välistä koilliseen, pitkin soista painannetta ja vähitellen avoimempia suomaita ja matalia metsiä pitkin Katronträskin rantaan. Täällä kelkalla tehty latu kääntyy itään, länteen vie oikea vanhan kansan hiihtämällä tehty latu.

Kohti Hindsbyn peltoja

Latu kulkee koko matkan kansallispuiston ulkopuolella, eipä kai puistoon kukaan muu kuin metsähallitus voikaan moottorivoimalla tehdä kulkureittejä. En tiedä tämän ladun tekijää, lieneekö jokin seura vai yksityinen, mutta kiitän lujasti joka tapauksessa.

Metsästä tullaan kohta peltoaukeille, lähestytään Hindsbyn kylää. Täällä on laatikossa oikea kansanhiihtovihko, johon tietenkin kirjoitan nimeni. Olen päivän viides hiihtäjä.

Hiihdetään aivan sutena

Hindsbyn kylätalolla on hillitön väentungos, koska se on yksi Susihiihdon lähtö- ja väliasemista. Tänä vuonna 50 tai 30 kilometrin joukkohiihtoon osallistui yli 2200 reipasta ihmistä – kansanhiihto voi Suomessa mainiosti! Minua hieman nolottaa, etten lähtenyt mukaan. Yllättäen tapaan ystäväni Maxin, joka on vasta lenkkinsä alussa: hän on lähtenyt matkaan Immersbystä seitsemän kilometriä sitten.

Byabäcken ja korven sisäänkäynti

Hetken emmittyäni päätän toteuttaa seikkailusuunnitelmani, jota olen hahmotellut salassa itseltäni ja muilta. Hiihdän ensin pummilla susihiihtolatua pohjoiseen kilometrin. Kun susihiihtäjät ylittävät Länsitien, minä käännän heille selkäni ja nousen lumisen pellon ja laidunmaan poikki ja käyn sisään metsän portista.

Lumiset laitumet

Tässä kevättalvinen variaatio neljän kuukauden takaisesta kuvasta ja samalla vastakuva edelliselle.

Kelkkaura helpottaa kulkua Ängesbölen leiripaikalle, ja kuvittelen hiihtäväni yhtä helposti koko korven poikki. Nuotiopaikalla on ihmisiä ja koiria sekä armeijamallinen teltta, josta kuuluu nuorison remahduksia. Kämpän pihalla on syvään hankeen kaivettuna toinen teltta.

Länteen Fallträskin suuntaan viekin kapea kovaksi kävelty polku. Tasamaalla sitä pitkin voi hiihtää, mutta mäessä täytyy ottaa sukset kantoon. Sotatielle laskiessani onnistun lentämään nurin. Sotatie on aurattu ja jäinen, sitä pitkin pääsee suksilla helposti. Katsastan Fallträskin, hiihdän varaston portille, loikkaan tien sivuun ja vetelen osin käveltyjä, osin hiihdettyjä jälkiä Jöusjärvelle.

Helikopterien muisto

Syyskuisten helikopterien muisto on peittynyt lumeen, jota kevättalven aurinko sulattelee. Jälkeläiset viettävät pimeää ja viileää, jopa vuosia kestävää elämäänsä jääkannen ja veden alla suolammen pohjassa. Mutta kesällä täällä taas hurisee.

Kun tänne asti on päästy, Gillermossarna-suo on aivan vieressä. Edellisen viikon vesisade on tehnyt hankeen hyvän kuoren, ja metsässä voisi periaatteessa hiihtää missä vain. Tiheässä puustossa ja kumpuilevassa maastossa se vain on kovin hidasta. Mutta täällä on näköjään talvellakin niin paljon jalan liikkuvia, että lumeen on tallautunut kunnon polkuja, joten nopein tapa edetä on hölkkääminen sukset käsissä. Isommilla tasaisilla voi välillä panna sukset  jalkaan ja harjoitella slalomia toinen suksi polulla ja toinen hangella.

Mystisiä jälkiä maailmoiden rajapinnassa

Suolla on tietenkin hyvä hankikanto, ja myös ylitsekahlaamaton suonsilmä on nyt hiihtäen ylitettävissä. Avoveden kohdalla on lumessa kummallisia jälkiä. Voisikohan suonsilmä olla umpeenkasvanut saivo, portti ylisen ja alisen maailman välillä? Sen kautta tietäjä pystyy matkustamaan toiselle puolelle tapaamaan apuhenkiä, hakemaan tietoja ja parannuskeinoja. Siinä tapauksessa kuviot voisivat olla merkkejä tuollaisesta siirtymisestä, tapahtumahorisontin ylityksessä syntyvien gravitaatioaaltojen jälkiä.

Suonreunan eteläiseltä kallioportilta aukenee loiva ja melko harva kuusikkorinne, jossa pystyy laskettelemaan laajoin kaarroksin niin hitaasti, ettei ole vaaraa puihin törmäämisestä tai nurinmenosta. Sitten onkin enää hakkuu- ja peltoaukion ylitys, kunnes ollaan taas valtatiellä eli kaasuladulla. Liikenne suhisee molempiin suuntiin vilkkaana, kansanhiihtäjiä hymyilyttää helppo meno ja auringonpaiste.

Lähellä laturisteystä yritän etsiä suoauton paikkaa, mutta siitä ei ole edes minkäänlaista kohoumaa merkkinä. Isken sauvat hankeen arvelemani sijainnin merkiksi, nappaan kuvan ja päätän vertailla sitä syksyisiin kuviin kotiin päästyäni.

