Lumikenkärämmintää

Tämä juttu ei ansaitse omaa järjestysnumeroa Sipoonkorpi-sarjassa, sillä päivän retkeilytapahtuma jäi pikku pyrähdykseksi ja meni pikemmin urheilun puolelle.

Tarkoitus oli pyöräillä vakiintuneeseen lähtöpaikkaan Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalle ja tehdä lenkki lumikenkäillen. Sydäntalven lumikenkäilyt jäivät lyhyiden päivien ja hankalamman lähestymisen (lue: kansanretkeilijän laiskuuden) ansiosta tänä vuonna tekemättä. Mutta nyt saattoi olettaa teiden olevan enimmäkseen sulia ja  maastossa kuitenkin vallitsevan kutakuinkin talven. Kun viime päivinä ei ole enää ollut kunnon yöpakkasiakaan, olisi hyvä tilaisuus testata lumikengän kantavuutta vanhassa, karkearakeisessa ja sohjomaisessa lumessa.

Kansanretkeilijän ulkovaraston katossa on roikkunut vuosikausia käyttämättömänä pari muovisia lumikenkiä. Ne ovat ranskalaista tekoa ja merkiltään TSL. Olisivatkohan ne maksaneet 1997 peräti yli 700 markkaa? On niillä joskus kävelty Jyykeän vuorten alarinteillä, mutta sitten ne ovat vähitellen jääneet unhoon, kun kansanhiihto on aina ollut mieluisin talviliikuntatapa.

Minkäänlaista aavistusta ei ollut siitä, kuinka sujuvaa lumikengin liikkuminen lopputalven lumessa olisi. Siksi piti valita sellainen lähtöpaikka, josta pystyy tilanteen mukaan tekemään lyhyen tai pitkän lenkin ja pakenemaan tarvittaessa poluille.

Aamulla makuuhuoneen verhojen takaa paljastuikin luminen ja pilvinen maisema: uutta lunta oli tullut monta senttiä. Se siitä pyöräilystä sitten. Mutta puolilta päivin taivas oli kirkastunut ja räystäät tippuivat iloisesti rytisten. Pikainen käynti pihaportilla paljasti, että teiltä oli lumi jo häipynyt.

Kansanretkeilijää huolestutti myös lain koura. Rikoslaissahan sanotaan:

Joka kirkkaita kevättalven päiviä tuhlaten istuu sisällä sähköaivon kalvakkaa ruutua heikentyvin silmin tuijottaen ja toistuvista kehotuksista,  varoituksista ja omantunnonpistoksista piittaamatta ja ilman hyväksyttävää ja toteennäytettävää syytä kieltäytyy raikkaaseen ulkoilmaan lähtemästä, tuomittakoon ulkoilurikkomuksesta kuristushuoneeseen enintään kuukaudeksi, mikä rangaistus vuoden valoisimpana aikana kevätpäiväntasauksen ja juhannuksen välillä toimeenpantakoon, tai vetämään sakkoa Helsinki–Islamabad-lentolipun hintaa vastaava määrä.

Tällaiseen rangaistukseen ei missään tapauksessa olisi varaa. Ja eikös tuolla jo Suovon agentti sinisessä kuoritakissaan vilahtanut naapurin nurkan taakse! Kyllä nyt täytyi kaivaa ajopeli varastosta, harjata lämpimän veden kanssa sen itsenäisyyspäivästä lähtien jäässä olleet vaihteet ja jarrut suliksi, sitoa lumikengät repun päälle ja polkaista matkaan.

Matkalla paljastui muun muassa seuraavia seikkoja: Helsingin puoleiset kansanhiihtoladut oli ajettu tänä aamuna lumisateen jälkeen, ja kansanhiihtäjiä oli Mustavuoren lähtöpaikalla mukava joukko. Hyvä, latuosasto! Sen onnistuu pitää hiihtäjien puolta, vaikka rakennusvirasto yrittää sinnikkäästi sabotoida. Mellunmäen–Hakunilan yhdyslatu oli sen sijaan melkein ummessa, mutta kyllä sitäkin yksi reipas hiihtäjä veteli.

Tiet olivat sulat lukuun ottamatta varjoista Kalkkiuunintien pätkää, missä vallitsi talvi. Luontopolulla lienee koko talven riittänyt kävelijöitä, sillä pohja oli kovaksi tallattu.

Tästä on lumimies mennyt

Sitten oli totuuden hetki. Piti kiristää lumikenkien hihnat kumisaappaiden päälle ja astua polulta sivuun. Muutama arka askel, koko ajan varautuneena humahtamaan hangen pohjalle. Mutta luottamus kasvoi pian, sillä kengillä pysyi sentään melko hyvin pinnalla. Heti tuli selväksi, että parhaiten pääsee etenemään kantapäät vapaina: kantojen kiinni ollessa lumikengän perä heitti koko ajan lunta pohkeille ja saappaanvarteen.

