Totuus

Matti Sunellin blogi

Tekijä: Matti Sunell

  • Ympäri korvia

    Ympäri korvia

    Toimittaja Håkan Schock tapasi Matti Sunellin talvipäivänseisauksen aikoihin. Keskustelu käytiin itähelsinkiläisen merenrantakahvilan terassilla, ja sen aiheena oli konsertti, jonka Sunell aikoi pitää Helsingin konservatoriossa tammikuun 22. päivänä. Nyt konsertin lähestyessä julkaisemme haastattelun.

    Arvaapa huvittiko tulla tänne, kun kansankonservatoriolta soittivat ja pyysivät tekemään esittelytekstin. Mutta jostain se leipä on revittävä… Järjestät siis konsertin. Miksi?

    Aikoinani, ilmeisesti hypomaanisessa mielentilassa, tulin hakeneeksi konserttisalia käyttööni opettajakonserttia varten. Ja niinpä vain se myönnettiin. Saan usein suuruudenhulluja tekotaiteellisia ideoita, mutta yleensä ne menevät nopeasti ohi. Tässä tapauksessa ehdin panna toimeksi ennen pään selviämistä, ja tässä sitä ollaan. Ei sitä oikein enää millään verukkeella siirtääkään kehtaa. Kerkesin pyytää kavereitakin mukaan.

    Keitä kavereita?

    Mukana on lyömäsoitinyhtye Moka-ensemble…

    Miten niin moka? Aiotteko tahallanne soittaa huonosti?

    Nimi tulee sanoista ”musiikki on kauhea asia”. Se oli edellisen konserttini otsikko. Kokosin silloin lyömäsoitinyhtyeen Rosauron vibrafonikonserttoa varten. Nimi on sama, mutta nyt on aivan eri soittajat.

    Niin, sitten on kaksi vanhaa toveria, joiden kanssa metelöimme opiskeluaikoina Imu-yhtyeessä, ja yksi jousisoittaja, vanha tuttu hänkin.

    Kuullaanko Rosauroa tällä kertaa?

    No ei. Jos jotakin olen tähän ikään oppinut, niin sen, että en ole mikään virtuoosi tai taiteilija, jolla olisi jotain sanottavaa muiden kappaleiden esittäjänä. Soitan jos pyydetään, olenhan joskus solistinakin soittanut. Ja orkestereissa tietenkin soitan. On se tyydyttävää, kun saa menemään suomalaisen nykysäveltäjän vibrafonistemman, jossa on kuudestoistaosakvintoleita tempossa sata edestakaisin klaviatuurin päästä päähän. Siis en väitä, että itse olisin saanut menemään, mutta Moka-ensemblessä on tyyppejä, jotka saavat.

    Siis omia kappaleita koko konsertti?

    Niin, tai on siellä yksi sovitus, jos ehdin oppia sen konserttiin mennessä.

    Oletko laatinut uusia sävellyksiä? Eihän sinulla muistaakseni kovin paljon kappaleita ole varastossa.

    Olen keksinyt pienen sikermän poppikappaleita lyömäsoitinyhtyeelle…

    Poppia? Eikös kansankonservatorio ole institutionaalisen taidemusiikin oppilaitos?

    On kai se. Mutta eikö suuri osa vaikka jostain wieniläisklassismistakin ole aikamoista humppaa?

    Et taida osata arvostaa hyvää musiikkia…

    Elä kuule mulle rupee… minä olen sentään musiikkitieteen maisteri! Niin, nämä ovat sellaisia miniatyyrejä, poppipastisseja. Eräänlaista kokeellista musiikkia, jos niin haluat sanoa. Kokeillaan, toimiiko tämä lyömäsoitinyhtyeellä vai epäonnistuuko surkeasti.

    Vai niin. Mitä muuta?

    Meillä on yksi vanha kappale, joka oli hitti vuonna 1995. Esitimme sitä useita kertoja. Eräässä Korvat auki -konsertissa muuan kuulija nimitti kappaletta ”ala-astelaisten anaalihuumoriksi”. En sano kuka. Riemastuttavaa! Kuulemma myös eräs oikea säveltäjä – en taaskaan sano kuka, mutta hänellä on sellainen rähisevä nimi – on sanonut sitä parhaaksi kappaleekseni. Minultahan ei kovin paljon sävellyksiä ole tullut sen jälkeen, joten saatpa itse todeta, pitääkö väite yhä paikkansa.