Risteys on suosittu levähdyspaikka, johon eri suunnista tulevat hiihtäjät pysähtyvät syömään eväitään ja nauttimaan auringosta. Ja eikös hohtavilla hangilla, järvenselillä, tunturinrinteillä ja vuorenharjanteilla liikkuminen ja levähtäminen auringon säteissä, jotka ensimmäisiä kertoja kaamoksen jälkeen oikein todella lämmittävät, olekin käytännöllisesti katsoen maailman paras asia?

Liikkeellä on taas koko Suomen kansa

Kaikki kuvat leijuvat Googlen pilvessä (vaikkei kuvissa pilviä näykään).

Sipoonkorpi 10: talven yritystä

Edelliselle retkelle saatiin pakkasta ja rouheita sammalia ja joulukuun kuudenneksi päiväksi vihdoin sitä kauan odotettua luntakin. Ohuesti tosin vain, mutta kuitenkin sen verran, että maasto oli aivan uuden näköinen ja polkujen etsimisessä piti olla entistä tarkempana. Puut tiputtelivat vähitellen vedeksi sulavaa lumiharsoaan, niin että metsässä kävi jatkuva harvakseen pisaroiva sade. Matalammat pensaat ja varvut kostuttivat vaatteita ja yrittivät pudotella lumipaakkuja saappaansuusta sisään. Vettä oli maassa enemmän kuin koskaan, ja jotkin alavat polut muistuttivat enemmän vesiväyliä.

Tämä metsä ei kuulu kansallispuiston alueeseen.

Kulkijoita oli taas hieman vähemmän kuin runsasta viikkoa aikaisemmin. Varsinaisia vastaantulijoita taisi olla vain kolme, mutta lumeen jääneet jäljet kavalsivat, että kulkijoita oli muitakin. Metsä ei kuitenkaan ollut täynnä liikettä niin kuin alkusyksystä.

Nyt jo tutuiksi tulleet meridiaanin suuntaiset kulkukäytävät johdattivat kansanretkeilijän nopeasti etelästä pohjoiseen. Pyörä piilotettiin tiheään näreikköön Horskärrin kulmaan, ja polku vei kiipeilymuurin ja tutun purolaakson kautta uusille seuduille. Laakeamman kuusikkokankaan jälkeen löytyi pohjoiseen vievä polku. Näillä main tultiin myös ulos kansallispuistosta, muttei sitä maastossa mitenkään huomannut. Lindamorsmossenin ympäristö ja metsät korven katkaisevan tien molemmin puolin eivät kuulu kansallispuistoon, ainakaan vielä.

Polku seuraili puronvartta, maasto aleni, kunnes noustiin tielle. Tietä itään puolisen kilometriä ja sitten taas metsään tien pohjoispuolelle. Täällä maaston painanteet johtivat kulkijaa koilliseen. Kulman takaa ilmestyi maastopyöräilijä ja jatkoi kohti itää melkoisen reipasta vauhtia. Pyörien jälkiä näkyi näillä lumisilla poluilla monessa kohtaa, ja melkoisen hankalista paikoista ne näyttivät kulkeneen.

Täällä voi polkua jonkin matkaa käveltyään huomata, ettei kulkusuunta olekaan aivan suunnitelman mukainen. Eipä siinä mitään hätää, otetaan simpanssisuunta yli kallioharjanteen, ja seuraavan laakson polku viekin todennäköisesti jo ihan oikeaan suuntaan.

Ängesbölen nuotiopaikalla oli pari eväidensyöjää ja nuotiopaikalla hiljalleen hiipuva hiillos. Kämpän ikkunaluukut olivat kiinni.

Päivänvaloa oli pari tuntia jäljellä, ja minä olin keskellä korpea. Takaisin kävellessä tuo parituntinen helposti kuluisi, ja sitten olisi vielä melkein tunnin ajo kotiin. Mutta minäpä en aikonutkaan illaksi kotiin, vaan aioin viettää itsenäisyyden muistopäivän iltaa jo jonkinlaiseksi suosikkipaikaksi tulleessa suonsaarekkeessa telttaillen. Jos oikein hyvin kävisi, taivas selkenisi ja saisin suolta auringonlaskukuvia.

Pikkuinen teltta syrjäisellä suolla

Sipoonkorvessa ei sulan maan aikana ole liikaa telttailupaikkoja. Maasto on joko kalliota, suota tai tiheää kuusikkokorpea, ja tasaisia kangasmaita on tuskin nimeksi. Suonsaarekkeesta löytyi juuri ja juuri teltan pohjan kokoinen ala tasaista kalliota. Paikalle oli nuotiotarpeiksi raahattu muutama pölli, joihin teltan naruja saattoi sitoa.

Hopeoitu joulumänty

Taivas pysyi pilvessä, joten auringonlaskukuvat jäivät ottamatta. Pimeyden vähitellen laskeutuessa alkoi maisemaa kuitenkin valaista melkein täysi kuu.

Vaikka metsässä ei juuri kulkijoita ollut, suo ei suinkaan ollut hiljainen. Autoliikenteen humina oli jatkuvana äänitaustana: lähin iso tie on puolentoista kilometrin ja moottoritie noin viiden kilometrin päässä. Yläpuolella kohisi myös vähän väliä, kun laskeutuvat bussit kaartelivat korven yllä valojaan vilkutellen.

