Vuosi sitten yritin hivuttaa ruoansulatustani pohjoiseurooppalaisiin asetuksiin, mutta helposti se ei sujunut. Toivoin ravinnon vähitellen rupeavan pysymään sisälläni, jotta reissussa kadonneet lihakseni alkaisivat kasvaa takaisin. Vetelin kitusiini matka-apteekin viimeiset mahatautilääkkeet, mutta silti ruoka suostui vain viivähtämään suolessa ja poistui pian peräpäästä mustana suihkuna.
Olin palannut kesken jääneeltä vuorikiipeilymatkalta, Kansanretki 8516:lta, kuusi päivää aikaisemmin.
Lähdin yrittämään toiselle kasitonniselleni Lhotselle huhtikuun alussa 2015. Alun pitäen minun piti sapattivuoteni aikana tehdä kaksi suurta kansanretkeä, mutta vain ensimmäinen, Kansanretki 8201, onnistui syksyllä 2013. Talvella loukkasin sormeni kiipeilyseinällä ja jouduin siirtämään kevääksi 2014 aikomaani Lhotsen-retkeä vuodella.
Jo ennen lähtöä oli selvää, että tulen kirjoittamaan matkasta: enemmän, huolellisemmin ja kirjallisemmin kuin aikaisemmista retkistäni. Tavanomaisten blogijuttujen lisäksi oli kannustimena kuin tilauksesta ilmestynyt kirjoituskilpailu, jossa etsittiin kertovan tietokirjallisuuden tekstejä.
Kesällä 2015 sitten kirjoittelin kirjan lukuja huolellisten muistiinpanojeni ja tuoreiden mielikuvien pohjalta. Kertomuksen juonesta tulikin melkoisen erilainen kuin olin etukäteen kuvitellut. Olen toki aina tiennyt, että Himalajalla tapahtuu maanjäristyksiä, mutta sittenkin oli täydellinen yllätys, että se sattui omalle kohdalle ja muutti suunnitelmat perin pohjin.
Viimeistelin pari lukua ja laadin mielestäni kiehtovan synopsiksen, mutten sitten menestynytkään kilpailussa. Olisi ehkä pitänyt tarjota valmista kirjaa, mutta laiskuuttani en saanut sitä syksyyn mennessä kirjoitetuksi. Blogitekstien kirjoittamisessa alkoi tauko kesäkuussa, jolloin keskityin kirjan lukuihin ja säästelin niihin mielestäni parhaita juttuja. Syksyn määräajan mentyä virallisten töiden kiireet saivat minut valtaansa, ja palasin blogitekstien pariin vasta tämän vuoden huhtikuussa. Päätin urakoida tekstit kasaan, ennen kuin vuosi ehtisi kulua tapahtumista.
Pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani, että jokaista retkipäivää käsittelee yksi teksti. Halusin hyvittää Kansanretki 8201:n tekstien laiminlyöntini ja näyttää itselleni, että pystyn tekemään edes tämän asian valmiiksi.
Viime aikoina olen hakannut tekstejä pinoon jopa useita päivässä ja pyydän anteeksi, ettei kieli ole tämän takia aina ihan viimeisteltyä. Enkä pysynyt vuoden määräajassakaan, meni melkein viikolla yli.
Mutta tässä ovat kaikki Kansanretki 8516:n jutut peräkkäin linkitettyinä. Kannattaa aloittaa johdannosta.
Samassa rytäkässä panin järjestykseen myös Kansanretki 8201:n tekstit. Niitä tosin on vain 12. Ja jos kiinnostaa, luettavissa on myös Kansanretki 8000 eli ensimmäinen yritykseni Cho Oyulle ja Kansanretki 6000 eli retki Perun Cordillera Blancalle kesällä 2010.
Haluaisin korvata viivyttelyni ja hutilointini kirjoittamalla teille kirjan kansanretkeilijän seikkailuista ja mietteistä.
Kansanretkeilijän juttuja lukeneet tietävät jo, että näkökulma on ns. tavallisen tallaajan, ei siis huippu-urheilijan tai vuorikiipeilystä elämäntyönsä tehneen ammattilaisen. Juttujen kirjoittaja ei edes välttämättä pidä itseään ns. oikeana kiipeilijänä, vaan pikemminkin retkeilijänä, jota korkeat paikat vetävät puoleensa. Hän ei etsi Aasiasta mitään idän viisautta, pikemminkin kummastelee sikäläistä menoa, mutta yrittää kuitenkin käyttäytyä ihmisiksi, olla kohtelias ja kiinnostunut niin kuin vieraan kuuluu.
Kirja voisi kertoa tästä yhdestä retkestä tai sitten yhdistellä useamman (no, Himalajalla olen käynyt kolme kertaa) retken kokemuksia ja tunnelmia.
Haluaisitko sinä lukea sellaisen kirjan? Mitä siinä pitäisi olla? Kuvia löytyy, osa jopa hyviä. Lukisitko paperilta mieluummin kuin tieturin ruudulta? Ostaisitko peräti?
Lhotse-retkikunnan nimellisenä johtajana minun piti antaa asianmukainen raportti matkailuministeriölle. Retkeilyfirman johtaja Murari haki minut hotellin pihasta pikkuautollaan ja pujotteli sitten kapeita kujia väljemmille, mutta aina yhtä kaoottisille kaduille.
Matka ministeriöön lienee linnuntietä pari, kolme kilometriä, mutta mutkittelevan reitin ansiosta pääsin näkemään kaupunkia vähän laajemmalti. Rikkoutuneita rakennuksia oli siellä täällä. Iso, vanha, valkoinen koulu oli tuhoutunut pahasti. Läheinen suuri urheilukenttä- ja puistoalue oli kotinsa menettäneiden telttakylänä.
Ministeriössä ei tarvinnut tällä kertaa odotella aivan tolkuttomasti. Jonkin verran kuitenkin, niin että sain kuullakseni jonkun virkamiehen valitteluja maata kohdanneesta kamalasta onnettomuudesta. Niinpä niin, tiedän kyllä. Mitäs aiotte nyt tehdä?
Sain sitten eteeni virallisia papereita, joita Murarin ohjeiden mukaan täyttelin. Minä täytin englanninkielisen ja Murari nepalinkielisen version. Minä päivinä retkikunta oli ollut missäkin paikassa? Mitä korkeuksia oli vuorella saavutettu? Sitten nimikirjoitukset alle. Toivottavasti ei tullut allekirjoitettua kovin kohtalokkaita sitoumuksia.
No, jos tulikin, eiköhän Nepalin matkailuministeriön arkistojärjestelmä pidä huolen siitä, ettei niitä ihan heti kaiveta esille:
Saatan kuulostaa ivalliselta ja ylimieliseltä, kun piruilen virkamiehille. Ja onko oikein, että istun hienoissa kahviloissa ja ahmin kakkua, kun maa on hätätilassa?