Mutta raskasta kulku oli silti: ei tulisi kovin pitkää kävelyä. Kumisaapas osoittautui vääräksi valinnaksi, sillä se nuljahteli ikävästi, kun lumikenkä välillä upposi vinosti hankeen. Oikea ratkaisu on tukeva retkikenkä ja säärystin. Osittain korppuinen ja osittain pehmeä hanki oli myös hankala: välillä pysyi pinnalla ja toisinaan humahteli enemmän. Keskitalven pakkaslumi on varmasti ihan eri asia.

Tuli lyhyt pyörähdys, puolitoista kilometriä ja runsaat puoli tuntia. Ja hiki. Sitten pilvistyi ja alkoi tulla lunta ja vilu.

Roskat on hätäisesti peitetty tomusokerilla

Mutta harvemmin on tullut metsässä liikuttua näihin aikoihin, hankikannon loputtua ja ennen maan paljastumista. Nyt oli vielä puissa sokerikuorrutus öisen lumisateen ansiosta.

Googlen huomassa on tämän jutun kuvat vielä isompina (2048, tässä 1600 pikseliä) ja pari variaatiota.

Sipoonkorpi 11: kansanhiihtoa

Metsä oli täynnä liikettä. Värikkäät kansanhiihtäjät ohittivat toisiaan, niin kuin kysymyksessä olisi ollut ankara kilpailu. Ehkä se joidenkin mielessä kilpailu olikin. Mutta alhaalla korvessa pujahtelivat huomaamattomammat hiihtäjät. Ne liikkuivat kuusien leveiden pintojen lomitse ja hävisivät hiljaa pienten näreiden taakse.

Ole tarkkana, ettet hiihdä onnesi ohi

Sipoonkorven länsireunaa seurailee leveä hiihtobaana, joka yltää Vantaan Hakunilasta Keravan Keinukallioon. Sotungin peltojen pohjoispuolella väylä leikkaa Bisajärven seudun ja Viirilän suot irti muusta korvesta. Latu on rakennettu maakaasuputken päälle, se on tasainen, suora ja leveä. Kevättalven liukkailla keleillä ja myötätuulella luisteluhiihtäjä saavuttaa siinä huikean nopeuden ja taittaa helposti kymmenien kilometrien matkoja.

Maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on Suomen syrjäisellä eteläreunalla tähänastisen talven paras kansanhiihtopäivä, ja mahdollisesti se sellaiseksi jääkin, jos ilmat äityvät kovasti lämpiämään. Laduilla on melkein ruuhkaa. Kaasuladulla ei pääse hiihtämään sekuntiakaan yksin, näköpiirissä on aina useampi hiihtäjä.

Vanhan kansan latu

Ruuhkasta pääsee pois, jos tietää katsoa ladun sivuun oikeassa kohdassa ja jos on varautunut mutkaisempaan ja töyssyisempään menoon. Hiidenkirnujen kohdalla idän puolelle tummaan kuusikkoon erkanee kuin salavihkaa kapea moottorikelkalla tehty ura. Se tekee mutkan ja suuntaa sitten korkeiden kallioiden välistä koilliseen, pitkin soista painannetta ja vähitellen avoimempia suomaita ja matalia metsiä pitkin Katronträskin rantaan. Täällä kelkalla tehty latu kääntyy itään, länteen vie oikea vanhan kansan hiihtämällä tehty latu.

Kohti Hindsbyn peltoja

Latu kulkee koko matkan kansallispuiston ulkopuolella, eipä kai puistoon kukaan muu kuin metsähallitus voikaan moottorivoimalla tehdä kulkureittejä. En tiedä tämän ladun tekijää, lieneekö jokin seura vai yksityinen, mutta kiitän lujasti joka tapauksessa.

Metsästä tullaan kohta peltoaukeille, lähestytään Hindsbyn kylää. Täällä on laatikossa oikea kansanhiihtovihko, johon tietenkin kirjoitan nimeni. Olen päivän viides hiihtäjä.

Hiihdetään aivan sutena

Hindsbyn kylätalolla on hillitön väentungos, koska se on yksi Susihiihdon lähtö- ja väliasemista. Tänä vuonna 50 tai 30 kilometrin joukkohiihtoon osallistui yli 2200 reipasta ihmistä – kansanhiihto voi Suomessa mainiosti! Minua hieman nolottaa, etten lähtenyt mukaan. Yllättäen tapaan ystäväni Maxin, joka on vasta lenkkinsä alussa: hän on lähtenyt matkaan Immersbystä seitsemän kilometriä sitten.

Byabäcken ja korven sisäänkäynti

Hetken emmittyäni päätän toteuttaa seikkailusuunnitelmani, jota olen hahmotellut salassa itseltäni ja muilta. Hiihdän ensin pummilla susihiihtolatua pohjoiseen kilometrin. Kun susihiihtäjät ylittävät Länsitien, minä käännän heille selkäni ja nousen lumisen pellon ja laidunmaan poikki ja käyn sisään metsän portista.

Lumiset laitumet

Tässä kevättalvinen variaatio neljän kuukauden takaisesta kuvasta ja samalla vastakuva edelliselle.

Kelkkaura helpottaa kulkua Ängesbölen leiripaikalle, ja kuvittelen hiihtäväni yhtä helposti koko korven poikki. Nuotiopaikalla on ihmisiä ja koiria sekä armeijamallinen teltta, josta kuuluu nuorison remahduksia. Kämpän pihalla on syvään hankeen kaivettuna toinen teltta.