Tähän pimeimpään vuodenaikaan yö sähkövalaistuksen ulkopuolella on käsittämättömän pitkä: silkkaa pimeyttä on yli neljätoista tuntia ja hämärät molempiin päihin vielä jatkoksi. Ilman juttuseuraa pienessä teltassa suon keskellä tunnit voivat kulua todella hitaasti. Koska kannoin mukanani reitin tallentamisen vuoksi sähköaivoa, juolahti mieleeni absurdi ajatus, että alkaisin sen välityksellä seurata lähetystä linnan juhlista. Ratkaisevalla hetkellä ei sitten kuitenkaan löytynyt riittävästi radiosignaalia, joten se viihde jäi nauttimatta.

Täälläpä sitten vietin pitkää iltaa ja yötä, en fyysisesti kovin kaukana mutta henkisesti valovuoden päässä juhlinnasta ja rituaaleista.

Yö kaikesta huolimatta kului ja vihdoin myös loppui. Aina välillä haukkui koira.

Päätteeksi vastakuva taannoiselle suomaisemalle. Värit ovat käyneet vähiin. Laajempi versio on Panoramiossa.

Suo on menettänyt värinsä

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 9: Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget

Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.

Storträsk riitteessä

Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.

Olen vain tämmöinen pikkuinen lampi

Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.

Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.

Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.

Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.

Hyppjaskärr kuurassa
Hyppjaskärr: virallinen vertailumaisema

Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.

Kiva, Kurbergetinkin länsireunalta voi tipahtaa parikymmentä metriä

Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.

Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.

Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.

Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.

Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.

Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.

Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 8: Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken

Tänään kansanretkeilijän piti joutua siviilitoimeensa illansuuksi, joten päivän retkeily oli hoidettava alppityylillä: matkaanlähtö pimeällä, reitille päivän valjettua, paluumatkalle vielä aamupäivän puolella ja kotiin kellon lyödessä keskipäivää. Pyöräilymatkaa yhteen suuntaan 20 kilometriä ja tunti, kävelyä kymmenen kilometriä ja kolme tuntia.

Länsitien eteläpuolisen Sipoonkorven koilliskulma oli vielä tutkimatta. Helpoimmin maastoon pääsee Länsitieltä tai pohjoisesta pistävältä sotatieltä, mutta en nyt halunnut polkea sinne asti. Ajoin siis samaan paikkaan kuin viimeksi. Metsän poikki vie muutama hyvä polku, joita on osin tullut jo tallattuakin.

Fallträskin koillisreunalta löytyi korkea näköalakallio, jota en ollut huomannut muutama viikko sitten hyllyessäni lammen länsireunalla. Ylhäällä viisitoista–kaksikymmentä metriä lammen pintaa korkeammalla on virallinen tulentekopaikka.

Ängesbölen kämppä

Lammesta ja nuotiopaikasta pienen kävelyn päässä idässä on kämppä, jota ei löydy Metsähallituksen tiedoista. Lieneekö se siis yksityinen tai jonkin seuran maja? Paikan nimi on Ängesböle, ja kämpästä vielä jonkin matkaa itään on taas virallinen nuotio- ja leiriytymispaikka, jossa on puuvarasto ja huusi.

Informaatiota, informaatiota

Vielä pikkuisen itään jatkettaessa polkuun liittyy Byabäckenin luontopolku, joka kiertää Ängesbölebergetin jylhässä kuusikossa ja purolaakson ihanien laitumien reunoilla. Polun varrella punaisissa puulaatikoissa on laminoiduille korteille painettuja tietoiskuja.

Laitumet ovat autiot, eikä kuukauden takaisesta ruuhkasta ole ilmassa edes muistoa. Nurmessa on vielä heleää vihreyttä, mutta kuuset ovat tummia ja lehtimetsiköt värjöttelevät harmaina. Purolaaksossa on aavistus toukokuisesta kiivaasta linnunlaulusta. Keväällä tänne on tultava ehdottomasti uudestaan.

Byabäckenin laitumia, taustalla Hampus- ja Åkerbacka

Luontopolun reitti kulkee maantietä monen sadan metrin matkan. Voisikohan sen jotenkin sijoittaa laitumen toiselle puolelle, rinteen alle kuusikon reunaan? Maisemassa ei sinänsä ole vikaa, mutta tiellä kävely on puuduttavaa.

Luontopolun pysäköintipaikalta noustaan taas metsään. Ängesbölebergetin huipun ja laakson välille mahtuu kolme paksua korkeuskäyrää, korkeuseroa on viitisenkymmentä metriä. Polku nousee jyrkästi, ympärillä alkaa taas käydä korven ryske. Intoudun arvioimaan, että näiden notkojen rehevimmissä paikoissa kuuset voivat olla kolmikymmenmetrisiä.

Poikkean mäen korkeimmalle kohdalle tarkastamaan, onko näköaloja. Ei ole, tiheä kuusikko peittää näkymät. Palatessani polulle sotken suunnat erinomaisesti ja pyörin ympyrää. Ei auta muu kuin kaivaa kiltisti simpanssi repusta ja ottaa suunta länteen.

Suo liekehtii

Leveä pikapolku vie Bisapottsbergetin eteläreunoja myöten paluumatkalle. Melkein jo kyllästyttää kulkea samaa polkua edestakaisin, joten päätän poiketa Gillermossarna-suon kautta. Idästä sinne johtaakin hyvä polku. Yritän loikkia suon yli mahdollisimman märistä kohdista, mutta en onnistu saamaan vettä saappaaseen tai menettämään jalkinetta turpeeseen.