Enköhän parhaiten auta avustustöitä pysyttelemällä poissa ammattilaisten jaloista ja lähtemällä kotiin niin pian kuin suinkin. Voin sitten kotoa käsin antaa rahaa asiantunteviksi ja riippumattomiksi tuntemilleni avustusjärjestöille. Pakollisena odotusaikana mielelläni kannan rahani paikkakunnan palveluelinkeinoille.
Ja Nepalissa byrokratia ja kehnosti toimiva hallitus ovat useammankin maata tuntevan mielestä suurin este maan toipumiselle ja kehittymiselle. Tätä kirjoitettaessa maanjäristyksestä on vuosi, ja vielä monet odottavat apua.
Onneksi löytyi ruokaloita, jotka selvästi olivat erikoistuneita täyttämään laihtuneiden retkeilijöiden vatsoja:
Herätys Namaste Lodgessa kello 5.37. Pakkausten viimeistely kuljetuskuntoon, laukut salin lattialle puoli seitsemäksi ja aamuteetä juomaan. Sitten kävellään lentoasemalle. Kantajani ja oppaani saattaa. Hän on lähdössä omaan kyläänsä alamäkeen Luklasta.
Lähtöselvityshalli on täynnä väkeä. Ihmisten ja laukkuröykkiöiden muodostamat jonot johtavat lentoyhtiöiden pienille tiskeille. Kantajani ihmettelee aikansa, panee minut sitten laukkuineni yhteen jonoista ja hyvästelee.
Kun pääsen tiskille asti, tietojani ei löydy mistään. Käy ilmi, että olen väärässä, Tara Airin jonossa. Minun lentoyhtiöni on Simrik. Onneksi paikalle tulee Namaste Lodgen mies, joka ohjaa minut oikealle luukulle. Kun pääsen sinne, tiski menee kiinni ja virkailijat katoavat.
Äsken vielä ihmisiä pullistellut halli on äkkiä typötyhjä.
Kiire lakkaa, sali tyhjenee ja tulee hiljaista. Mutta lentokoneet pörisevät ulkona ja niihin siirtyy matkustajia rakennuksen toisesta osasta. On vielä aikainen aamu ja hyvä sää, joten kyydittä jääminen ei ole ajankohtainen huoli.
Tunnin, parin päästä vilkastuu taas. Majatalon isäntä Kami tulee ja alkaa panna asioita järjestykseen. Zsolt tulee myös. Tavarat punnitaan Simrikin tiskillä, kärsitään tuhat rupiaa (10 euroa) ylipainomaksua. Sitten turvatarkastuksen kautta odotussaliin.
Kävelemme portaat alas huteran näköisen vanerikojun luokse, jossa ”turvatarkastajan” tuoli seisoo tyhjänä. Oven raosta pääsisi kävelemään odotussalin puolelle, mutta odottelemme kiltisti ”tarkastajaa”. Hän saapuu, kysyy jotakin muodon vuoksi ja vilkaisee reppujamme. Sitten siirrymme saliin odottelemaan.
Intian Mi-17 pörisi edestakaisin Luklan ja kylien välillä.
Intia on lähettänyt katastrofiapua ja kuljetuskalustoa auttamaan järistyksen hoidossa. Valtava helikopteri käy neljä kertaa hakemassa Luklaan lennätettyjä tarvikkeita viedäkseen niitä ympäristön kyliin.
Jäävyöry jätti kiipeilijälle vain parittomia kenkiä.
Puolilta päivin tulee vihdoin Simrikin Dornier, meidän lentomme. Koneesta puretaan ensin iso kasa tavaraa, ja sitten pääsemme kyytiin. Otan videon noususta, mutta nousuvideoita on jo riittämiin Youtubessa, joten en lisää sinne enää omaani.
Ankara nousu solaan, puiden latvoja hipoen väljemmille ilmoille ja alamäkeen kohti pääkaupunkia. Vihreät kukkulat ovat pengerrettyjä viljelyksiä täynnä ja vain huipuilla on metsää. Jos nämä Himalajan esikukkulat ovat näin täysin asuttuja, eiköhän sitten ole koko maa. Kathmandua lähestyttäessä kiinnittävät huomiota lukuisat tiiliruukit. Järistyksen jälkeen täystyöllisyys lienee niille taattu.
Murarin miehet ovat kentällä vastassa, ja taas pitää maksaa satanen lahjuksia – ei sentään euroja. Vuorikuvaaja näkyy tulleen samalla lennolla.
Matkalla hotelliin en huomaa erityisempiä vaurioita kaupungissa. Saan huoneen 303 ja kävelen edestakaisin lattian asentoa tunnustellen: onko se vähän vino, vai kuvittelenko? Onko hotelli kunnossa, kestääkö se mahdolliset jälkijäristykset? Alemmat kerrokset ovat täynnä, ja täältä kolmannesta kestäisi ainakin puoli minuuttia juosta pihalle.
Ulkona tajuan, miksi emme ajaneet leveämpää tietä pihaan asti, vaan tulimme sivukujan kautta: isomman tien varrella oleva kerrostalo on sortunut.
Kävelen lentoyhtiön toimistolle ja saan aikaistettua lentoni seitsemänneksi päiväksi vain 50 euron maksua vastaan. Lentoyhtiön virkailija taitaa olla Nepalissa suuri herra. Ainakin mies näyttää haluavan käytöksellään ilmaista, että matkustajan on syytä osoittaa nöyryyttä.
Nautin kakkukahveista ja nettiyhteydestä Himalayan Javassa. Kävelen kaupungilla, väkeä on liikkeellä selvästi vähemmän kuin tullessa. Rum Doodle on tyhjä.
Kerjäläislapsi roikkuu jonkin matkaa perässä eikä osaa muuta kuin inttää. Luovutettuaan hän loikkii huolettoman näköisesti tiehensä. Kärsimysroolin saa näköjään silmänräpäyksessä päälle ja pois.
Illalla odotan sisäänpääsyä Fire and Iceen. Enpä olisi arvannut enää jonottavani ravintolaan: onko pitsannälkäni tosiaan näin kova, vai haluanko vain palauttaa mieleen viime matkani onnellisemmat illallistunnelmat?
Vasta hotellin suihkussa käydessäni huomaan lujan kävelyn tuottaman rakon. Häveliäisyyssyistä kuva tässä mustavalkoisena.
On tulossa lämmin päivä, huomaan, kun käyn majatalon ovesta ulos kantajani kanssa. Kierrämme hevosenkenkää kylän vastakkaiselle reunalle ja oikaisemme harjanteen yli päätielle.