    Luuletko tosiaan että tulen sinne konserttiin? Oliko tässä kaikki?

    Ei. Eihän tässä ole vielä puolta tuntiakaan musiikkia. Sitten on vielä elektroakustinen osuus. Siihen kuuluu huutoa, joka on jokseenkin improvisoitua musiikkia. Ääniprosessointeja ohjelmoin täyttä häkää. Toki käytän kuulokkeita naapureiden säästämiseksi. Mutta tarkoitus on tosiaan tuottaa kaikki ääni elävänä, vaikka välillä mennään aika jytiseviin sointimaailmoihin. Oletko muuten kuullut sen jutun Kaija Saariahosta Ircamissa 80-luvulla?

    Olen, ja tiedän että olet keksinyt sen itse. Ei pitäisi levitellä perättömiä kauhujuttuja julkisuuden henkilöistä. Itsekö huudat?

    Ei, tämä on duo, jossa minun osuuteni on lyöminen ja hanojen vääntäminen. Mutta soolona kaavailen esittäväni yhden minimalismijutun. Se jatkaa niiden kappaleiden sarjaa, joissa soitan koneen avulla kaanonissa itseni kanssa. Kappale on oikeastaan hommage sekä Steve Reichille että John Cagelle. Lisäksi se julistaa suomalaisen insinööritaidon riemuvoittoa itämaisesta huuhaasta.

    Sillä lailla. Jokohan tämä olisi tässä?

    Etkö siis tosiaan aio tulla konserttiin?

    Arvaa kaksi kertaa. Miten täältä pääsee metrolle? Kahvisi on muuten jäässä.

  • Leipälyriikkaa

    Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

    Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

    Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

    Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

    En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.

  • Virallinen leipä

    Olen jo vuosia syönyt lähes päivittäin Samsaran ruisvuokaleipää. Minun ja monen toverinkin mielestä se on Helsingin seudulla saatavista ruisleivistä paras: maku on ryhdikäs ja persoonallinen, leipäaines ei ole hiivalla nostatettua höttöä ja leipä säilyy vaikka kuinka kauan – harvemmin tosin yhden leivän syöminen päiväkausia kestää.

    Samsaran leipiä tosin saa vain täältä laita-Suomesta. Melkein kirjoitin ”valitettavasti”, mutta oikeastaan on parasta, että joka paikkakunnalla on oma leipä.

    Näyttävät siellä leipomon pakkaamossa maalaiskunnan puolella kokeilleen viime aikoina erilaisia leipäpussin värityksiä. Tämä nykyinen on ainakin kolmas ellei neljäs minun leivänsyöntiurallani. Jossakin vaiheessa pusseihin tuli läpinäkyvä ikkunakelmu – ilmeisesti sen takia, että huonomminkin suomea lukevat tietävät heti, minkälainen leipä pussissa piilee. Sinänsä ihan hyvä pyrkimys.

    Mutta tämä nykyinen jokusen kuukauden vanha pussimalli repeilee melkein aina ikkunansa saumoista. Sitten tulee leivänmuruja reppuun ja kaapin hyllylle, ja leipä kuivuukin nopeammin pussissaan.

    Totuus on ennenkin puuttunut leipäkulttuuria uhkaaviin epäkohtiin, ja niinpä myös tällä kertaa lähetin leipomolle terveisiä:

    Kas tässä vähän palautetta ruisvuokaleivän vakituiselta syöjältä:

    Uudehdot ikkunalliset leipäpussit eivät tunnu olevan kovin kestäviä. Usein on ikkunakelmu irronnut reunastaan jo kaupassa. Sitten siitä valuu muruja ja leipä kuivuu nopeammin kuin tavallisesti. Minun mielestäni leipäpusseissa ei tarvitsisi olla ikkunoita ollenkaan.

    Terveisin Matti Sunell, Itä-Helsinki

  • Torronsuo

    Torronsuo

    Häntälästä Volvo heitti retkeläiset Hämeen puolelle, 22 kilometrin päähän koilliseen Torronsuolle. Pysäköintipaikka on keskellä kansallispuistoa, alueen halkaisevan maantien varressa. Suota ja puistoa riittää kilometrikaupalla itään ja länteen, ja eteläosan avosuota kiertää pitkospuinen helposti käveltävä polku.

    Korvasin tässä jutussa aikaisemmin olleen Google-kartan Paikkatietoikkunan ilmakuvalla.