Ensi sunnuntaina täytyy olla siviilitoimessa jo iltapäivästä, joten alppityylistäkään retkeä ei voi oikein hätäilemättä tehdä. Mutta retkeily jatkunee talveen asti ja talvella varmaankin suksin ja lumikengin. Tuomiosunnuntaiksi voisi toivoa jo pakkasia ja rapisevia sammalia ja adventiksi sitten lunta.

Pitäisiköhän tehdä tästä hankkeesta vuorovaikutteinen? Kun käy kaikki tämän sarjan kahdeksan juttua läpi ja klikkaa jokaista paikkalinkkiä, kaikki merkit jäävät karttalehdelle näkyviin. Siitä saa melko hyvän kuvan siitä, mitkä osat korvesta on suurin piirtein käyty. Kommenteissa voisi sitten ehdottaa kansanretkeilijälle uusia retkikohteita.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 7: Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget

Valokuvien paikkatieto on kiehtova asia, niin kuin kansanretkeilijä on useaan otteeseen julistanut. Tähänastiset Sipoonkorven kuvat ovat löytäneet paikkansa kartalla niin, että ne on vedetty hiirellä Googlen karttapohjan päälle valokuvien hallinta- ja käsittelyohjelmassa nimeltä Aperture. Yleensä paikka on löytynyt jälkikäteen kohtuullisen tarkasti, tarvittaessa ulkoilukartan 1:15000 ja Kansalaisen karttapaikan avulla.

Tämänkertaisella retkellä oli kuitenkin odotettavissa niin sokkeloista maastoa, että kunkin kuvan ottopaikan löytyminen kartalta retken jälkeen vaikutti melkoisen umpimähkäiseltä. Niinpä reppuun pantiin painoksi GPS-paikantimella varustettu sähköaivo ja matkaan lähdettäessä käynnistettiin sijaintitietoa tallentava ohjelma.

Ohjelma tallensi reitin tiedostoon, jonka saattoi sitten siirtää Apertureen. Kun Aperturelle kertoo yhden kuvan sijainnin, se voi reitin perusteella laskea sijainnin kaikille muille kuville – tallentuuhan digikuviin aina tarkka kellonaika. Tällä tavalla kuvat räpsähtivät kartalle yhdessä hujauksessa.

Reittitieto kertoo myös, että tämänpäiväiselle kansanretkelle tuli pituutta 49,09 kilometriä – suurin osa tietenkin pyöräilyä. Pyörällä tuli huideltua alamäessä parhaimmillaan neljääkymppiä.

Retki suuntautui korven luoteiskulmille, alueelle, jota rajaavat Länsitie pohjoisessa, sotavaraston tie idässä ja maanviljelysseudut lännessä. Vanhalta Porvoontieltä Nikinmäen kohdalta lähtee itään Mosabackantie, jota pitkin pääsee korven ytimeen paitsi pyörällä, myös automobiililla. (Lisäys 6.11.: Tiellä on ajoneuvolla ajo kielletty -merkki, tontille ajo sallittu. Tarkasti ottaen siis kansanpyöräilykin on Mosabackantiellä kielletty.)

Pyörä jää odottamaan Stormossenin pellonreunaan, ja ensin tehdään pieni lenkki Jöusjärvelle. Helikopterien hurina on vaimennut, ja toivon mukaan seuraava sukupolvi on päässyt viettämään pitkää ja hämärää vedenalaista elämäänsä lammen pohjaan.

Sitten palataan länteen pitkin kiehtovia kallioseinäisiä korpikäytäviä ja Vårmossenin reunoja.

Gillermossarna

Tästä pohjoiseen sijaitseva alue on erikoinen ylänkö, jonka laidat ovat monin paikoin niin jyrkkiä kallioita, että reunalta voi pudota. Kallioseudun keskellä on yksi korven harvoista avosoista, Gillermossarna. Sen pohjoisosassa on jopa pieni pala ylitsekahlaamatonta upottavaa suota. Avaran maan retkeilijä, joka on tottunut näkemään tulevan taipaleen silmiensä edessä, nauttii hetkisen kylmästä syystuulesta harmaiden pilvien alla.

Suosta on vielä avarampi panoraama Panoramiossa.

Suon vedet laskevat luoteeseen pientä puroa pitkin ja tippuvat siellä pikku portaina alas ylängön reunalta. Alueella on myös lukuisia pienempiä, puisia soita sekavana tilkkutäkkinä kallioiden lomassa.

Gillerbergetin länsireuna

Hieman avosuosta länteen on taas jylhiä kallioseinämiä kuin vartiomuurina asuttuja seutuja vasten. Kallion juurella kulkiessani joudun rämpimään jonkin matkaa hakkuuaukon vesakossa etsien takaisin korven suojaan johtavaa polkua.

Gillerbergetin alue on kartassa täynnä ruskeita korkeuskäyrien rinkuloita, mustia jyrkänteen viivoja ja lohkareiden pisteitä. Maastossa polut ilmestyvät jostain ja hajaantuvat ja katoavat yhä uudelleen. Täytyy vilkuilla simpanssia, jotta nokka pysyy suurin piirtein kohti itää. Paikanninta ei kuitenkaan repusta kaiveta, joku tolkku täytyy suunnistamisessa sentään olla. Suoralla kompassisuunnalla ei kannata rynnätä, siinä saattaa pudota hyllyltä louhikkoon. Vaikka sammalta on paljon, viiden metrin putousta se tuskin vaimentaa riittävästi.