Länteen Fallträskin suuntaan viekin kapea kovaksi kävelty polku. Tasamaalla sitä pitkin voi hiihtää, mutta mäessä täytyy ottaa sukset kantoon. Sotatielle laskiessani onnistun lentämään nurin. Sotatie on aurattu ja jäinen, sitä pitkin pääsee suksilla helposti. Katsastan Fallträskin, hiihdän varaston portille, loikkaan tien sivuun ja vetelen osin käveltyjä, osin hiihdettyjä jälkiä Jöusjärvelle.

Helikopterien muisto

Syyskuisten helikopterien muisto on peittynyt lumeen, jota kevättalven aurinko sulattelee. Jälkeläiset viettävät pimeää ja viileää, jopa vuosia kestävää elämäänsä jääkannen ja veden alla suolammen pohjassa. Mutta kesällä täällä taas hurisee.

Kun tänne asti on päästy, Gillermossarna-suo on aivan vieressä. Edellisen viikon vesisade on tehnyt hankeen hyvän kuoren, ja metsässä voisi periaatteessa hiihtää missä vain. Tiheässä puustossa ja kumpuilevassa maastossa se vain on kovin hidasta. Mutta täällä on näköjään talvellakin niin paljon jalan liikkuvia, että lumeen on tallautunut kunnon polkuja, joten nopein tapa edetä on hölkkääminen sukset käsissä. Isommilla tasaisilla voi välillä panna sukset  jalkaan ja harjoitella slalomia toinen suksi polulla ja toinen hangella.

Mystisiä jälkiä maailmoiden rajapinnassa

Suolla on tietenkin hyvä hankikanto, ja myös ylitsekahlaamaton suonsilmä on nyt hiihtäen ylitettävissä. Avoveden kohdalla on lumessa kummallisia jälkiä. Voisikohan suonsilmä olla umpeenkasvanut saivo, portti ylisen ja alisen maailman välillä? Sen kautta tietäjä pystyy matkustamaan toiselle puolelle tapaamaan apuhenkiä, hakemaan tietoja ja parannuskeinoja. Siinä tapauksessa kuviot voisivat olla merkkejä tuollaisesta siirtymisestä, tapahtumahorisontin ylityksessä syntyvien gravitaatioaaltojen jälkiä.

Suonreunan eteläiseltä kallioportilta aukenee loiva ja melko harva kuusikkorinne, jossa pystyy laskettelemaan laajoin kaarroksin niin hitaasti, ettei ole vaaraa puihin törmäämisestä tai nurinmenosta. Sitten onkin enää hakkuu- ja peltoaukion ylitys, kunnes ollaan taas valtatiellä eli kaasuladulla. Liikenne suhisee molempiin suuntiin vilkkaana, kansanhiihtäjiä hymyilyttää helppo meno ja auringonpaiste.

Lähellä laturisteystä yritän etsiä suoauton paikkaa, mutta siitä ei ole edes minkäänlaista kohoumaa merkkinä. Isken sauvat hankeen arvelemani sijainnin merkiksi, nappaan kuvan ja päätän vertailla sitä syksyisiin kuviin kotiin päästyäni.

Risteys on suosittu levähdyspaikka, johon eri suunnista tulevat hiihtäjät pysähtyvät syömään eväitään ja nauttimaan auringosta. Ja eikös hohtavilla hangilla, järvenselillä, tunturinrinteillä ja vuorenharjanteilla liikkuminen ja levähtäminen auringon säteissä, jotka ensimmäisiä kertoja kaamoksen jälkeen oikein todella lämmittävät, olekin käytännöllisesti katsoen maailman paras asia?

Liikkeellä on taas koko Suomen kansa

Kaikki kuvat leijuvat Googlen pilvessä (vaikkei kuvissa pilviä näykään).

Sipoonkorpi 10: talven yritystä

Edelliselle retkelle saatiin pakkasta ja rouheita sammalia ja joulukuun kuudenneksi päiväksi vihdoin sitä kauan odotettua luntakin. Ohuesti tosin vain, mutta kuitenkin sen verran, että maasto oli aivan uuden näköinen ja polkujen etsimisessä piti olla entistä tarkempana. Puut tiputtelivat vähitellen vedeksi sulavaa lumiharsoaan, niin että metsässä kävi jatkuva harvakseen pisaroiva sade. Matalammat pensaat ja varvut kostuttivat vaatteita ja yrittivät pudotella lumipaakkuja saappaansuusta sisään. Vettä oli maassa enemmän kuin koskaan, ja jotkin alavat polut muistuttivat enemmän vesiväyliä.

Tämä metsä ei kuulu kansallispuiston alueeseen.

Kulkijoita oli taas hieman vähemmän kuin runsasta viikkoa aikaisemmin. Varsinaisia vastaantulijoita taisi olla vain kolme, mutta lumeen jääneet jäljet kavalsivat, että kulkijoita oli muitakin. Metsä ei kuitenkaan ollut täynnä liikettä niin kuin alkusyksystä.