    Tässä vielä Retkikartan esitys samasta alueesta.

    On kiehtovaa, että näin suuri yhtenäinen suoalue on säilynyt luonnontilaisena keskellä ikivanhoja viljelysseutuja. Satelliittikuvassa näkyvät suon muodot kuivempine ja vetisempine osineen hienosti. Pohjoisosan ihmeellinen pyörteilevä rimpimuodostelma on epäilemättä ufojen tekosia.

    Pursuhopeatäplä (Boloria euphrosyne)

    Kesäkuussa kukkivat pursut ja villat, ja kirkkaan oranssit hopeatäplät kiitävät valkoisesta kukasta toiseen. Onneksi yksi pursuhopeatäplä malttaa asettua muotokuvaan pitkospuulle. Vähän matkan päässä rämehopeatäpläpariskunnalla on lakan lehdellä niin tärkeää tekemistä, etteivät malta lähteä karkuun. Noloina nappaamme kuvat ja jätämme pikimmiten perhoset rauhaan.

    Rämehopeatäplä (Boloria eunomia), koiras ja kissas

    Jostakin etäämmältä kuuluu kapustarinnan haikea vihellys. Hetken tähystelyn jälkeen lintu saadaan näkyviinkin, ja kansanretkeilijä pääsee taas uudenlaisiin kuvausharjoituksiin. Tällä kertaa kameraan on nimittäin ruuvattu 400-millinen objektiivi, ja liikkuvan kohteen kuvaan saaminen ja putken vakaana pitäminen ei ole aivan helppoa. Seitsemästä laukauksesta yksi on sellainen, että lintu on joten kuten näkyvissä ja kuva on vain lähes järkyttävän pehmeä. Ensikertalaiselle tällainen tilapäinen julkaisukynnyksen alentaminen ehkä sallitaan.

    Kapustarinta (Pluvialis apricaria)

    Lähtiessä luodaan tornista yleiskatsaus kuljettuun maisemaan.

    Seuraa pitkospuita Torronsuon eteläosiin

    Koska tässä jutussa on visuaalinen kehysmuoto, se päättyy ensimmäisen kuvan vastakuvaan.

    Pitkoksilta värikkääseen allikkoon
  • Häntälän alppiniityt

    Häntälän alppiniityt

    Tässä taannoin perhosretki vei kansanretkeilijän tutustumaan pariin lounaisen Suomen kiehtovaan luonnonnähtävyyteen. Oppaana ja kyyditsijänä toimi itse avaran maan retkeilijä,  etevänä luontovalokuvaajana ja maailmanmatkaajana tunnettu.

    Jo puoli tuntia pääkaupungista lähdön jälkeen Volvo nosti retkeläiset moottoritieltä miellyttäville kylänraiteille. Polkupyörän toimintasäteeseen tottuneen kansanretkeilijän päätä huimasi, ja siihen alkoi hiipiä kerettiläisiä ajatuksia: jos syyllistyisi henkilöauton omistamiseen, voisi harva se viikonloppu pyrähtää retkeilemään mihin tahansa eteläiseen Suomeen, oli kesä tahi talvi! Ei tarvitsisi aina tyytyä Sipoonkorpeen. Toki tämänpäiväinen retkikohdekin olisi pyöräillen saavutettavissa, mutta kiireetön retkeily vaatisi kyllä perillä yöpymistä.

    (Auton hankinta rupesi kummittelemaan, ja kummittelua jatkui syksyyn asti: esimerkiksi tätä shamaaniretkeä ei olisi tullut tehtyä ilman laina-autoa. Mutta uuden asunnon autopaikkaan ei lopulta (toistaiseksi) hankittu täytettä, vaan siitä tehtiin kaupat naapurin kanssa.)

    Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne f. perkele)

    Perhosretki suuntautui Someron Häntälän kylään, Rekijoen kymmeniä metrejä paksuun saveen uurtamaan laaksoon, joka on erittäin harvinaisen pikkuapolloperhosen ainoa vakituinen asuinpaikka Suomen mantereella. Avara maa esittelee taustatiedot pätevästi, joten niitä ei toisteta tässä.

    Ja eihän sitä tarvinnut kuin kävellä alas laakson rinteitä, tehdä vähän tuttavuutta karjan kanssa, ja sitten lentelivätkin jo ensimmäiset pikkuapollot vastaan. Nopeita ne olivat: jos valokuvan halusi ottaa, piti tähdätä ja laukaista heti. Paljon tuli huteja, yllä on parhaiten onnistunut otos.