Pehmustettu louhikko

Viimein tulee näkyviin muita korkeampi kalliokumpu, jonka takana on pudotusta toistakymmentä metriä. Siinä on Gillerbergetin itäreuna, tuttu muutaman viikon takaa. Tästä pääsisikin helposti tielle ja sitä pitkin sotavaraston kautta nopeasti lähtöpaikkaan. Mutta eihän tänne ole tultu tiellä kävelemään. Kalliojyrkänteen reunoja seuraillen, ihmeen valkoisten jäkäläkumpujen yli varovasti kävellen, löytyy vähitellen etelään vievä polku.

Paluupyöräily pitää tietenkin suorittaa toista tietä. Metsätie muuttuu pian Martiksentieksi, jota ympäröivät suorastaan idylliset peltomaisemat.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 6: Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget

Sipoonkorven kaakkoiskulmaa voi lähestyä Knutersintieltä, Puroniityntieltä tai vielä idempää Immersbyntieltä. Valitsin näistä läntisimmän. Ulos tunkkaisesta sisäilmasta kosteaan syysilmaan ja kansanpyörä kohti Östersundomia ja Landbon risteystä!

Heti moottoritien pohjoispuolella, ennen piparkakkutaloaluetta, on sähkölinjan kohdalla metsätien alku. Tie on tietenkin suljettu automobiileilta, mutta pyörällä sitä pääsee ajamaan melkein kaksi kilometriä. Risteyksen tienoo on taas pysäköity täyteen henkilöautoja – sieniä löytyy vielä.

Itiöemät

Ensimmäinen pysäköintipaikka on Hältingträskin polun lähtöpaikassa. Leveä ja hyvin tallattu polku johtaa lammelle ja sen ympäri. Tänne sopii tulla retkelle lasten kanssa. Pohjoisrannan epävirallisella tulistelupaikalla onkin kolmen sukupolven retkue. Lampi on tyypillinen Sipoonkorven suorantainen pikkulampi.

Kartassa on paljon avokalliota moottoritien ja Puroniityntien nurkassa. Siellä on siis käytävä, ja sopivasti sinne johtaakin kantatien levyinen polku Hältingträskin itäpäästä. Muutaman minuutin kuluttua tiheässä metsässä vasemmalla näkyykin jyrkkä kalliorinne. Siitäpä ylös, ja kallion päällä odotteleekin jo ystävämme käpytikka. Kallio koostuu tavalliseen tapaan lukuisista kumpareista ja niiden väliin jäävistä jyrkkäreunaisista notkoista. Näköaloja ei ole, ja pohjoisreunan alla on asutusta.

Yhä ylös yrittää

Hieman idempänä, jo lähellä tietä, on kallion eteläreunassa erityisen jyrkkä kohta, jota täytyy tutkia lähempää. Täälläkin on kiipeilypaikka! Illalla selviää opaskirjasta, että kallio tunnetaan nimellä Backnäs ja reittejä on 6a:sta 7c:hen. Ei siis ehkä ihan ensi kesän reittejä kansankiipeilijälle. Ympäristö on sen näköistä, että kesäaikaan kiipeilijällä on paljon pieniä korkealta laulavia ystäviä.

Ripeästi takaisin ajoneuvon luokse, sitten ajoa sinne asti, missä tie muuttuu liejuiseksi poluksi. Runsas kilometri linnuntietä pohjoiseen on järvikatsastusohjelman seuraava kohde Genaträsk. Polku johtaa ensin halki vetisten, nuorta metsää kasvavien soiden, näyttääpä täällä olevan vanhaa peltoakin. Sitten pitkin kallioisia metsiä, kunnes tullaan Genaträskin länsipuoliselle mäelle. Täällä on kämppä, ikkunaluukut kiinni, ja alhaalla soisella rannalla saunantapainen.

Kämpän pihamaalta katsottuna lammen vastaranta ei näytä mitenkään erikoiselta. Siellä pitäisi kuitenkin olla Riängsbacken-niminen jyrkkä kallio. Täytyy siis yrittää kiertää lampi, täytyyhän täällä olla polkuja. Ojat ovat täynnä, ja täytyy varoa pulahtamasta liukkailta porraspuilta mustaan veteen. Ja onhan siellä lammen takana melkoisen hurja kallio.

Erämaan ryskettä

Eteläisemmän kallion kyljet ovat pyöreitä, kallion juuren kuusikkokorvessa on rytissyt myrskyllä. Pohjoisemman kallion reuna on pystysuora kahdeksan–kymmenen metrin seinämä.

Ehkei tällä retkellä sitten Fiskträskille asti, kun alkaa hieman tihuuttaakin, ja lammen pohjoisrannalla harhaudun ikävään ryteikköön. Reippaasti vain kotimatkalle. Mutta matkan varrella pitäisi varmaankin tarkistaa vielä yksi kallio, Långkärrsberget. Sen länsi- ja lounaispuolella näyttäisi nimittäin kartan mukaan olevan alavaa suota, joten ylhäältä saattaisi nähdäkin jotakin.

Erämaatako?

Kartanlukutaitoinen palkitaan. Kallio on tähänastisista avarin näköalapaikka, näkymät ovat länteen ja luoteeseen yli metsäisen suon. Degermossan asutus on tosin alle puolen kilometrin päässä, mutta sen voi mielessään unohtaa ja kuvitella katselevansa yli asumattomien selkosten. Käpytikka koputtelee täälläkin.

Kun kuusenlatvat ovat jalkojen tasalla, herää halu tarkastaa, josko kallio olisi kovinkin komea alhaalta päin katsottuna. Täytyy siis kiertää pohjoisen puolelta ja kävellä takaisin kallion juurta, niin asia selviää.