Kantaja on ottanut alihankkijan, pienen sitkeän näköisen miehen, jolla on tikunohuet reidet ja jaloissaan vain ohuet tennarit. Tämä kokoaa korinsa päälle pari retkikuntalaukkua, niin että taakka on melkein miehen itsensä korkuinen. Oma kantajani, vaikka onkin isompi mies, jatkaa keveämmällä kantamuksella.
Namchen alimmaisten talojen luona kantamuksia vielä korjaillaan, kenties niihin tulee jotakin lisääkin. Odotellessani yritän puhutella erästä kukkoa ja kanaa, jotka oleskelevat pienen talon ikkunan edustalla.
Kantajan ja kantamuksen massojen suhde lienee noin yksi yhteen.
Namchen alapuolella olevalla vartiokopilla tulomatkan temppuiluni on kostautua: koska silloin livahdin paikan ohi leimauttamatta lupapaperiani, vartijat ihmettelevät nyt leimatonta lappuani. Asiaa tuumaillaan hetkinen ja miehet selaavat ankarina omia paperinippujaan, mutta onneksi he lopulta päättävät luopua kovistelusta ja päästävät minut menemään.
Riippusillat ovat säilyneet ehjinä. Jyrkällä serpentiinipolulla Namchen alapuolella on kuitenkin käynnissä rakennustöitä, jotka aiheuttavat ruuhkaa ja odotusta silloin, kun jakkikaravaani sattuu kohdalle.
Kantajia naurattaa, kun he vapautuvat taakoistaan lyhyen tauon ajaksi. Tuollahan näyttää olevan yhdessä kantamuksessa kolme retkikuntalaukkua ja pari pienempää reppua lisänä.
Eivät ole erityisen pieniä tai kevyen oloisia näidenkään kantajien taakat.
Tiellä liikkuu myös koiria hyvin määrätietoisen oloisina. Niillä lienee tärkeitä tehtäviä, ehkä ne valvovat liikenteen sujumista kukin omalla vastuualueellaan. Arvelen, että tämän koiran toimialue on Dudh Koshin ja Bhote Koshin rajaama Namchen puoleinen sektori.
Koera liikenteenvalvontatehtävässään
Pidämme oppaani kanssa paljon taukoja ja odottelemme toista kantajaa. Jossain vaiheessa kadotamme kuitenkin yhteyden. Poikkeamme Phakdingin yläpuolella uuteen, vielä puoliksi rakenteilla olevaan majataloon syömään lounasta. Seuraamme liittyy toinen kantajaporukka, joka tyytyy pariin kaljoihin.
Majataloa pitää nuori perhe, pikkutyttö keikkuu ruokasalissa ja mummu askartelee jotakin pihalla. Talosta puuttuvat vielä yläkerran ikkunalasit. Näyttää vähän siltä, että järistys on rikkonut joitakin vasta muurattuja paikkoja.
Eräässä jyrkässä kohdassa polku on sortunut pitkältä matkalta jokeen. Tasapainottelemme hiekkatörmässä, kiskomme itsemme puunjuurista vetäen metsän puolelle ja kierrämme vauriopaikan. Miten pieni kantaja mahtaa tästä selviytyä?
Phakdingista Luklaan polku onkin sitten kokonaan kivetty, mutta loppumatka on nousua. Pysähtelemme pitkiksi toveiksi odottelemaan kantajaa, mutta sitten vain pari kilometriä ennen Luklaa selviääkin, että hän on jossain kohdin mennyt ohitsemme ja istuskelee puolestaan jonkin puodin edessä meitä odotellen.
Pouta ei kestä aivan Luklaan saakka. Raskaiden pisaroiden putoillessa meidät viittoillaan sisään erääseen tienvarren taloon. Täällähän on tuttuja! Vähitellen kuvio selkenee minullekin. Lobuche-vuoren ryhmää johtanut Thile pitää täällä Luklan reunalla pientä majataloa. Hän on tullut kovaa vauhtia Pangbochesta, jättänyt raskaan laukkunsa Namcheen kantajan huoleksi ja kiirehtinyt kotiinsa.
Saamme maitoteetä, sitten syömme perunoita. Perunat kuoritaan sormin ja kastetaan tuliseen kastikkeeseen. Kuumien ja rypyliäisten potaattien pyörittely sormissa ei ole helppoa enkä pysy ihan muiden syöntivauhdissa. Pieni tyttö pelaa piipittävää peliä ja poika ammuskelee vesipyssyllä.
Koko retken kävelyt on kohta kävelty, ja ehkä tietoisuus siitä tekee viimeisestä noususta tuskastuttavan raskaan. Mutta viimein päästään Luklaan. Oppaani poikkeaa pitkän pääkadun varren taloihin, joihin hän toimittelee lähetyksiä. Näen pienen kantajan viimeisen kerran enkä tule tietämään hänestä oikeastaan mitään.
Namaste Lodgen isäntä Kami etsii lentolippuani kansioistaan. Pitkän penkomisen jälkeen selviää, että pääsen aamun toiselle lennolle ja lähtövalmiina majatalossa pitää olla kello 6.30. Majatalon väkeä tulisi lentoasemalle hoitelemaan asioita.
Syön, tankkaan sitruunateetä. Uskallan ottaa Everest-oluen pitkän kävelyn päättymisen kunniaksi. Talossa on toimiva verkko, joten lähettelen viestejä maailmalle.
Zsolt on myös päässyt Luklaan asti. Hän on odotellut vielä toisenkin päivän helikopterikyytiä perusleirin kummulla, ja onhan se vihdoin tullut. Mutta ajassa hän ei ole voittanut mitään, menettänyt vain pari hienoa kävelypäivää. Mutta kun vakuutus kerran lupasi kopterikyydin, pitihän se sitten saada. Lähtisimme aamulla samalla lennolla.
Saan vanerikopin kadun puolelta, valomainoksen himmeästä loisteesta. Pitkästä aikaa on nukkumaan mennessä lämmin.
Jorsalen kylän eteläpuolinen Dudh Koshin ylittävä silta, yksi noin kuudesta Luklan ja Namchen välisestä riippusillasta.
Eivät ne välimatkat täällä maailman suurimpien vuorten keskelläkään mitään mahdottomia ole: naapurikylään kävelee ilman isoa taakkaa tunnissa parissa, päivässä taittaa puolet keskuskylä Namche Bazaarin ja Everestin perusleirin välistä.
Ainakin jos kävelee alamäkeen ja on totutellut ohueen ilmaan viikkojen ajan. Tulokkaalla voi olla vähän työläämpää. Ja järjestetäänhän täällä maratonjuoksukin perusleiristä Namcheen aina Everestin ensinousun vuosipäivänä.