    Karttaperhonen (Araschnia levana)

    Kansanretkeilijä sai lainata hienoa Canonin 180-millistä makro-objektiivia ja aavistella, miltä oikeasta valokuvaajasta tuntuu. Kuvaamisessa olikin opettelemista. Perhosia kuvatessa tulee pyrittyä aina mahdollisimman lähelle, niin nytkin. Mutta kun putki tuo kohteen muutenkin lähemmäksi, oltiinkin sitten yleensä jo liian lähellä ja perhosesta jäi osa kuvan ulkopuolelle. Tai sitten ison polttovälin aiheuttama pieni syväterävyys yllätti tottumattoman, ja aina jokin osa perhosesta oli fokuksessa ja loput ei. Yllä oleva karttaperhonen onnistui joten kuten, ja kuva antaa aavistuksen ihanasta epäterävyysalueesta, joka tällaisilla polttoväleillä on mahdollista saavuttaa. Kunnon esimerkkejä kehotan katsomaan Avaran maan perhoskuvista.

    Niittyhopeatäplä (Clossiana selene)

    Virallisessa perhoskuvassa perhosen tulee olla siivet levällään ja tuntosarvet samassa tasossa siipien kanssa, kuten kuvan hopeatäplällä. Näin koko perhonen saadaan teräväksi ja tausta häivytettyä (olisi tässä voinut häivyttää enemmänkin).

    Pikkuapollo piilee kasvillisuudessa

    Toisaalta kansanretkeilijä on harjaantunut äärimmäisen hitaaseen liikkumiseen eli näennäiseen liikkumattomuuteen seisoessaan heinäkuisissa ohdakepuskissa odottamassa neitoperhosten laskeutumista kukille. Tätä tekniikkaa, jossa pokkarikamera hivutetaan vähitellen sentin päähän perhosesta, saattoi soveltaa silloin, kun pikkuapollo oli laskeutunut heinikon sisään odottamaan kirkkaampaa auringonpaistetta. Yllä onnistunein pokkariotos.

    Laiduntava karja pitää maiseman avoimen puistomaisena

    Pokkarilla on otettu myös tämän jutun maisemakuvat, kun viralliseen kameraan oli ruuvattuna arvovaltainen putki. Yllä olevaa kuvaa varten jouduttiin neuvottelemaan lehmien kanssa: joko menette siististi maisemaan oleskelemaan ettekä tule nuolemaan kameraa tai sitten pysyttelette kokonaan poissa kuvasta.

    Sitten jatkettiin Torronsuolle.

  • Kohennusta

    Kansanretkeilijä on toiminut viime päivinä lähinnä kansanhiihtäjänä ja yhteiskunnan tehokkaana rattaana, joten julkaistavaa ei blogeeraukseksi asti ole kertynyt. Mutta nyt Totuus kokee ulkonäköuudistuksen, kun WordPressistä tulee uusi versio ja sen mukana uusi tämän vähissä olevan vuoden mukaan nimetty teema.

    Tartupas hiirellä selainikkunan nurkkaan ja vedä ikkunaa pienemmäksi ja isommaksi: sisältö mukautuu hienosti ikkunaan, kuvat ja teksti muuttavat kokoaan ja sivun osat järjestyvät uudestaan. Ja teksti jakautuu riveille suomen kielen tavutuksen mukaan! Tällaista luontevuutta veppiin onkin kovasti odotettu. Kannattaa katsoa myös mobiililla.

    Eihän tämä teema täydellinen ole, isoja otsikkokuvia olisin toivonut edellisten teemojen tapaan ja suunnistusvalikkoa otsikkokuvan alle. Mutta onnistuin kuitenkin laatimaan mukautetun valikon ja panemaan sinne linkit sotilaalliseen mediaan, jossa olenkin jotain ehtinyt kiireen keskellä huudahdella.

  • 12 kilometriä

    12 kilometriä

    Tuli puhetta Herttoniemen satamaradan jäljellä olevista raiteista. Naapuri väitti, että Viilarintieltäkin on nyt kiskot purettu. Piti kesällä oikein lähteä tarkistamaan asia, ja totta se oli: metron yhdysraide on purettu, kiskot on nostettu maasta Viilarintien ja Viikintien risteykseen asti, mihin on tänä sulan maan aikana rakennettu uusi liikenneympyrä. Uusi metron yhdysrata on tehty Vuosaaren satamaan.