Eipä sitä kalliota alhaalta paljon näy, tiheä kuusikko alkaa heti seinämästä, maa on soistuvaa ja vaikeakulkuista, vaikka menee siellä joku polku eli metsäkoneen ura. Parhaimmillaan kallio näyttää tällaiselta:

Långkärrsbergetin eteläreunaa

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 5: Brännberget, Grytberget ja Holmmossen

Sunnuntaiaamu ja uusi kansanretkipäivä. Aamupala ja polvi-ibuprofeeni naamaan, kamera reppuun, kumisaappaat jalkaan ja etupyörä kohti koillista. Nyt ei kierretä itä- eikä pohjoispuolelle, vaan mennään suorinta tietä Sipoonkorven ytimeen. Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalta pääsee maastopyörällä jatkamaan metsätietä seitsemänsadan metrin verran koilliseen pienelle peltotilkulle, jonka nimi on Horskärr. Siitä jatkuvat polut.

Tämä avaran maan retkeilijä ei ole erityisen hyvä metsäsuunnistaja, etenkään sellaisessa pienipiirteisessä kalliokumpujen, suojuonteiden ja kuusikkokorpien mosaiikissa kuin Sipoonkorvessa. Toki kompassisuunta tarvittaessa pitää, mutta mukavampaa on edetä niin, että ehtii vähän katsella ympärilleen.

Käytän vuonna 2000 julkaistua ulkoilukarttaa 1:15 000, jonka maastotiedot ovat 1980- ja 1990-luvun suunnistuskartoista. Kartta on hyvin tarkka, mutta maastossa on paljon enemmän polkuja kuin kartta antaa ymmärtää. Osa on varmaan syntynyt viime aikoina retkeilyn lisäännyttyä. Ei muuten ole kansalaisen karttapaikan maastokartoissakaan eikä retkikartta.fi:ssä (joka on käytännössä sama kartta) sen enempää polkuja.

Mutta hyvä että on polkuja. Kyllä polkua pitkin on mukavampi kulkea kuin rymistä pusikkojen läpi, könytä ylös alas jyrkänteitä tai hörppiä suonsilmäkkeestä vettä saappaaseen. Mutta tietenkin polulta pitää poiketa aina, kun sen varrelle sattuu tarpeeksi korkea ja jyrkkä kallio.

Mikropyörremyrskyn kaatoja

Heti polun alussa tulee vastaan erikoinen näky: ikään kuin metsässä olisi kulkenut valikoiva pyörremyrsky kaataen puita reittinsä varrelta kuin Ariel Sharonin valkotornado Sabrassa ja Shatilassa. Mutta täällä on ollut asialla Metsähallitus, joka ennallistaa talousmetsiä kohti luonnontilaa. Puita on vedetty nurin koneella, ja rungot saavat jäädä siihen rötköttämään juurakot pystyssä. Kai niihin sitten nappaavat kiinni monenlaiset pieneläjät.

Pehmeys, vihreys ja kallion pyöreys

Sekametsää, sammalta ja kalliota ja vieressä suo. Tässä kaksirivinen panoraamaharjoitelma mitä tyypillisimmästä Sipoonkorven mikromaisemasta.

Polku vie suoraan pohjoiseen, joten päätän käydä katsomassa sen pohjoisemman Brännbergetin kalliot täältä toisesta suunnasta. Mutta ensin pitää tarkastaa oikealle itään poikkeava hyvin tallattu polku.

Sileä kalliomuuri

Täällähän on mahtava kalliomuuri, yli viisi metriä korkea, sata metriä leveä ja runsaasti ulkoneva! Kiipeilijät ovat löytäneet paikan, kalliossa on valkoisia magnesiumjälkiä. Pääsisiköhän kansankiipeilijä mistään kohdasta ylös?

Nuotioilta parvekkeella

En ole kuullut tästä paikasta aikaisemmin, onkohan se vähän salainen? Ollaan kansallispuistossa, joten kiipeilijöiden kannattaa elää ihmisiksi, ettei tule häätöä. Kulumista ja roskaamista pitäisi välttää aivan erityisen huolellisesti. On hieman huolestuttavaa, että kallion alla on pidetty nuotiota ja kallio on nokeentunut.

 

Pesuhuone ulkosalla

Kävin sitten katsomassa Brännbergetin kalliot ja hiidenkirnut: tallessa olivat. Kurillani otin isommasta kirnusta taiteellisen pystypanoraaman.

 

 

 

 

 

Ylhäällä kalliolla aurinko sädehti luonnottoman voimakkaasti ja oudolla voimallaan heitti tarkkailijan selälleen.

Auringon aktiivisuus ilmenee päiväsaikaan erikoisena hohteena.
Kokolattiamatto ja pylvästö

Hieman kiipeilykalliosta itään on ihana purolaakso. Lokakuussakin on havaittavissa noin kahdeksansataa vihreän sävyä. Päätän tulla tänne uudelleen toukokuussa. Silloin sävyt lienevät toiset, mutta niitä on varmasti vähintään yhtä paljon, ehkä toista tuhatta.

Smörgåsbord

Takaisin etelään suossa porskuttaen. Grytbergetin kainalossa on pikkuinen puoliavoin suotilkku, joka toimii tämänkertaisena virallisena suomaisemana.