Mutta katso nyt, mitä näkyy Tengbochen luostarin pihalta pohjoisen suuntaan otetussa tämän jutun otsikkokuvassa. Lähimmässä laaksossa polku kiemurtelee kohti Pangbochea ja haarautuu ylä- ja ala-Pangbocheen. Kylän yläpuolella loistaa pyhimyspatsaan kullattu katos. Vasemmalla vuorenrinteellä vie polku kohti Phortsea, joka on pari kilometriä kuvan reunan ulkopuolella. Oikeassa reunassa näkyvien valtavien moreenien päällä kuvan ulkopuolella on Ama Dablamin perusleiri.
Aivan kuvan keskellä laakso haarautuu vasemmalle Phericheen ja oikealle Dingbocheen. Taustakankaana Nuptsen–Lhotsen muuri, jonka takaa Everest kurkistaa. Lhotsen huipulla näkyy vähän tuulevan.
Polku Pangbochesta Tengbocheen, Tengboche keskellä kukkulalla. Taustana Kongde Ri (6187).
Tässäpä sitten vastakuva edelliselle, polulta Pangbochesta lähdettyä. Tengbochen rakennukset näkyvät kuvan keskellä olevan mäen päällä. Kauempana olevalla kukkulalla Tengbochesta oikealle voi erottaa Everest View -hotellin, ja sen kukkulan takarinteellähän on Namche Bazaar.
Pang- ja Tengbochen väli oli äkkiä kävelty, vaikkei nousu kukkulalle mitenkään erityisen kevyt ollut. Tengbochen kautta kuljettaessahan joutuu luovuttamaan jo voitettua korkeutta molemmin puolin, kuten alkumatkasta harmiteltiin.
Tengbochen luostarin seinät olivat särkyneet sieltä täältä.
Järistys oli rikkonut myös Tengbochen luostarin seiniä, mutta varsinaista hätää ei asukkailla vaikuttanut olevan. Kahviloissa oli hiljaisenpuoleista.
Tätä näkymää piti pysähtyä tallentamaan pitkäkestoiseen muistiin. Saattaisihan kulua parikin vuotta, ennen kuin tänne ehtisi palata. Jos Pumorilta avautui maailman paras ylävuoristopanoraama, tämä paikka on kärkisijoilla kun kisataan elämälle ystävällisempien paikkojen parhaista maisemista:
Tengbochen aukio, Nuptse, Everest, Lhotse ja Ama Dablam
Ja heti mäen toisella puolella vastassa olivat uudet jättiläiset. Kangtega ja Thamserku seurasivat laskeutumista läpi punaisena loistavan alppiruusumetsän.
Tengbochen portti, Kangtega ja Thamserku
Polulla oli vähemmän väkeä kuin ylöspäin kävellessä. Järistyksestä oli melkein viikko, ja sinä aikana oli moni retkeilijä ehtinyt kääntyä kotimatkalle. Paikkakuntalaiset kantoivat selässään valtavia rakennuslevyjä.
Perhoslajeja näytti tulleen lisää. Kameraan niistä ei tosin tarttunut yhtään julkaisukelpoista otosta. Oli tuttuja meikäläisen oloisia ohdake- ja nokkosperhosia. Jokin ritariperhonen oli aika lähellä kotoista versiota. Sitten oli erikoinen perhonen, joka oli väriltään kuin kultasiipi, mutta kooltaan ja kuvioinniltaan kuin jokin keltaperhonen. Oli myös taitavasti orvokiksi naamioituva laji, jonka siivissä oli violettia, valkoista ja keltaista.
Namchessa majoituttiin Himalayan Sherpa Lodgeen. Suihku toimi, käytin siis tilaisuutta hyväkseni ja pesin viikon pölyt pois. Kulutin iltapäivää kaupungilla. Tutussa kahvilassa oli autiota, hyvä että auki oli. Soitin kotiin ja sieltä vastattiin, että johan oli aikakin. Tajusin, ettei kukaan ollut kuullut minusta sen jälkeen, kun pikaisesti ilmoitin ykkösleiristä olevani hengissä. Oli yritetty seurata kaikkia mahdollisia somelähteitä ja kysytty lähetystöstäkin. En ollut ymmärtänyt tehdä matkustusilmoitusta.
Taskutieturillani pääsin nettiin ja annoin elonmerkit maailmalle:
Kiertelin kylää ja totesin sen olevan lähes ehjä. Joitakin sortuneita päätyjä oli, ja telttoja oli pystytetty tilapäissuojiksi. Uudet talot lienevät niin hyvin rakennettuja, että olivat kestäneet järinän.
Tästä kuvasta löydän noin neljä vaurioitunutta taloa ja muutamia telttoja.
Kadulla törmäsin samaan uutisryhmään, joka oli pari päivää sitten pörähtänyt perusleiriin. Järjestelivät haastattelutilannetta, jossa keskustellaan muka leppoisasti kadulla astellen. Olin tunnistavinani haastateltavan retkikuntajohtaja Madisoniksi.
Tämä rauhallinen olento seurasi filmausta kulman takaa eikä pyrkinyt kuvaan (saattoi kyllä joutua tahtomattaan):
Viimeisen yön kohinat sieti, kun tiesi että aamulla pääsee kävelemään loitommalle romahtelevista jäätiköistä. Saisin mukaani kantajan, ja Dan neuvoi kulkemaan yhdessä, ottamatta isoja pyrähdyksiä omille teilleni.
Odottelin siinä sitten lähtövalmiina hyvän tovin, mutta kantajasta oli näkyvissä vain kivikossa seisova valmiiksi pakattu reppu. Vihdoin uskaltautuessani tiedustelemaan lähtöaikeita tapasin kantajan toimittelemassa kaikessa rauhassa leirin töitä ja sain sittenkin luvan lähteä matkaan yksin.
Juhdat vaeltavat tyhjentämään ylempää perusleiriä
Sanoin perusleirille toistaiseksi näkemiin ja siirtelin saapasta reippaasti toisen eteen. Kantajani saavutti minut moreenilla perusleirin ja Gorak Shepin puolivälissä ja pyysi, etten pitäisi kovin ankaraa tahtia. Vaelluksesta tulisi siis minun osaltani melko helppo, koska kannoin selässäni vain kymmenkunta kiloa. Kantajalla sen sijaan oli omien tavaroidensa lisäksi minun retkikuntalaukkuni, joka sisälsi kaikki ylävuoristovarusteeni.
Gorak Shepissä syötiin lounas ja jatkettiin kohti Lobuchea. Lobuchessa näkyivät ensimmäiset järistyksen aiheuttamat tuhot. Yhden majatalon kivinen päätyseinä oli romahtanut.