Nyt jo tutuiksi tulleet meridiaanin suuntaiset kulkukäytävät johdattivat kansanretkeilijän nopeasti etelästä pohjoiseen. Pyörä piilotettiin tiheään näreikköön Horskärrin kulmaan, ja polku vei kiipeilymuurin ja tutun purolaakson kautta uusille seuduille. Laakeamman kuusikkokankaan jälkeen löytyi pohjoiseen vievä polku. Näillä main tultiin myös ulos kansallispuistosta, muttei sitä maastossa mitenkään huomannut. Lindamorsmossenin ympäristö ja metsät korven katkaisevan tien molemmin puolin eivät kuulu kansallispuistoon, ainakaan vielä.

Polku seuraili puronvartta, maasto aleni, kunnes noustiin tielle. Tietä itään puolisen kilometriä ja sitten taas metsään tien pohjoispuolelle. Täällä maaston painanteet johtivat kulkijaa koilliseen. Kulman takaa ilmestyi maastopyöräilijä ja jatkoi kohti itää melkoisen reipasta vauhtia. Pyörien jälkiä näkyi näillä lumisilla poluilla monessa kohtaa, ja melkoisen hankalista paikoista ne näyttivät kulkeneen.

Täällä voi polkua jonkin matkaa käveltyään huomata, ettei kulkusuunta olekaan aivan suunnitelman mukainen. Eipä siinä mitään hätää, otetaan simpanssisuunta yli kallioharjanteen, ja seuraavan laakson polku viekin todennäköisesti jo ihan oikeaan suuntaan.

Ängesbölen nuotiopaikalla oli pari eväidensyöjää ja nuotiopaikalla hiljalleen hiipuva hiillos. Kämpän ikkunaluukut olivat kiinni.

Päivänvaloa oli pari tuntia jäljellä, ja minä olin keskellä korpea. Takaisin kävellessä tuo parituntinen helposti kuluisi, ja sitten olisi vielä melkein tunnin ajo kotiin. Mutta minäpä en aikonutkaan illaksi kotiin, vaan aioin viettää itsenäisyyden muistopäivän iltaa jo jonkinlaiseksi suosikkipaikaksi tulleessa suonsaarekkeessa telttaillen. Jos oikein hyvin kävisi, taivas selkenisi ja saisin suolta auringonlaskukuvia.

Pikkuinen teltta syrjäisellä suolla

Sipoonkorvessa ei sulan maan aikana ole liikaa telttailupaikkoja. Maasto on joko kalliota, suota tai tiheää kuusikkokorpea, ja tasaisia kangasmaita on tuskin nimeksi. Suonsaarekkeesta löytyi juuri ja juuri teltan pohjan kokoinen ala tasaista kalliota. Paikalle oli nuotiotarpeiksi raahattu muutama pölli, joihin teltan naruja saattoi sitoa.

Hopeoitu joulumänty

Taivas pysyi pilvessä, joten auringonlaskukuvat jäivät ottamatta. Pimeyden vähitellen laskeutuessa alkoi maisemaa kuitenkin valaista melkein täysi kuu.

Vaikka metsässä ei juuri kulkijoita ollut, suo ei suinkaan ollut hiljainen. Autoliikenteen humina oli jatkuvana äänitaustana: lähin iso tie on puolentoista kilometrin ja moottoritie noin viiden kilometrin päässä. Yläpuolella kohisi myös vähän väliä, kun laskeutuvat bussit kaartelivat korven yllä valojaan vilkutellen.

Tähän pimeimpään vuodenaikaan yö sähkövalaistuksen ulkopuolella on käsittämättömän pitkä: silkkaa pimeyttä on yli neljätoista tuntia ja hämärät molempiin päihin vielä jatkoksi. Ilman juttuseuraa pienessä teltassa suon keskellä tunnit voivat kulua todella hitaasti. Koska kannoin mukanani reitin tallentamisen vuoksi sähköaivoa, juolahti mieleeni absurdi ajatus, että alkaisin sen välityksellä seurata lähetystä linnan juhlista. Ratkaisevalla hetkellä ei sitten kuitenkaan löytynyt riittävästi radiosignaalia, joten se viihde jäi nauttimatta.

Täälläpä sitten vietin pitkää iltaa ja yötä, en fyysisesti kovin kaukana mutta henkisesti valovuoden päässä juhlinnasta ja rituaaleista.

Yö kaikesta huolimatta kului ja vihdoin myös loppui. Aina välillä haukkui koira.

Päätteeksi vastakuva taannoiselle suomaisemalle. Värit ovat käyneet vähiin. Laajempi versio on Panoramiossa.

Suo on menettänyt värinsä

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 9: Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget

Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.

Storträsk riitteessä

Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.

Olen vain tämmöinen pikkuinen lampi

Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.

Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.

Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.

Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.

Hyppjaskärr kuurassa

Hyppjaskärr: virallinen vertailumaisema

Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.

Kiva, Kurbergetinkin länsireunalta voi tipahtaa parikymmentä metriä

Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.

Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.

Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.

Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.

Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.

Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.

Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 5: Brännberget, Grytberget ja Holmmossen

Sunnuntaiaamu ja uusi kansanretkipäivä. Aamupala ja polvi-ibuprofeeni naamaan, kamera reppuun, kumisaappaat jalkaan ja etupyörä kohti koillista. Nyt ei kierretä itä- eikä pohjoispuolelle, vaan mennään suorinta tietä Sipoonkorven ytimeen. Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalta pääsee maastopyörällä jatkamaan metsätietä seitsemänsadan metrin verran koilliseen pienelle peltotilkulle, jonka nimi on Horskärr. Siitä jatkuvat polut.

Tämä avaran maan retkeilijä ei ole erityisen hyvä metsäsuunnistaja, etenkään sellaisessa pienipiirteisessä kalliokumpujen, suojuonteiden ja kuusikkokorpien mosaiikissa kuin Sipoonkorvessa. Toki kompassisuunta tarvittaessa pitää, mutta mukavampaa on edetä niin, että ehtii vähän katsella ympärilleen.

Käytän vuonna 2000 julkaistua ulkoilukarttaa 1:15 000, jonka maastotiedot ovat 1980- ja 1990-luvun suunnistuskartoista. Kartta on hyvin tarkka, mutta maastossa on paljon enemmän polkuja kuin kartta antaa ymmärtää. Osa on varmaan syntynyt viime aikoina retkeilyn lisäännyttyä. Ei muuten ole kansalaisen karttapaikan maastokartoissakaan eikä retkikartta.fi:ssä (joka on käytännössä sama kartta) sen enempää polkuja.

Mutta hyvä että on polkuja. Kyllä polkua pitkin on mukavampi kulkea kuin rymistä pusikkojen läpi, könytä ylös alas jyrkänteitä tai hörppiä suonsilmäkkeestä vettä saappaaseen. Mutta tietenkin polulta pitää poiketa aina, kun sen varrelle sattuu tarpeeksi korkea ja jyrkkä kallio.

Mikropyörremyrskyn kaatoja

Heti polun alussa tulee vastaan erikoinen näky: ikään kuin metsässä olisi kulkenut valikoiva pyörremyrsky kaataen puita reittinsä varrelta kuin Ariel Sharonin valkotornado Sabrassa ja Shatilassa. Mutta täällä on ollut asialla Metsähallitus, joka ennallistaa talousmetsiä kohti luonnontilaa. Puita on vedetty nurin koneella, ja rungot saavat jäädä siihen rötköttämään juurakot pystyssä. Kai niihin sitten nappaavat kiinni monenlaiset pieneläjät.

Pehmeys, vihreys ja kallion pyöreys

Sekametsää, sammalta ja kalliota ja vieressä suo. Tässä kaksirivinen panoraamaharjoitelma mitä tyypillisimmästä Sipoonkorven mikromaisemasta.

Polku vie suoraan pohjoiseen, joten päätän käydä katsomassa sen pohjoisemman Brännbergetin kalliot täältä toisesta suunnasta. Mutta ensin pitää tarkastaa oikealle itään poikkeava hyvin tallattu polku.

Sileä kalliomuuri

Täällähän on mahtava kalliomuuri, yli viisi metriä korkea, sata metriä leveä ja runsaasti ulkoneva! Kiipeilijät ovat löytäneet paikan, kalliossa on valkoisia magnesiumjälkiä. Pääsisiköhän kansankiipeilijä mistään kohdasta ylös?

Nuotioilta parvekkeella

En ole kuullut tästä paikasta aikaisemmin, onkohan se vähän salainen? Ollaan kansallispuistossa, joten kiipeilijöiden kannattaa elää ihmisiksi, ettei tule häätöä. Kulumista ja roskaamista pitäisi välttää aivan erityisen huolellisesti. On hieman huolestuttavaa, että kallion alla on pidetty nuotiota ja kallio on nokeentunut.

 

Pesuhuone ulkosalla

Kävin sitten katsomassa Brännbergetin kalliot ja hiidenkirnut: tallessa olivat. Kurillani otin isommasta kirnusta taiteellisen pystypanoraaman.

 

 

 

 

 

Ylhäällä kalliolla aurinko sädehti luonnottoman voimakkaasti ja oudolla voimallaan heitti tarkkailijan selälleen.

Auringon aktiivisuus ilmenee päiväsaikaan erikoisena hohteena.

Kokolattiamatto ja pylvästö

Hieman kiipeilykalliosta itään on ihana purolaakso. Lokakuussakin on havaittavissa noin kahdeksansataa vihreän sävyä. Päätän tulla tänne uudelleen toukokuussa. Silloin sävyt lienevät toiset, mutta niitä on varmasti vähintään yhtä paljon, ehkä toista tuhatta.

Smörgåsbord

Takaisin etelään suossa porskuttaen. Grytbergetin kainalossa on pikkuinen puoliavoin suotilkku, joka toimii tämänkertaisena virallisena suomaisemana.

Suomaisema 1980-luvulta

Hiidenkirnun reunalla simpanssi

Piti käydä tarkastamassa vielä Holmmossenin itälaidalla oleva hiidenkirnu. Kuljin kuitenkin vahingossa liikaa länteen ja tulin lähtöpaikkaani. Piti mennä uudestaan itään, tällä kertaa suoraan suunnalla yli suon. Tämä on ikävä puinen räme, en suosittele sitä varsinaiseksi retkikohteeksi, ellei siellä sitten ole lakkoja.