    Varsinaisesti tämänkertaiselle retkelle antoi (taas) innoituksen Esoteerisen maantieteen juttu satamaradan Viikin osuuden marraskuisesta tunnelmasta. Tuli luettua uudestaan myös Seisakkeen satamarata-artikkeli, ja yllätyksekseni huomasin, että vielä viime äitienpäivänä järjestettiin rautatiehistoriallinen lättäajelu lähes Myllypuron vesitornin juurelle saakka. Rautatieharrastukseni on hiipunut vuosien takaisesta, enkä äkännyt tuotakaan retkeä ajoissa. Nyt on myöhäistä, rata on hitsattu poikki jo Viikissä.

    Mutta halusin omin silmin varmistaa, että kävelysillan alla kallioleikkauksessa oleva 12 kilometrin pyykki on tallessa. Ja on se, vieressä myllertävästä risteystyömaasta huolimatta. Toivomme lujasti, että tämä ja muut rautatien liikennemerkit säästetään tulevien lasten ihmeteltäviksi.

    Tässä oma versioni peltopenkereen vihellysmerkistä. Kävelysilta ja työmaan puomit häämöttävät kaukaisuudessa:

    Vihellysmerkki

    Haavat ja koivut ovat tältä vuodelta menettäneet lehtensä, joten näkymät kynnetyille pelloille ovat avarat. Kesäisin rata kätkeytyy lehvästön suojaan, ja viereisellä pyörätiellä ajellaan loppukesän hämyisinä iltoina tummanvihreässä tunnelissa.

    Ufon sieppaamasta kaljoittelijasta ei paljon merkkejä jäänyt

    Merkeistä päätellen alkusyksystä on joku mieltään kirkastaakseen istuutunut kiskolle, antanut katseensa levätä usvaisessa peltomaisemassa ja tyhjentänyt pari pulloa keskiolutta. Meditatiiviseen tilaan päästyään hän on ollut otollinen saalis yli – 1930-luvun Graf Zeppelinin tyyliin – purjehtineelle ufolle. Vain hanskat ovat jääneet tämän planeetan pinnalle.

    Rata piiloutuu tien vasemmalle puolelle lehtipuiden taakse

    Myllypuron puoleiselta korkealta kalliolta on hyvät näkymät Viikin pelloille. Yritin hakea Vaunut.orgista kuvia, joissa tavarajuna olisi kuvattu tällä rataosuudella, mutta enpä löytänyt. Näky taisi olla niin arkipäiväinen, ettei kellekään tullut mieleen dokumentoida.

    Ovi on auki, tervetuloa!

    Kallion alla olevassa luolassa on muuten avoimien ovien päivät. Sinne!

  • Kulttuurimatkailija katosi

    Voin nyt paljastaa taannoisen DDR:n matkani todellisen syyn, kun kaikki asianosaiset ovat joko turvassa tai – valitettavasti – kokeneet luonnollisen poistuman.

    Kuten jotkut tietävät, osallistuin aiemmin tänä vuonna suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan Neuvostoliiton-vierailuun. Eräällä keskisen Venäjän suomalais-ugrilaisella alueella reittimme sivusi salaperäistä viranomaisten sulkemaa aluetta, jolla paikkakuntalaisten liikkuminen on erittäin rajoitettua ja jolle ulkomaalaisten pääsy on kokonaan kielletty. Eräs seurueeseen kuulunut taiteilija, jonka uhkarohkeat tempaukset ja ajoittain tolkuttomaksi riistäytyvä alkoholinkäyttö aiheuttivat huolestuneisuutta jo vierailun suunnitteluvaiheessa, päätti tietenkin uhmata varoituksia ja suoranaisia kieltoja. Eräänä iltapäivänä hän onnistui välttämään isäntien ja matkatovereiden silmälläpitoa ja livahtamaan alueelle erästä syrjäistä ja ruohottunutta kärrytietä pitkin.

    Alueen sulkemisen virallinen syy on onnettomuudessa tuhoutunut ydinvoimala, joka on nyttemmin valettu raskaan betonikuoren sisään ja haudattu sata metriä korkean tekotunturin alle. Yleisesti kuitenkin puhutaan ufojen jo 1980-luvulla alkaneista ja yhä jatkuvista vierailuista alueella. Hallussani on kuva- ja äänimateriaalia, joka saattaa todistaa ufokertomukset tosiksi, mutta niihin palannen toisessa yhteydessä.