Mother Earth House -majatalon rojahtanut pääty
Matka Lobuchen kylästä eteenpäin oli kuin tasaista tunturinummea. Kohta ohitettiin Lobuche-vuoren perusleiri ja tultiin henkensä antaneiden kiipeilijöiden muistopaikalle.
Lobuchen perusleiri
Näkymä oli valoisampi kuin ensimmäisellä kerralla. Sinitaivasta oli runsaasti näkyvissä, rukousliput liehuivat solan yllä ja pilvet vuorten huipuilla. Lähinnä jylhä Taboche, kauempana etelässä Ama Dablam ja Kangtega.
Tabochen (6495) pyörryttävä pohjoisseinä ja kaatuneiden sherpojen muistokivetAma Dablamin (6812) henkeäsalpaava pohjoisharjanne, retkeiljät ja lepäävä kantaja
Sininen, valkoinen, punainen, vihreä, keltainen: raikas tuuli tarttuu rukouslippuihin ja kuljettaa niiden viestin kaikkialle maailmaan.
Vihje retkeilijälle: älä täytä levähdyspaikan kivistä penkkiä repullasi. Kantajat tarvitsevat laskutilaa raskaille taakoilleen paljon kipeämmin kuin sinä keveähkölle repullesi. Huolellisesti kivistä ladottuja lepotasoja on sijoitettu polun varrelle strategisiin paikkoihin: mäkien huipuille, siltojen pieliin ja majatalojen porteille.
Kangtegan (6782) päätähuimaava pohjoisseinä on viidentoista kilometrin päässä.
Mäen alla Dughlassa pidettiin pieni teetauko. Sitten mentiin vielä alemmas, aivan laakson pohjalle. Pherichen kylä näkyi tasaisessa maastossa kauas ja näytti tuntikauden olevan aina vain yhtä kaukana.
Pari kilometriä ennen Phericheä kuljimme ihmeellisen, muinaiselta tuntuvan kyläsen halki. Pieniä kivisiä taloja, katot liuskekivistä tai aaltopellistä. Karjaa kivestä ladottujen aitojen ruuduttamilla laiduntilkuilla. Ihmisiä ei missään, sitten ikivanhalta näyttävä mummo vilahti mökin pihassa. Järistys oli hajottanut aitoja ja vieritellyt kiviä.
Pherichen kylässä järistyksen tuhoja näkyi sitten kunnolla. Melkein jokaisessa talossa oli jonkinlaisia vaurioita. Yleensä oli romahtanut pääty tai nurkka, joskus kokonainen seinä. Ihmiset olivat apeita. En oikein kehdannut kuvailla kameralla, kävelimme vain ihmetellen kylänraitin päästä päähän.
Viilentyvässä iltapäivässä oli ylitettävä vielä yksi mäki, ennen kuin päästiin Pangbocheen. Pangbochea ylempi Shomaren kylä näytti täysin ehjältä ja elämä siellä normaalilta. Riippuu varmaankin aika lailla paikallisesta kallio- ja maaperästä, kuinka ankaran tärinän järistys saa aikaan maan pinnalla.
Tutussa majatalossa tavattiin tuttuja Summitclimbin sherpaoppaita: toinen oli johtanut retkiryhmän Island Peakille ja toinen kiipeilijöitä Lobuchelle. Israelin mies oli käynyt Lobuchella ja hänen oli ollut tarkoitus liittyä meihin ja kiivetä Everestin kolmosleiriin asti. Toisin kävi, ja nyt hän oli kotimatkalla.
Majatalo näytti päältä päin ehjältä, mutta minua varoitettiin istuutumasta perimmäiseen ikkunanurkkaan: nurkan rakenne oli vaurioitunut eikä ollut syytä kaataa taloa kasaamalla liikaa painoa sille reunalle.
Ensimmäinen yö sisätiloissa ja jäävyöryjen ulottumattomissa – mutta maa- ja kivivyöryt olisivat vielä mahdollisia. Ja enkös herännytkin jossain vaiheessa yötä lujaan kohinaan! Mutta se oli israelilaismiehen ankaraa kuorsausta vaneriseinän takaa.
Neljä ruhtinaallisen vakuutusturvan hankkinutta retkikuntalaista odotteli aikansa – koko aamupäivän suunnilleen – laukkuineen kukkulalla kyytiä, joka veisi heidät ensin helikopterilla Luklaan, sitten Kathmanduun viiden tähden hotelliin ja lopulta kotiin mannertenvälisen lennon ensimmäisessä luokassa. Kyyti tuli, sanottiin hei hei.
Ennen kuin he pääsivät matkaan, kopterikukkulalla kävi kova liikenne. Muiden retkikuntien jäseniä lähti, uutistoimittajia ja kuljetusten järjestelijöitä tuli ja meni. Johtajamme Dan pääsi antamaan lausuntonsa kameran edessä. Minulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin tarkkailla hyörinää teemuki kourassa ja kyyristyä kiven taakse suojaan aina koneen tullessa ja lähtiessä.
Iltapäivällä hiljeni, ja retkikunnan kiipeilijöistä oli jäljellä kaksi. Yhdellä oli Itävallan alppikerhon kautta hankittu vakuutus, joka oikeutti helikopterievakuointiin. Niinpä hän odotteli kyytiä päivystäen kukkulalla iltapäivän ja seuraavan aamupäivän. Minä, joka olin jo käyttänyt lentokiintiöni, valmistauduin kävelemään parin päivän matkan Luklaan.
Iltapäivällä taas rymisi Lho Lan ja jääputouksen väliltä Everestin länsiharjanteelta jäävyöry, jollaisen ei soisi osuvan yhtään lähemmäksi leiriä.
Dan on eilen sopinut retkikunnan evakuoinnista helikopterilla. Meidän on mentävä heti aamunkoitteessa jääputouksen reunalle, josta muiden retkikuntien kiipeilijöitä on lastattu koptereihin jo kahden päivän ajan.
Herätys on viideltä. Reput pakataan täyteen, kaikki untuvavaatteet ja kiipeilyvarusteet puetaan päälle. Heti, kun teltat saadaan tyhjiksi, sherpat purkavat ne. Vähitellen alamme vaeltaa alas leiritasanteelta ja parin notkon kautta kopterikentälle. Vielä pari päivää sitten ykkösleirissä oli kymmeniä telttoja ja parisataa ihmistä. Nyt se on autio.
Tarkkaa aikaa ei ole sovittu. Kopteri tulee heti kun pääsee, se yöpyy varmaankin Luklassa, arviolta puolen tunnin lentomatkan päässä. Tulemme tasanteelle hämärässä. Jangbu jakaa meidät kolmen hengen ryhmiin lentoa varten. Reput ja laukut kootaan ryhmien mukaisiksi kasoiksi. Toimettomana seisoskelu panee palelemaan, mutta järjestelypuuha lämmittää hetkisen.