Suomaisema 1980-luvulta
Hiidenkirnun reunalla simpanssi

Piti käydä tarkastamassa vielä Holmmossenin itälaidalla oleva hiidenkirnu. Kuljin kuitenkin vahingossa liikaa länteen ja tulin lähtöpaikkaani. Piti mennä uudestaan itään, tällä kertaa suoraan suunnalla yli suon. Tämä on ikävä puinen räme, en suosittele sitä varsinaiseksi retkikohteeksi, ellei siellä sitten ole lakkoja.

Hiidenkirnu on vaatimaton kolo. Syvyyttä ei ole edes miehen vyötäisiin saakka (en mitannut seisomalla, vaan kepillä). Kuvassa simpanssi mittakaavaa antamassa.

 

 

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 4: Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget

Kansanretkeilijän piti koluta Nybyggetin, Kalkkiruukin ja Helgträskin välistä kolmiota. Jalka- ja -kineongelmien ansiosta retkestä tuli kuitenkin aiottua lyhyempi.

Oli muka kätevämpää lähteä matkaan nahkaisissa retkikengissä, kun vaihtoehtona oli polkeminen lenkkareissa ja kumisaappaiden vaihtaminen maastoon. Mutta kun maastossa on paljon vettä muuallakin kun soissa ja kengistä on yhä pari saumaa rikki, sukat rupesivat kastumaan jo alkumatkasta. Kun viikot sataa ja sunnuntaiksi tulee ulkoiluilma, maa on hyvin märkää ja vettä on poluillakin suurina lammikoina.

Lisäksi polvi kipeni taas. Niinpä Holmmossenin hiidenkirnu jäi odottamaan toista kertaa.

Kansanpyörä kansallispuistossa

Kansanpyöräilyn päätteeksi ajoneuvo pannaan kiinni kansallispuiston tolppaan. Automobiili sopii jättää tänne varta vasten tehdylle pysäköintialueelle, mutta pyörällä olisi ehkä voinut jäädä jo vähän eteläisempään polunristeykseen.

Bakunskärrs träsket från väst

Bakunskärrin lampi on keskellä avosuota, mutta suon laidat ovat viidakkoiset ja upottavat, joten kunnon suokuvia ei oikein saa. Lännen puolella on mukava eväidensyöntikallio, josta lammen juuri ja juuri saa maisemakuvaan.

Sipoonkorvessa on avosuota vain pieniä tilkkuja siellä täällä, kansanretkeilijän makuun liian vähän. Olisi kai pitänyt olla liikkeellä tuhat vuotta sitten, ehkä lukuisat nykyään metsäiset suot olisivat silloin olleet avonaisempia. Hyppjaskärr oli valittu tämänkertaisen retken suomaisemaksi.

Suomaisema 1990-luvulta

Tämä on kokeellista valokuvausta. Sen jälkeen, kun haikailin laajakulmaista objektiivia metsäkuviin, olen oppinut, että Hugin osaa tehdä panoraamoja myös ruudukko- eli mosaiikkityyliin. Tässä on rätkitty kuusi kuvaa kahdessa rivissä eli yhteensä 12 kuvaa. Ohjelma osaa itse järjestää kuvat ja harsii ne yhteen sangen taitavasti. Montako virhettä huomaatte kuvassa (kyllä niitä siellä on)?

Opettelemalla saisi ehkä perspektiivinkin vastaamaan paremmin todellisuutta. Kallio oli oikeasti aika jyrkkä töyräs eikä tällainen loiva kouru.

Lähellä on Brännberget-niminen kallio. Tämännimisiä mäkiä on Sipoonkorvessa siis ainakin kaksi. Hienoja kallioita yleensäkin on näillä seuduin niin paljon, ettei kaikkien päälle välttämättä tarvitsisi kiivetä. Mutta pakkomielle mikä pakkomielle, olihan siellä käytävä. Ylhäällä koputteli tikka, ei tosin paikan nimeen sopivasti palokärki, vaan käpytikka. Rinteessä punoittivat kielon marjat.

Vuoristokiipeilijän tulisi tietää, että maisemat ovat parhaimmillaan rinteessä, ei huipulla. Eipä täälläkään ihmeitä ollut, paitsi siis se tikka. Alhaalla piti taas harrastaa kokeellista kuvausta ja ottaa pystypanoraama.

Brännbergetin juurella

Latvat ovat taas palaneen uuniluudan näköisiä ja taivas puhki, mutta menköön tämä nyt harjoitelmana. Otin vastaisen varalle myös monivalotusversion, ja nyt pitäisikin ottaa selville, miten rakennetaan kuva jossa yhdistetään HDR- ja panoraamatekniikka. En oikein tiedä, pystyykö Huginilla tekemään molemmat. Max Lyons on tehnyt hienoja panoraamoja, joissa on ruutuja jopa kolmessa rivissä ja kahdella valotuksella.

HDR-versio

Lisäys vuorokauden päästä: tein Brännbergetin kuvasta uuden HDR-version vertailtavaksi. Valotus on nyt huomattavasti miellyttävämpi. Tekniikka oli seuraava: yhdistin jokaisen monivalotuksen erikseen Imagefuserilla ja harsin sitten yhdistetyistä HDR-ruuduista pystypanoraaman Huginilla. Viimeistelyn tein Aperturella tavalliseen tapaan.

Taivas ei ole puhki ja metsä on saanut lisää lämmintä väriä. Toisaalta kuvan alaosa on huomattavan epätarkka. Joko Imagefuserilla on ollut vaikeuksia yhdistää kuvan pimeimmän osan ruutuja tai sitten alaosan valotukset ovat tärähtäneet. Statiivihan tässä pitäisi olla ehdottomasti. Taidankin mennä statiivikauppaan ennen ensi viikonlopun kansanretkeilyä. Ehdotuksia tukevaksi, säädettäväksi ja kannettavaksi statiiviksi otetaan vastaan.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 3: Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv

Tämänkertaisen retken tarkoituksena oli katsella Sipoonkorven pohjoisosan maalaismaisemia ja vakoilla pohjoispuolisia lähestymisreittejä korven ytimeen. Samalla toteutui viikko sitten kesken jäänyt halki- ja ympäripyöräily.