Hiidenkirnu on vaatimaton kolo. Syvyyttä ei ole edes miehen vyötäisiin saakka (en mitannut seisomalla, vaan kepillä). Kuvassa simpanssi mittakaavaa antamassa.

 

 

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 4: Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget

Kansanretkeilijän piti koluta Nybyggetin, Kalkkiruukin ja Helgträskin välistä kolmiota. Jalka- ja -kineongelmien ansiosta retkestä tuli kuitenkin aiottua lyhyempi.

Oli muka kätevämpää lähteä matkaan nahkaisissa retkikengissä, kun vaihtoehtona oli polkeminen lenkkareissa ja kumisaappaiden vaihtaminen maastoon. Mutta kun maastossa on paljon vettä muuallakin kun soissa ja kengistä on yhä pari saumaa rikki, sukat rupesivat kastumaan jo alkumatkasta. Kun viikot sataa ja sunnuntaiksi tulee ulkoiluilma, maa on hyvin märkää ja vettä on poluillakin suurina lammikoina.

Lisäksi polvi kipeni taas. Niinpä Holmmossenin hiidenkirnu jäi odottamaan toista kertaa.

Kansanpyörä kansallispuistossa

Kansanpyöräilyn päätteeksi ajoneuvo pannaan kiinni kansallispuiston tolppaan. Automobiili sopii jättää tänne varta vasten tehdylle pysäköintialueelle, mutta pyörällä olisi ehkä voinut jäädä jo vähän eteläisempään polunristeykseen.

Bakunskärrs träsket från väst

Bakunskärrin lampi on keskellä avosuota, mutta suon laidat ovat viidakkoiset ja upottavat, joten kunnon suokuvia ei oikein saa. Lännen puolella on mukava eväidensyöntikallio, josta lammen juuri ja juuri saa maisemakuvaan.

Sipoonkorvessa on avosuota vain pieniä tilkkuja siellä täällä, kansanretkeilijän makuun liian vähän. Olisi kai pitänyt olla liikkeellä tuhat vuotta sitten, ehkä lukuisat nykyään metsäiset suot olisivat silloin olleet avonaisempia. Hyppjaskärr oli valittu tämänkertaisen retken suomaisemaksi.

Suomaisema 1990-luvulta

Tämä on kokeellista valokuvausta. Sen jälkeen, kun haikailin laajakulmaista objektiivia metsäkuviin, olen oppinut, että Hugin osaa tehdä panoraamoja myös ruudukko- eli mosaiikkityyliin. Tässä on rätkitty kuusi kuvaa kahdessa rivissä eli yhteensä 12 kuvaa. Ohjelma osaa itse järjestää kuvat ja harsii ne yhteen sangen taitavasti. Montako virhettä huomaatte kuvassa (kyllä niitä siellä on)?

Opettelemalla saisi ehkä perspektiivinkin vastaamaan paremmin todellisuutta. Kallio oli oikeasti aika jyrkkä töyräs eikä tällainen loiva kouru.

Lähellä on Brännberget-niminen kallio. Tämännimisiä mäkiä on Sipoonkorvessa siis ainakin kaksi. Hienoja kallioita yleensäkin on näillä seuduin niin paljon, ettei kaikkien päälle välttämättä tarvitsisi kiivetä. Mutta pakkomielle mikä pakkomielle, olihan siellä käytävä. Ylhäällä koputteli tikka, ei tosin paikan nimeen sopivasti palokärki, vaan käpytikka. Rinteessä punoittivat kielon marjat.

Vuoristokiipeilijän tulisi tietää, että maisemat ovat parhaimmillaan rinteessä, ei huipulla. Eipä täälläkään ihmeitä ollut, paitsi siis se tikka. Alhaalla piti taas harrastaa kokeellista kuvausta ja ottaa pystypanoraama.

Brännbergetin juurella

Latvat ovat taas palaneen uuniluudan näköisiä ja taivas puhki, mutta menköön tämä nyt harjoitelmana. Otin vastaisen varalle myös monivalotusversion, ja nyt pitäisikin ottaa selville, miten rakennetaan kuva jossa yhdistetään HDR- ja panoraamatekniikka. En oikein tiedä, pystyykö Huginilla tekemään molemmat. Max Lyons on tehnyt hienoja panoraamoja, joissa on ruutuja jopa kolmessa rivissä ja kahdella valotuksella.

HDR-versio

Lisäys vuorokauden päästä: tein Brännbergetin kuvasta uuden HDR-version vertailtavaksi. Valotus on nyt huomattavasti miellyttävämpi. Tekniikka oli seuraava: yhdistin jokaisen monivalotuksen erikseen Imagefuserilla ja harsin sitten yhdistetyistä HDR-ruuduista pystypanoraaman Huginilla. Viimeistelyn tein Aperturella tavalliseen tapaan.

Taivas ei ole puhki ja metsä on saanut lisää lämmintä väriä. Toisaalta kuvan alaosa on huomattavan epätarkka. Joko Imagefuserilla on ollut vaikeuksia yhdistää kuvan pimeimmän osan ruutuja tai sitten alaosan valotukset ovat tärähtäneet. Statiivihan tässä pitäisi olla ehdottomasti. Taidankin mennä statiivikauppaan ennen ensi viikonlopun kansanretkeilyä. Ehdotuksia tukevaksi, säädettäväksi ja kannettavaksi statiiviksi otetaan vastaan.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 2: hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys

Kansanpyöräilijä suunnitteli ajoa Sipoonkorven halki ja poikki: Kalkkiuunintien päästä maakaasulinjaa pohjoiseen alueen poikki kulkevalle metsätielle, joka idempänä on nimeltään Martiksentie, itään ja sitten etelään Knutersintietä aina moottoritien eteläpuolelle. Vähänpä tiesin.

Maakaasulinjaa seuraa talvella leveä kansanhiihtolatu, ja maastosta voi päätellä, että sulan maan aikaan paikalla on maastopyörällä ajettava polku. Onhan siinä. Runsaat puolitoista kilometriä on hyvää polkua, joskin pohjoisempana kivistä ja tärisyttävää. Sateisen syksyn jäljiltä lammikoita on koko matkalla. Kulku on nopeaa, mutta ajaminen vaatii keskittymistä eikä maisemia paljon ehdi vilkuilla. Ajo menee urheilun puolelle, enkä suosittele sitä niille, joita kansanretkeily miellyttää enemmän.

Kun vanha Viirilän suuntaan menevä polku kääntyy luoteeseen ja maakaasulinja jatkuu pohjoiseen, maasto muuttuu heinikkoiseksi ja vetiseksi. On parasta muuttaa suunnitelmaa ja ruveta jalkamieheksi. Nyt loppuu tärinä ja alkaa leppoisa kansanretkeily. Pyörä saa odotella kuusen alla.

Hiidenkirnu

Mutta oikealla kuusikossa kohoaakin sopivasti jyrkkä kallio yli kaksikymmentä metriä polkua korkeammalle. Sen idän puoleisessa rinteessä on kaksi hiidenkirnua, kuin pesualtaat kallioseinämässä aivan vierekkäin. Tässä isompi.

Kapean notkon toisella reunalla idässä on vielä hieman korkeampia kallioita. Brännbergen yltää kuudenkymmenviiden metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle. Länsireunaan saisi jokusen matalan kiipeilyreitin, mutta kansankiipeilijä ei aio yrittää ensimmäisenä. Ylhäältä on avarat näkymät etelään ja länteen, niin kuin tämän jutun ensimmäisestä kuvasta näkee.

Kallion huipulla kuuluu harvakseltaan koputtelua. Palokärkikö siellä veistelee? Sitten hieman kauempaa kuuluu kirkaisu: oliko se koputtelija vai sen kaveri?  Yritän hiippailla ääneti kopinan suuntaan, mutta taidan kuitenkin onnistua pelottamaan puutyöläisen tiehensä, sillä mitään ei kuulu, näy. Hetken päästä korkeasta notkosta pyrähtää vielä lentoon musta kanalintu. Voisiko Sipoonkorvessa olla metsoja?

Alhaalla notkossa pohjoiseen vievä polku näyttää sen verran hyvältä, että täytyy vielä käydä vilkaisemassa vähän matkan päässä olevaa suota. Taikka miksikäs ei saman tien kävelisi Katronträskille, eihän sinne ole linnuntietä kuin runsaat puolitoista kilometriä. Sieltä voisi sitten mennä länteen ja tulla maakaasu- eli kansanhiihtolinjaa takaisin.

Lindamorsmossenin halki vievä polku on todellakin helppokulkuinen. Katronträsk ei sen sijaan ole kummoinen eikä siellä oikein pääse tunnelmaan, sillä pohjoisrannalla on talo taikka huvila. Ei muuta kuin kiireen vilkkaa suota pitkin länteen. Sitten tuleekin jo avosuota, ja kulkija joutuu äkkiarvaamatta 1970-luvulle:

Suomaisema 1970-luvulta

Lähellä kansanhiihtoristeystä vaanii retkeilijää omituinen näky: keskellä avointa suota on puoliksi uponnut henkilöauto. Onko kysymys vedonlyönnistä tai ennätysyrityksestä: joku on yrittänyt ajaa keväthankia pitkin autolla korven poikki? Vai ovatko kaasuputken rakentajat tehneet piruuden ja jättäneet maastoon muistomerkin itsestään?

Kummallinen liikenneonnettomuus

Kansanretkeilijä porskuttaa lähemmäs ihmettelemään ja kauhoo samalla kaksin käsin karpaloita suuhunsa.

Nyt viimeistään on selvää, että pyöräily-yritys kaasulinjaa pitkin tänne asti olisi ollut järjetön ja mahdoton. Täällä eivät pysy pinnalla autot eivätkä polkupyörät, kävelijäkin silloin tällöin humpsahtelee, ja retkikengän rikkinäisestä saumasta menee vettä sisään.

Kovalle maalle päästyä matkanteko on taas rivakkaa, vaikkakin viimeiset puolitoista kilometriä pitkin putkilinjaa yksitoikkoisehkoa.