Taivas valkenee, ja viimein aurinko osuu Pumorin ja Nuptsen huippuihin. Mutta syvällä laaksossa olemme varjossa vielä tunnin, toista. Kylmää pitää torjua hyppimällä ja pyrähtelemällä. Kaikesta huolimatta Alex alkaa olla hypoterminen, ja Sam yrittää lämmittää häntä ja komentaa liikkumaan. Kaikki mahdolliset vaatteet on puettu päälle.
Viimeiset eväät löydetään repuista ja jaetaan kaikkien kesken: Suklaata, pähkinöitä, keksejä. Zoltin romanialaisella toverilla on tuhtia makkaraa. Kaikki menee.
Putouksen partaalla palellaan ja jaetaan viimeiset eväät.
Kuluu taas tunti, kaksi. Sitten aurinko osuu meidän tasanteellemme ja imemme säteistä lämpöä itseemme.
Vihdoin alhaalta kuuluu pörinää, ja valko-sini-punainen helikopteri nousee putouksen reunan takaa. Vetäydymme aukion reunaan ja kumarrumme kasvot pois päin ilmavirrasta, kun kopteri laskeutuu.
Kolme ensimmäistä komennetaan kyytiin, he istuutuvat hytin perälle reput sylissään, ovi kiskaistaan kiinni ja kopteri pudottautuu laaksoon jääputouksen pintaa hipoen. Alun perin määrätty järjestys ei päde, paleleva Alex ei pääse ensimmäiseen kyytiin enkä minä toiseen. En osaa pitää lukua lennoista, mutta vihdoin muutaman kierroksen jälkeen kömmin kopteriin Alexin ja yhden sherpan kanssa. Kaikki istuimet kuljettajan istuinta lukuunottamatta on poistettu painon vähentämiseksi ja tilan lisäämiseksi. Istuudumme kylki kyljessä lattialle reput sylissämme, ja saman tien olemme ilmassa.
Jääputouksen yli lentäminen tarjoaisi ainutlaatuista kuvamateriaalia. Olen kuitenkin kyytiä odottaessani lopulta päättänyt, etten kaiva kameraa esiin: voisin kolhia sen kynnyksiin ja ovenkarmeihin, ja pahimmassa tapauksessa sähläisin säätöjen kanssa niin, että koko lento jäisi näkemättä. Niinpä päätän tallentaa näkymän vain silmilläni. (Alan Arnette kuvasi.)
Kun helikopteri ponnahtaa irti lumesta, ollaan saman tien jääputouksen seinämien ja lohkareiden yllä. Jos putous ylitti käsityskyvyn sen läpi kiivetessä, näkymä ylhäältä on ainakin yhtä ihmeellinen. Se on valtava labyrintti, täynnä valkoisen, sinisen, vihreän ja harmaan sävyissä himertäviä järkäleitä ja kuiluja. Kulkureittiä on mahdoton hahmottaa.
Sitten ollaankin jo perusleirin yllä. Kopteri kaartaa leirin yläosan poikki ja matalalla pitkin sen läntistä reunaa jääkumpuja hipoen. Se ei lähesty meidän leirimme vieressä olevaa laskeutumispaikkaa, vaan jatkaa aivan perusleirin alareunaan, International Mountain Guidesin leiriin.
Ovi avataan, matkustajat patistetaan ulos rivakasti. Reppuni solki tarttuu ovenpieleen, joku auttaa irrottamaan sen. Roottori pyörii, joku kaataa kanisterista polttoainetta koneen säiliöön. Tankkia ei siis näköjään panna täyteen, vaan painon säästämiseksi polttoainetta pidetään mukana vain välttämätön määrä.
Kaikki käy vilauksessa. Putouksen partaalla kopteri oli jään pinnassa hädin tuskin minuutin, syöksy jääputouksen yli ja lento leirin alareunaan kestivät pari kolme minuuttia, ja minuutissa kuorma on purettu, tankkia täydennetty ja kopteri lähtee uudelle kierrokselle. Parin minuutin päästä se on taas jääputouksen niskalla.
Jos yksi kierros kestää vaikkapa kuusi minuuttia ja kyydissä on aina kolme ihmistä, saadaan tunnissa vuorelta alas kolmekymmentä henkeä. Ykkös- ja kakkosleirissä oli eri arvioiden mukaan 150–200 ihmistä. Yhdellä kopterilla saataisiin optimitilanteessa kuudessa tunnissa alas 180 ihmistä, kahdella koneella urakasta selvittäisiin kolmessa tunnissa. Tämä vastannee aika hyvin parin päivän kopterirallia, kun otetaan huomioon väistämättä sattuvat viivästykset ja sähläykset, se että joskus kyydissä on vain kaksi ihmistä ja enemmän tavaraa ja se että lentoihin on käytettävissä vain aamupäivän selkeät tunnit – puolen päivän jälkeen kun yleensä pilvistyy ja sataa lunta.
Lentäjät ja koneet ovat siis olleet lujilla järistyspäivänä ja sitä seuraavana päivänä. Perusleirissä vyöry surmasi 18 ihmistä, joilla ei sitten ollut enää kiire kotiin. Mutta loukkaantuneita oli kymmeniä. Jos pahasti loukkaantunut pitää kuljettaa paareilla, kyytiin ei ehkä mahdu hänen lisäkseen muita kuin saattaja. Jos loukkaantuneet viedään Luklaan saakka, yhteen lentoon voi mennä tunti. Järistyspäivä ja seuraavan päivän aamu siis ovat hädin tuskin riittäneet pahimmin loukkaantuneiden hoitoon kuljettamiseen. On hyvin ymmärrettävää, että ykkösleirissä hyvissä voimissa olevat kiipeilijät saavat odotella kyytiä parin yön yli.
IMG:n leirissä nimemme kirjataan huolellisesti muistiin. Sekä kotimaiden lähetystöt, helikopteriyritys että vakuutusyhtiöt tulevat olemaan kiinnostuneita siitä, keitä vuorelta pelastetaan. Yksi vastaanottajista esittäytyy lääkäriksi ja kyselee vointiamme. Sitten meidät ohjataan ruokailutelttaan, jossa tarjolla on mehua ja mahdollisuus vaatteiden vaihtoon.
Kevennän untuvavarustustani, onhan perusleirin päivänpaisteessa kovin lämmin verrattuna jäätikön niskalla värjöttelyyn. Ihailen suuren retkikunnan yhteistiloja. Ruokailuteltta on suuri, valoisa ja viihtyisä. Muita yhteistiloja on paljon: keittiöitä, varastoja, suihkuja ja semmoisia joiden käyttöä en edes tunnista. Ympärillä on hyörinää, ilmeisesti retkikunta on päättänyt lähteä kotiin ja leiriä vähitellen puretaan.