    Ankarista ukaaseista huolimatta alueen valvonta näyttää olevan neuvostoliittolaiseen tapaan leväperäistä. Useat pikkutiet ovat vain osittain tukittuja ja enimmän aikaa vailla vartiointia, ja niitä pitkin pääsee helposti lähestymään alueen sisäosia jalan tai mopedilla.

    Taiteilijamme varasti majatalon pihasta mopon, jolla ajoi erään tällaisen pikkutien alkuun. Betonisten ajoesteiden luota hän jatkoi jalan, mopo löytyi viereisestä ojasta. Taiteilijaa ei kukaan maanmiehemme nähnyt lounaan jälkeen, betoniesteen luota tosin löydettiin paperipussillinen hauella täytettyjä kaalikääryleitä, joita hän oli siepannut mukaansa ruokapöydästä.

    Osallistuin etsintään ensimmäisten joukossa ja yhdessä miliisien kanssa löysin mopon ja käärylepussin. Tarjouduin omalla riskilläni etsimään taiteilijatoveria kärrytien varrelta, mutta sen viranomaiset estivät ankarasti.

    Isäntämme ja viranomaiset  vakuuttivat selvittävänsä katoamisen pikaisesti, mutta jäljellä oleva ohjelmamme paikkakunnalla peruutettiin ja meidät pakotettiin jatkamaan matkaa seuraavaan kaupunkiin. Saimme tiedusteluihimme vältteleviä vastauksia. Loppupuoli matkastamme sujui alakulon merkeissä, ja kotimaahan palatessamme huomasimme, että taiteilijamme nimi oli pyyhitty kaikista matkustusasiakirjoista.

    Joitakin viikkoja kotiinpaluun jälkeen sain kuulla, että ilmeisesti toverillemme kuulunut kamera oli löydetty alueelta. Viesti tuli epävirallista tietä, sillä neuvostoliittolaiset eivät kertoneet – eivätkä tähän päivään mennessä ole kertoneet – meille mitään. Ilmeisesti kameran löytäneen sotilaan esimies oli onnistunut salaa kopioimaan kameran muistikortin sisällön itselleen. Työmatkallaan DDR:ssä hän oli jättänyt tiedostoista kopiot luotetulle ystävälleen. Omien yhteyksieni avulla minä taas sain jäljitetyksi tämän saksalaisen ja onnistuin järjestämään tapaamisen Itä-Berliiniin lokakuuksi.

    Tässä siis se mitä taiteilijan pokkarikameran muistikortilta löytyi. Tämä on viimeinen tiedosto, edellinen oli seurueen edellisiltaisista juhlista enkä halua julkaista sitä sen tyhjänpäiväisyyden takia. Voimme vain arvailla mitä tapahtui, taiteilijaa tuskin enää näemme.

  • Tresor

    Tresor

    Musiikinhistoria väittää, että teknon pääkaupunkeja ovat Berliini ja Detroit. Berliiniin oli helpompi lähteä neljäksi syyslomapäiväksi. Päätin hankkiutua kaupunkiin vailla ennakkosuunnitelmia ja katsoa paikan päällä, mitä tapahtuu.

    Isot massajytinäpaikat, joista nykyään kuuluisin on kai Berghain, ja joissa meno alkaa keskiyöllä ja kestää aamuun, toimivat lähinnä viikonloppuisin. Sellainen olisi ihan uteliaisuuttaan hyvä käydä kokemassa, mutta yön läpeensä heilumista korvat tukkivassa jytkeessä en oikein jaksa. Ei silti, että yksin yössä seikkaileminen huolestuttaisi: Berliini on turvallinen ja inhimillisen kokoinen kaupunki. Taksimatka olisi joka tapauksessa lyhyempi ja halvempi kuin Helsingissä, ja kävellenkin pääsisi hotelliin tunnissa tiukan paikan tullen. Mutta kuunneltava ja ihmisten aikoihin esitettävä musiikki olisi mieluisempi valinta.

    Ja jopas: Tresor-klubilla näytti olevan keskiviikkona kello 21 kolmen esiintyjän konsertti, muiden muassa Robert Henke. Voisiko paremmin sattua.

    Alkuperäinen Tresor toimi Leipziger Straßella entisen idän puolella vuosina 1991–2005. Paikalla on nyt valtava rakennustyömaa. Klubi oli eurooppalaisen teknon sykkivä sydän, ja siihen suhtautuvat nostalgisesti monet sellaisetkin, jotka eivät tulleet edes käyneeksi Berliinissä 1990-luvulla. Vuodesta 2007 Tresor on toiminut Köpenicker Straßella voimalaitoksen käytöstä poistetussa osassa.

    Kun en oikein tiennyt aloitusaikakäytännöistä ja paikkojen suosiosta, hankkiuduin ovelle puoli yhdeksäksi. Samoin teki jokunen muu, mutta ovet olivat kiinni eikä minkäänlaista ryntäystä näyttänyt olevan tulossa. Ehdin siis käydä kulman kioskilla kiskaisemassa currywurstit ja palata rauhassa yhdeksäksi.

    Ovien auetessa paikalla oli väkeä saman verran kuin elektronisen musiikin konserteissa Helsingissä, muutama kymmen. Sympaattista, että isollakin paikkakunnalla erikoisalojen yleisöt ovat inhimillisen pieniä porukoita.

    Tresorissa on saleja useammassa kerroksessa. Kuuntelukonsertti oli Globus-salissa, pienehkössä tilassa jossa ihmiset istuvat tyynyillä ja nojatuoleissa. Sitten on toinen pienempi klubitila ja vihdoin itse Tresor-halli, jossa jytisee keskiyöstä eteenpäin.

    Globus-saliin kävellessäni Henke oli tarkistamassa laitteistoaan huoneen keskellä seisovan pöydän ääressä. Istuuduin kolmen metrin päähän mukavaan pallotuoliin odottelemaan esityksiä.

    Ensimmäisenä esiintyivät Adam X & Dasha Rush. Musiikki oli pehmeää ambientia, mollitonaliteetissa kellumista vailla minkäänlaista biittiä. Oikein miellyttävää myös äänenvoimakkuudeltaan. He soittivat Tresorissa keskiyön jälkeen vähän rankempaa materiaalia, täältä voi kuunnella jos jaksaa.

    Elektronisessa musiikissa populaarin ja akateemisen tai taidemusiikin raja on häilyvä. Olen viime aikoina oppinut tuntemaan Robert Henken vakavasti otettavaksi tekijäksi tällä moniulotteisella alueella. Hän esiintyy sekä Monolake-projektina että omalla nimellään, ohjelmoi (hän on Ablettoman perustajia ja Live-ohjelman tärkeimpiä kehittäjiä) ja opettaa äänisuunnittelua yliopistotasolla.

    Aloitusesiintyjän viimeisten äänten kaikuessa Henke pyrähti pöytänsä ääreen punaviinilasi kädessään ja avasi koneensa hanat. Henken osuus oli lähes puolentoista tunnin mittainen yhtenäinen esitys, jonka aikana hän ohjasi konettaan kahdella liukusäätimin ja potikoin varustetulla kontrollerilla.

    Äänimaailman perustan muodosti ja esityksen eri vaiheet yhteen sitoi eräänlainen rikas kohiseva jylinä, kuin etäältä kuunneltu teollisuuslaitos. Musiikki oli enimmän osan aikaa sävelkorkeudetonta, mutta kohinasta saattoi korva muodostaa illusorisia harmonioita. Perusjylystä kohosi erilaisia säikeitä, jotka kukin vuorollaan nousivat esiin, kehittyivät, soivat aikansa ja häipyivät pois tai muuttuivat toisiksi.

    Äänten alkulähteitä ei yleensä pystynyt tunnistamaan, ne saattoivat olla konkreettisia tai synteettisiä, mutta usein äänet vaikuttivat vahvasti granuloiduilta eli raesynteesin keinoin käsitellyiltä. Eräässä vaiheessa esimerkiksi tuli selvästikin ihmisääniä, joiden jatkuvuus rikottiin ja satunnaistettiin granulaarisesti silppuamalla ja jotka sitten vähitellen yhä kapeammalla kaistanpäästösuodatuksella muutettiin resonoiviksi ujelluksiksi ja vihellyksiksi.

    Yhdessä vaiheessa koko äänimassa oli matalaa kuulo- ja tuntoaistin rajoilla liikkuvaa jyminää, mutta koskaan äänenvoimakkuus ei ollut liiallinen. Loppupuolella käytiin myös sävelkorkeuksien maailmassa, operoitiin tuokio matalan urkupisteen päällä.