 

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Sipoonkorpi 1: Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk

Sipoonkorpi on ollut kansallispuisto kuluneen kesän ajan. Aluetta mainostetaan lähiretkeilykohteena yhä lujemmin, ja tulokset näkyvät jo: Kalkkiruukin luontopolulla oli päiväretkellä koko Suomen kansa, ja Kalkkiuunintien päässä luontopolun lähtöpaikassa oli kolmattakymmentä henkilöautoa. Sipoonkorpeen tuleekin oitis saada joukkoliikenne: esimerkiksi Mellunmäen metroasemalta voisi viikonloppuisin parin tunnin välein lähteä pikkubussi, joka kiertäisi tärkeimmät polunpäät.

Mutta alue on saavutettavissa helposti myös polkien, ja pyörällä voi tarvittaessa jatkaa syvemmällekin metsään teitä, jotka on puomein suljettu automobiileilta.

Kansanretkeilijä katsasti pikaisesti Helsinkiä lähinnä olevat ja kansoitetuimmat paikat. Luonnonrauhasta ei täällä voi puhua, mutta aloitteleva lähiretkeilijä saa hyvän ensikosketuksen korven laitamiin.

Vanha kalkkilouhos

Kalkkiruukin luontopolku lähtee Sotungin laakson perältä ja kiertää runsaan neljän kilometrin matkan vaihtelevassa metsämaastossa. Tien varressa on vanha louhos, josta on muinoin otettu kalkkikiveä.

Polun länsiosa ei muutoin ole järin kiinnostava, ja arviolta kilometrin verran joutuu kävelemään autotietä. Mielenkiintoisempi osuus alkaa polun pohjoispäästä, josta kuljetaan hämärien kuusimetsien halki kohti korkeita seutuja. Joitakin satoja metrejä pysäköintipaikalta etelään on Kalkkiruukin hirsinen laavu ja tulistelupaikka. Tänne sopii tulla myös pienten lasten kanssa. Kokonaisuutena polku on aika vaativa eikä sovi heikkojalkaisille eikä aivan pienille lapsille. Polku on välistä jyrkkä ja juurakkoinen, ja näin kosteana vuodenaikana kalliot voivat olla liukkaita.

Lähestytään Högbergetiä kuusikon suojassa

Maisemassa alkaa olla lievää jylhyyttä.

Hakunila kummittelee peltojen ja metsien takana

Nousu reitin korkeimmalle kohdalle on pitkä ja hivuttava. Sopivasti taivaskin selkeni, kun polku nousi avoimelle kalliolle ja Högbergetin 74,6 metriä korkealle laelle. Kallio kohoaa viitisenkymmentä metriä Sotungin peltoja korkeammalle. Ylhäältä näkyvät Vuosaaren sataman nosturit, muutama Itä-Helsingin korkea rakennus, Kontulan kerrostalot ja lähimpänä Hakunila.

Kalliolta laskeudutaan jyrkästi, ei tosin aivan seinämää pitkin, alas laaksoon, ylitetään kansanhiihtoladun reitti ja kipaistaan vielä yhden mäenharjanteen yli tien varteen.

Piti käydä tarkastamassa vielä toinenkin paikka, Storträsk alueen eteläosassa. Sinne pääsee helposti Nybyggetintieltä lähtevää leveää polkua pitkin. Lampi on kalastuspaikka, ja sen soiset rannat on reunustettu pitkospuilla. Kalamiehiä oli ympäri lampea. A340 lensi lammen yli 11 kilometrin korkeudessa ja Porvoon moottoritie kohisi taustaäänenä. Suuret helikopterit pyörähtelivät ketterästi rannan tuntumassa ja laskeutuivat välillä pitkospuille. Olin taas vähällä joutua 1960-luvulle, mutta tällä kertaa valoisuus, pilvet ja saturaatio eivät riittäneet.

Suolampi 1970-luvulta

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Erikoinen hiihtotyyli

Kansanhiihtäjä kiinnitti tänäisellä lenkillään huomiota viime aikoina yleistyneeseen erikoiseen hiihtotapaan: huomattava osa vastaantulevista hiihtäjistä tuli vastaan selkä edellä! Heitä oli suunnilleen yhtä paljon kuin naama edellä hiihtäjiä, eivätkä he liikkuneet näihin verrattuna kovinkaan paljon hitaammin.

Tänään meni Bisajärven lenkki (ilman Kuusijärven pistoa) runsaassa kolmessa tunnissa, mikä tehnee keskinopeudeksi noin kymmenen kilometriä tunnissa. Tähän kuuluu kävelyosuudet Mellunmäessä ja kehätien risteyksessä ja uutta lunta tulvillaan ollut yhdyslatu Mellungsbackasta Gjutaniin. Tämä merkinnee tasaisella kovapintaisella ladulla ehkä viidentoista kilometrin tuntinopeutta. Kunhan lumi tästä vielä kovettuu, nähtäneen tasaisella kahdenkympin nopeuksia, ja Hakunilan kilpavitosen alamäissä lähenneltäneen yleisnopeusrajoitusta.