Perusleirin alaosa on säästynyt vyöryltä täysin. Mutta kun lähestyn leirin keskiosaa, näky muuttuu surkeaksi. Telttoja on pystyssä paljon vähemmän kuin lähtiessämme. Kaikkialla keräillään tavaroita ja viritellään pystyyn telttoja joten kuten ehjinä säilyneistä osista. Irtotavaraa on siellä täällä pitkin kivikumpuja: teltanriekaleita, makuualustoja, vaatteita, keittiötarvikkeita, ruokapakkauksia. Esineitä on lentänyt jopa valkeiden jääpurjeiden sekaan.
Oman leirimme alapuolella olevat Madison Mountaineeringin ja norjalaisten leirit ovat pahasti hajalla. Ja sitten tulen Summitclimbin leiriin. Ruokailuteltta kalusteineen on rutistunut lumen alle. Generaattori on lommoilla ja täynnä lunta, aurinkopaneelit pitkin pihaa ja latauslaitteet palasina. Keittiöteltta on myös sortunut, mutta saatu uudelleen viriteltyä osittain kivilohkareen varaan. Suihku- ja vessateltoista ei tietenkään näy jälkeäkään. Keltaisten asuintelttojen kankaita on siellä täällä louhikossa.
Yläpuolisen naapurimme Adventure Consultantsin leiri on kärsinyt vähintään yhtä pahasti. Asuintelttoja ei juuri näy pystyssä siinä missä niitä oli lähtiessämme vielä useita. Myöhemmin saan kuulla, että heidän sherpahenkilökunnastaan peräti viisi menetti henkensä.
Teltat riekaleina pitkin louhikkoa
Perusleirin väki on ehtinyt keräillä tavaroita talteen, ja me jatkamme urakkaa. Irrottelemme telttakankaita lumen ja kivien alta ja kannamme niitä leiriin. Keräilemme makuualustoja ja kaikenlaisia ehjiä ja rikkinäisiä pikkuesineitä. Löydän yhdet ehjät silmälasit, joku löytää Tomin kameran särkyneen objektiivin.
Kaikki, mikä on ollut pakattuna laukkuihin, on säästynyt. Itse olen lähtiessäni pannut isoon retkikuntalaukkuuni kaiken irtaimen pikkutavaran, ja vain makuupussi, makuualustat ja tyyny ovat olleet teltassa irrallaan. Teltta on jokin noista pitkin kumpuja levinneistä keltaisista kankaista, mutta makuupussi löytyy kerättyjen varusteiden kasasta. Se näyttää ensin melkein ehjältä, mutta onkin tarkemmin katsoen täynnä pieniä reikiä, joista untuvat turskahtelevat heti kun pussia liikuttelee.
Löydän toisesta kasasta makuupussini suojapussin. Joku on kerännyt siihen ehjiä ja avaamattomia savukerasioita. Kuka retkikunnastamme on salatupakoitsija? Onko se edesmennyt Tom?
Ehjien tavaroiden löytymisen riemua
Silloin tällöin kuuluu ilon ja ihmetyksen hihkaisu, kun jokin tavara löytyy ehjänä. Patrick äimistelee, miten hänen telttansa on voinut säilyä ehjänä, vaikka se on ollut suojattomana kummulla sillä reunalla leiriä, mistä vyöry on tullut. Teltta on vain pyörähtänyt paikoillaan narujensa varassa.
Damian, Karel ja Leo ovat lähteneet vispiläkyydillä Luklaan jo eilen, joten viimeiseksi tapaamispaikaksemme jäi ykkösleiri. James ja Patrick koettavat saada lähtöään järjestetyksi jo tänään, mutta helikopterit ovat tämän päivän lentonsa lentäneet.
Vähä vähältä tavaroita saadaan siedettävämpään järjestykseen. Ruokapöytä ja tuolit löytyvät, pöytäliinakin. Kokki loihtii lounaan, ja tänään syömme ulkona, ympäröivät vuoret ruokasalin seininä.
Ruokasalitaivaan alla
Iltapäivän mittaan saadaan pystyyn yläleireihin tarkoitettu ja kopterikyydillä alas tullut pienempi ruokailuteltta. Alas tuoduista teltoista riittää omat yösijat kaikille, nyt kun väki on vähentynyt.
Illansuussa Dan päättää juhlia viimeistä yhteistä iltaa perusleirissä. Hän lähettää kaksi keittiöpoikaa hakemaan olutta ja cocacolaa Gorak Shepistä. Sinne kävelee tunnissa parissa, takaisin perusleiriin taakan kanssa saattaa mennä kolmekin tuntia. Juoksupojat saavat ostaa yhden paketin olutta kiipeilijöille ja toisen itselleen.
Syödään viimeinen illallinen, kokki on taas onnistunut taikomaan aivan hyvän aterian raunioista kaivetuista ruokatarvikkeista. Syönnin jälkeen jäädään istuskelemaan ruokailutelttaan. Tuttuun tapaan untavavaatteet vedetään päälle heti auringon laskiessa, mutta tämä pienempi teltta tuntuu olevan vähän vilpoisampi kuin tuhoutunut, tiivis ja lattialla varustettu ruokailuteltta.
Ja tulevathan oluenkantajatkin vihdoin. Loppumatka on täytynyt kävellä pimeässä otsalampun valossa. Kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä, kiipeilijät saavat oman pakkauksensa ja kantajat omansa. Cocacola päätetään säästää huomiseksi (en seuraavana päivänä tosin havaitse cocacolaa millään aterialla).
Vilu tulee, vaikka jutut ovat hauskoja. En ole niin raaka mies, että nauttisin kylmän oluen juomisesta pakkasessa untuvavaatteet päällä hytisten. Sinnittelen kuitenkin yhden tölkin siinä ajassa, missä toiset kiskovat kolme. Poistun telttaani ensimmäisenä.
Oman telttani ovelta käännyn vielä katsomaan, kuinka ruokailuteltta loistaa sähkövalossa keltaisena ja mustat varjot sisäpuolella nostelevat tölkkejä huulilleen. Nauru pyrskähtelee.
Kansanretkeilijä vetäytyy, toverit vielä jatkavat iltaa.
Pujottaudun ohuempaan, yläleireihin tarkoitettuun makuupussiini. Tarkenen, kun jätän välivaatteet päälle. Leirin ihmisäänet vaikenevat vähitellen, mutta pimeydessä kohisee silloin tällöin vyöry. Muutaman kerran jylinä on niin voimakas ja pitkä, että pomppaan istumaan pussissani, valmistaudun vetämään kengät jalkaan ja syöksymään ulos kiven taakse suojaan. Avaan teltan vetoketjun, kurkistan ulos ja koetan arvailla vyöryn suuntaa. Huomaan Zoltin tekevän omassa teltassaan samoin.
