Miltähän tuntuu olla samassa huoneessa jumalan kanssa?
Huomisiltana se selviää. Pohjois-Pasilassa seisovaan jättiläishalliin kokoontuu jumalan sanaa kuuntelemaan kymmenentuhatta ihmistä, jotka ovat maksaneet pääsylipuistaan 90–150 euroa.
Luulin jo jättäneeni jäähallispektaakkelit, sillä kaikki pakollisina pitämäni esiintyjät tulivat nähdyiksi viimeistään 90-luvulla. Puoliksi leikilläni olen joskus sanonut, että jos jumala joskus vielä tulee Suomeen, hänen takiaan on ilmeisesti vaivauduttava massatilaisuuteen. No, syksyllähän asiasta tuli sitten ilmoitus, ja lupauksesta on pidettävä kiinni. Teen sen kyllä ihan mielelläni.
Jumala kävi Olympiastadionilla niinkin äskettäin kuin 2004, mutta ilmeisesti nukuin tuolloin. Tarkkaamattomuuteeni vaikutti ehkä myös se, että tunnen hyvin satunnaisesti hänen soolotuotantoaan ja olen jopa hieman väheksynyt sitä. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänen tuolloinen ohjelmansa sisälsi enimmäkseen hänen 1960-luvun yhtyeensä musiikkia. Sen jälkeen valpastuin: jos kerran on mahdollista kuulla tärkeimmän elossa olevan 1900-luvulla vaikuttaneen muusikon parasta tuotantoa hänen itsensä esittämänä, aikalaisen tulee tarttua tilaisuuteen, ennen kuin jompi kumpi kuolee.
Jumala esiintyi eilen Tukholmassa ja jatkaa Helsingistä Moskovaan. Tällä kiertueella on esitetty 52:ta laulua, joista 17 on soitettu joka konsertissa. Vähän alle kymmenen kappaletta on sellaisia, jotka on kuultu useimmiten, ja sitten on parikymmentä satunnaisesti esitettyä. Noin 33 kappaletta eli kolme viidesosaa ohjelmistosta on vuosina 1963–1970 julkaistua ja kuuluu siis populaarimusiikin korkeimpaan kaanoniin.
Soolotuotannosta ohjelmistossa on eniten kappaleita levyltä Band on the Run (1973), jonka onneksi itse tunnen toiseksi parhaiten. Kumma kyllä yhtään kappaletta ei ole jumalan runsaan mutta epätasaisen soolotuotannon kohokohtiin kuuluvalta levyltä Flowers in the Dirt (1989).
Tarkoitukseni oli syksyn mittaan perehtyä järjestelmällisesti jumalan tuotantoon vuodesta 1970 tähän päivään. Siihen ei aika eikä keskittymiskyky riittänyt, ja nyt viime hetkillä olen vain opetellut tunnistamaan kiertueohjelmistossa olevat kappaleet. Toki tunnen tuotantoa sieltä täältä, eihän kukaan musiikkia seuraava voi kokonaan välttyä jumalan vaikutukselta.
Esiinnyn julkisesti rationaalisena ja sentimentaalisuutta vieroksuvana aikuisena miehenä, mutta todellisuudessa olen samanlainen kirkuva fani kuin ne tytöt, jotka syntymäni aikoihin seurasivat jumalaa kaikkialle. Jumalan kohtaamisessa askarruttaakin ensi sijassa se, miten kestän tapahtuman ilman psykofyysistä murtumista.
Yksi mahdollinen valmistautumistapa on sellainen, että kuuntelisin kotona useana päivänä ennen tapahtumaa runsaasti jumalan sanaa syvällisesti eläytyen ja itkisin silmäni kuiviksi. Näin voisin itse kohtaamisen aikana olla rauhallinen, havainnoida ja painaa mieleeni asioita. Mutta toimisiko valmistautuminen tällä tavoin vai kiihdyttäisikö ylenmääräinen tunnelmointi päinvastoin haltioitumisen sietämättömiin mittasuhteisiin, niin että minut pitäisi kantaa tajuttomana ulos kesken tilaisuuden?
Pitäisikö sen sijaan joogata ja meditoida runsaasti, syödä terveellisesti ja nukkua paljon, jotta voisi astua tilaisuuteen täysin levollisena ja keskittyneen tarkkaavaisena?
Teki niin tai näin, kaikenlainen perinpohjainen valmistautuminen alkaa olla nyt myöhäistä, sillä jumala ilmestyy runsaan vuorokauden kuluttua. Mennään tästä ihan rauhallisesti hetki kerrallaan, isompaa meteliä pitämättä, ja yritetään pärjäillä. Korvatulpat mukaan, samoin piilolinssit päähän, ne kun sattuvat minulla olemaan nyt tehokkaampia kuin silmälasit, joten jumalan näkee paremmin. Eivätkä silmäripset roiski laseja sotkuisiksi, jos tuppaisi itkettämään. Mutta mitenkähän ne piilolinssit sitten pysyvät silmissä, jos oikein kovasti rupeaa vettä tulemaan?