    En tiedä millä tekniikalla Henke esityksensä teki, mutta voisin arvella hänen käynnistäneen ääniä Livellä ja käsitelleen niitä ohjelmoimallaan Granulator-instrumentilla, jonka parametreja hän ehkä manipuloi kontrollereillaan.

    Konserttiosuuden viimeinen esiintyjä Biosphere (Geir Jenssen) oli ennakkotietojen perusteella mitä kiinnostavin. Hän on kotoisin Tromssasta (Tromssa–Berliini-akseli, tästä on puhuttu ennenkin!) ja käyttää musiikissaan vuorilla tekemiään kenttä-äänityksiä. Tämä esitys ei kuitenkaan ollut järin nautittava: suurimman osan aikaa musiikissa oli monotoninen biitti, ja bassorummun funktiota toimittava matala iskuääni oli päätähalkovan voimakas. Kaikki ambient-nyanssit hukkuivat hakkuuseen. Nyt levyltä kuunnellessani vaikutelma on aivan toinen, miellyttävä.

    Itse Tresor-salia en edes nähnyt, se oli alkuillan konsertin aikana vielä kiinni. Käytävillä alkoi liikkua halventuneen pääsymaksun houkuttelemia meluisia poikaporukoita, ja lähdinkin puoliltaöin mainiota U-bahn-verkostoa hyödyntäen yöpymään. Zurückbleiben, bitte!

    Sisäänkäynti jyminän ja rätinän maailmaan
  • Kallioita ja kolosseja

    Kallioita ja kolosseja

    Kuusikymmenluvulla rakennettiin isoja taloja harvakseltaan, väliin jätettiin metsiä ja kallioita. Nykyään tehdään pienempää ja tiheämpää. Joku väitti, että itähelsinkiläisen kolossilähiön asumistehokkuus on vain hieman omakotialuetta suurempi. Tiedä häntä, mutta jos kerrostalossa asuu, eikö ole samantekevää asuuko nelikerroksisessa vai kahdeksankerroksisessa talossa? Kerrostaloasumisen riemut ja riesat lienevät samat kummassakin tapauksessa. Kahdeksankerroksisten talojen väliin voi jättää kuitenkin kaksin verroin vapaata tilaa: ikkunasta voi katsella oravia ja käpytikkoja naapurin keittiöpuuhien sijaan. Ja jos sattuu saamaan huoneiston Kastelholmantien ylimmästä talosta männynlatvojen yläpuolelta, voi nähdä omasta keittiöstään koko Itä-Helsingin, ehkä Suomenlahteakin.

    Vaihtoehtoinen näkymä Itäkeskuksen ostohelvettiin Olavinlinnantien kallioilta. Keskellä Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa

    Entisenä pikkupoikana osaan antaa arvon talojen väliin jääville laajoille seikkailualueille. Sain tosin viettää lapsuuteni pikkukaupungissa, jossa 60-lukulaisten kerrostalojen mittakaava on 1:3 Itä-Helsinkiin verrattuna. Mutta Itä-Helsinki on pinnanmuodoiltaan mahtavan kallioista: Puotinharjun kallioiden huipulla voi seisoa viereisen talon kuudennen kerroksen korkeudella!

    Vapaata metsätaidetta Kajaaninlinnantien maastossa

    Kiipeily-, mäenlasku-, maja- ja sota-aktiviteettien lisäksi kalliomaastot tarjoavat väestönsuojiin liittyvien betonirakennelmien muodossa mainioita alustoja nuorison omaehtoiseen taidekasvattautumiseen.

    Leirinuotio luonnonkauniissa maisemassa. Huomaa alareunassa kemiallisen virkistäytymisen väline

    Nuotioilta kalliolla on olennainen osa perjantaiyön viettoa. Makkaranpaiston lomassa rentoudutaan suun kautta ja muillakin tavoin nautittavin virkistysainein. Ja pakkausmateriaaleissa tapahtunut siirtymä ruskeasta lasista alumiiniin lisää entisestään kallioiden viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

    Ufot vierailivat täällä

    Ja kun kotikalliolla seikkaileva nuori ihminen kohtaa metsikön reunassa vakuuttavat todisteet ufojen vierailusta, elämys on taatusti ikimuistoinen.