Toinen aamu ykkösleirissä on taas aurinkoinen. Helikopteriliikenne alkaa jo aamukuudelta, heti kun on valoisaa. Leiri tyhjenee nopeasti, telttarivit häviävät yksi kerrallaan maisemasta. Kiipeilijät vaeltavat kahdelle laskeutumistasanteelle, jotka ovat jääputouksen reunalla heti ykkösleirin alapuolella.
Kakkosleiriin asti ehtineet kiipeilijät palaavat ykköseen.
Kolme helikopteria kuljettaa kiipeilijöitä perusleiriin keskeytyksittä. Kun yksi lähtee, toinen laskeutuu viereiselle tasanteelle. Mahtaako kierros kestää kymmentäkään minuuttia? Useampi kymmenen ihmistä odottaa jatkuvasti vuoroaan, kaksi tai kolme ihmistä mahtuu kerralla kyytiin riippuen mukana kulkevien tavaroiden määrästä.
Kun yksi Orava (AS-350-B3) nousee, toinen jo koskettaa lunta.
Jotkut retkitoverit haluavat vielä pitää toivoa yllä ja odottaa jonkinlaista myönteistä ratkaisua. Jos jääputouksen reitti saataisiin kuntoon, ylös voitaisiin taas kantaa ruokaa ja tarvikkeita ja niin voisimme jatkaa kiipeilyä. Helikoptereilla täydennyksiä ei voi tuoda, sillä Nepalin valtio on rajoittanut helikopterien käytön vuorella vain pelastustehtäviin.
Dan päättää lopulta, että retki keskeytetään.
Eteläsola, Genevenkannus ja Lhotse: vieläkö katselen niitä tältä puolelta?
Yritän nukkua nukkumatta. Väsyttää, mutta pelkään uusia vyöryjä. Toivon, että onnistuisin lepäämään jonkinlaisessa ohuessa horroksessa, niin että heräisin hälytykseen heti ja ehtisin ulos makuupussista ennen vyöryn tuloa. Jalkoja kylmää.
Kirkas aamu tulee vihdoin. Vuorenhuiput loistavat auringossa, kuvaan maisemia joka suuntaan: Pumori ja Lingtren länsiluoteessa laakson takana, Nuptsen jyrkkä seinämä etelän puolella aivan lähellä, sitä vastapäätä Everestin länsiharjanne ja sen jääputouksen yllä roikkuvat jäätiköt. Ja ylhäällä laakson perällä kaakon ja idän suunnalla Lhotse, nyt lumisateen jäljiltä täysvalkoisena, vain pystysuorat kohdat mustana kuviointina.
Naapurin teltat ovat enimmäkseen tyhjiä.
Ykkösleiri on ikään kuin kosken niskalla, jossa jäätikön virtaus kiihtyy. Jäätikkö lohkeilee viipaleiksi, ja isot railot yltävät melkein laakson laidasta laitaan. Reitti ylös kakkosleiriin tekee valtavia mutkia, kiertää railojen päistä. Joissakin kohdin railot ovat matalampia ja ne pystyy ylittämään kiipeämällä.
Ykkösleirin teltat on pystytetty riveihin jäälohkojen päälle ja ne sijaitsevat muutaman sadan metrin säteellä useana ryhmänä. Telttoja on varmaankin sata. Osa on tyhjillään odottamassa kiipeilijöitä perusleiristä, mutta kaiken kaikkiaan väkeä lienee lähemmäs parisataa. Aamupäivän lämmössä seisoo mietteliäitä ihmisryhmiä jokaisen retkikunnan telttakylässä. Välillä joukosta irtaantuu yksi, kävelee lumipallonheiton päähän teltoista ja kyykistyy lumilohkoista rakennetun tuulensuojan taakse lisäämään kansantuotetta.
Nuptsen rinne ja kaukaisempia naapureita
Puheluissa perusleiriin ja Kathmanduun tuhon laajuus selviää vähitellen. Suuri vyöry on iskenyt Pumorin puolelta perusleirin keskiosaan, mutta leirin ylä- ja alaosat ovat säästyneet. Summitclimbin perusleiri on keskiosassa ja vaurioitunut pahasti. Meiltä on kuollut vain Tom, naapurileireistä useita. Kathmandussa on tuhoja. Historiallisia rakennuksia on sortunut. Jääputouksen reitti ei ehkä enää ole kulkukelpoinen. Ylläpitoryhmä on lähtenyt perusleiristä koteihinsa.
Kiipeilijät vierailevat toistensa leireissä pohtimassa tilannetta.
Odotellaan ja oleskellaan, kukaan ei tiedä miten asiat kehittyvät. On aikaa kuivatella varusteita. Satelliittipuhelimet ovat jatkuvassa käytössä, kun retkeilijät soittavat kotiin ja vakuutusyhtiöihinsä. Ruokaa ja kaasua on pariksi kolmeksi päiväksi, joten päätetään odottaa ja seurata tilanteen kehittymistä. Reitin kunnosta ei ole tarkkaa tietoa. Mahdollisesti kokeneista kiipeilijöistä ja sherpoista voitaisiin koota tiedustelu- ja korjausryhmä.
Helikopterit alkavat tehdä kierroksia leirin yllä ja näyttävät käyvän myös kakkosessa. Ihmisiä alkaa poistua kopterin kyydissä. Damian, Karel ja Leo ovat järjestäneet itselleen kyydin ja kävelevät reput pakattuina alempana jääputouksen niskalla olevalle tasanteelle odottamaan lennätystä.
Odotteleva tunnelma, uuvuttava lämpö
Kakkosleiristä laskeutuu ihmisiä. Jonon kärjessä köydellä varmistettuna liikkuu mies, joka sauvalla tunnustelee lumisateen peittämää polkua. Se näyttää olevan Zolt, joka on ollut jo useamman päivän kakkosessa.
Kello 12.55 jää tärisee taas. Jälkijäristys. Everestin olkapäältä irtoaa taas jäätä, mutta vyöryn voima ei ylety kauas seinämästä eikä leirissä asti tunnu edes tuulenpuuskaa.
Edellisen päivän iso ponnistus, surkea lepo ja päivän hautova kuumuus tekevät oloni aivan voimattomaksi.
Luulen paikallistaneeni tästä kuvasta, mistä kohtaa Pumorin harjannetta perusleiriä tuhonnut vyöry irtosi.Osasuurennos jäävyöryn irtoamiskohdasta