Ensimmäinen osuus oli pitkä kansanpyöräily etelän Östersundomista korpea halkovaa Knutersintietä pohjoiseen aina Hindsbyn peltomaisemiin. Tie on mitä mainiointa pyöräiltävää: se on eteläosastaan päällystetty ja soraosuudeltaankin hyväkuntoinen, maisemiltaan vaihteleva ja tarjoaa muutaman railakkaan alamäen. Kansanpyöräilijä koetti painaa mieleensä polut ja tiet, joita pitkin metsän keskiosia lähestytään tältä suunnalta. Tien varren polunpäät ja pysäköintipaikat olivat taas täynnä henkilöautoja.

Kartasta oli valmiiksi katsottuna muutama kallioinen mäki. Niiden päältä kenties olisi mahdollista havaita näkymiä, joissa kalliorinteen jylhä kuusikko kehystää jokivarren ruskan ympäröimää peltomaisemaa. Kasabergetin ja Hacklisbackan kohdalla oli lupaavia jyrkänteen merkkejä, mutta kumpainenkin oli lievä pettymys. Edellinen oli kunnon kallio, mutta peltomaisemia ei juuri ollut.

Åkerbackalta luoteeseen

Entäpä sitten läheinen Åkerbacka? Jo nimenkin puolesta sillä olisi velvollisuus tarjota vaadittuja maisemia. Mäen keskiosa on ikävää hakkuuryteikköä, mutta pohjoisreunalla on ainakin periaatteessa jotakin sellaista, jota lähdettiin hakemaan.

Ja tässä vastakuva:

Mauttomasti dramatisoitu peltopanoraama, keskellä Åkerbacka

Hindsbystä länsiluoteeseen kohti Svartböleä johtaa Länsitie oikein kauniissa pelto- ja puronvarsimaisemassa. Täällä on laitumia, ehkä lammas-, mutta eläimiä ei nyt näy missään. Puron varressa ja vastapäisessä jyrkässä kuusikossa on ilmeisesti jonkinlainen luontopolku, sillä satoja perhekuntia on päiväretkellä ja parkkipaikat täynnä.

Pellot hupenevat ympäriltä ja kuusikko tulee lähelle tietä. Paikasta nimeltä Källängen lähtee kohti korven pohjoisia sydänosia ilmeisesti vastikään kunnostettu ja sileäksi jyrätty metsätie. Se on puomilla suljettu, ja ihmetystä aiheuttaakin, miksi kansallispuistoon on tehty näin hyvä autolla ajettava tie. Olisiko syvemmällä metsässä joitakin opastus- ja majoitusvarustuksia rakenteilla?

Kohtahan se selviää, sillä kansanretkeilijän on tarkoitus käydä tuttuun tapaansa tarkastamassa pari pientä suolampea. Tie päättyykin lopulta järeään aitaukseen ja  kieltotauluin koristeltuun lukittuun porttiin. Militaarit ovat tehneet tänne lymypaikkansa, vuoren sisään näkyy louhitun luola.

Matkalla aivan tien varressa on hyllyvärantainen Fallträsk ja aivan sota-alueen vieressä erikoisen niminen Jöusjärv.

Helikopterit parittelevat

Jöusjärven rannalla syksyn viimeiset helikopterit pyrähtelevät ja lämmittelevät kaatuneen puun rungolla. Ennen pakkasöiden mukana saapuvaa kuoloa on koetettava varmistaa seuraavien kesien hurisijat. Pitäisi ehtiä munia, niin että toukka pääsee kuoriutumaan ja sukeltamaan lampeen ennen veden jäätymistä.

Lampi on yhtä mitäänsanomaton kuin satatuhatta muuta suolampea. Silti sittenkin pääsee käymään niin, että aurinko pilven reunasta irrottuaan tuottaa sellaisen erikoisen valon, että kansanretkeilijä joutuu äkkiä hetkeksi 1950-luvulle.

Suolampi 1950-luvulta

Metsätien alkuun huikean korkean kuusikon taakse jäi odottelemaan Gillerberget. Jyrkän puronotkon maaperä on sen verran rehevää, että välikerroksena on lehtevää pensastoa. Äkkijyrkät kalliot ovat muutaman kymmenen metrin päässä tiestä.

Gillerberget

Maisemakuvaus hämärässä metsässä on lähes mahdotonta. Jos kuvassa näkyy taivasta, se palaa aina puhki ja taivasta vasten näkyvät puut ovat risoja ja rumia. Kohdetta pitäisi päästä mahdollisimman lähelle, sillä muuten edessä on aina pensaita ja puunrunkoja. Mutta sitten kohde ei enää näykään kokonaisena. Vähäisestä valosta seuraa pitkä valotusaika tai suuri ISO-arvo, usein molemmat. Statiivin voi yrittää korvata panemalla kameran sammalmättäälle, muotoilemalla piposta myötäilevän alustan ja käyttämällä kuvaruututähystystä.

Tässä on vaatimaton vilaus hienoista kallioista. Tämä panee taas vakavasti harkitsemaan kymmenen millin objektiivin hankkimista.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä