Jätän pyörän tien päähän, löydän polun ja lähden astelemaan tottuneen ripeästi kohti kallioita ja niiden välisiä kuusikkokorpia. Pian olenkin korkealla jyrkänteellä. Hopeiset kelot kehystävät näkymää, joka avautuu sileille, laeltaan jäkäläisille ja reunoiltaan äkkijyrkiksi kaartuville kallioille. En vielä kuule käpytikan naputtelua. Sen sijaan rotkosta kuuluu outoa kohinaa.
Jatkan alas purolaaksoon ja taas ylös vielä korkeammalle kalliolle. Kuusikko vaihtuu kitukasvuisiksi männyiksi, valo lisääntyy ja lopulta avautuu kallion huipulta näkymä laajalle tasangolle. Hätkähdän ja herään: en olekaan Sipoonkorvessa!
Itä-Helsingin Myllypuron asuinalueen eteläreunalle, vesitornin juurelle lähelle Herttoniemen itäisimpiä omakotialueita, on unohtunut palanen jylhää kallioluontoa. Yli neljäänkymmeneen metriin kohoavat kalliot näkyvät hyvin etelään metroradalle, josta niitä olen lukemattomat kerrat tähyillyt yli metro- ja säkkivarikon, teollisuusalueen ja myöhemmin nousseen rauta- ja huonekalukauppakolossin.
Lounaispuolen rotkossa seurasi vielä jokunen vuosi sitten Herttoniemen satamarata samaa linjaa Viilarintien kanssa. Kiskot on nyt purettu pois, ja jäljellä oleva osuus Viikin kautta Oulunkylään toimii metron huoltoraiteena. Loppumatkan metrovarikolle rata kulkee näiden kallioiden uumenissa.
Valssimyllynkatu ja Myllypuron sieni
Nyt kallioiden rauha päättyy. Tänne rakennetaan uusi asuinalue. Tiet on jo tehty, ja kohta tulevat talonrakentajat. Myllypuron suppilosienen juurelle on jätetty lohkare, jossa tulevien pientalojen lapset voivat harjoitella kiipeilyä.
Talorivien sormet tulevat työntymään pohjoisesta kohti kallion reunoja, mutta aivan korkeimmat huiput jäävät vapaiksi.
Ratasmyllyntien itäpuolella rakennustyöt ovat pitemmällä, ja ensimmäisissä taloissa asutaan jo. Mamsellimyllynkadusta tulee vanhan ajan puutalokaupungin oloinen: talot ovat aivan kapean ja lievästi mutkittelevan kadun varressa, ja kallioiset pihat muodostuvat talojen taakse. Tänne tulee hirsitalojakin.
Mamsellimyllynkadun hirsitalojaHaso Mamselli
Kadun yläosassa on kokonainen pienkerrostalojen, pari- ja erillistalojen kortteli ulkoa jo melko valmiin näköinen. Asumisoikeustalojen värit ovat maanläheiset.
Vanhan Myllypuron asukkailta meni palanen ulkoilumaastoa, mutta tänne muuttavat uudisasukkaat saanevat viihtyisän kylämäisen asuinympäristön. Mitäkeskuksen palvelutkin ostoshelvetteineen ovat kävelymatkan päässä.
Saman metsikön toisella laidalla ei käynyt yhtä mukavasti: sieltä purettiin monta myrkyllisen kaatopaikkamaan päälle rakennettua kerrostaloa. Maaperää on kai puhdistettu ja vähemmän saastuneet maa-ainekset haudattu valtavan kummun alle. Lähivuosina alueelle on tarkoitus rakentaa uusia asuintaloja.
Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.
Storträsk riitteessä
Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.
Olen vain tämmöinen pikkuinen lampi
Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.
Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.
Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.
Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.
Hyppjaskärr kuurassaHyppjaskärr: virallinen vertailumaisema
Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.
Kiva, Kurbergetinkin länsireunalta voi tipahtaa parikymmentä metriä
Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.
Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.
Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.
Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.
Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.
Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.
Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.
Tänään kansanretkeilijän piti joutua siviilitoimeensa illansuuksi, joten päivän retkeily oli hoidettava alppityylillä: matkaanlähtö pimeällä, reitille päivän valjettua, paluumatkalle vielä aamupäivän puolella ja kotiin kellon lyödessä keskipäivää. Pyöräilymatkaa yhteen suuntaan 20 kilometriä ja tunti, kävelyä kymmenen kilometriä ja kolme tuntia.
Länsitien eteläpuolisen Sipoonkorven koilliskulma oli vielä tutkimatta. Helpoimmin maastoon pääsee Länsitieltä tai pohjoisesta pistävältä sotatieltä, mutta en nyt halunnut polkea sinne asti. Ajoin siis samaan paikkaan kuin viimeksi. Metsän poikki vie muutama hyvä polku, joita on osin tullut jo tallattuakin.
Fallträskin koillisreunalta löytyi korkea näköalakallio, jota en ollut huomannut muutama viikko sitten hyllyessäni lammen länsireunalla. Ylhäällä viisitoista–kaksikymmentä metriä lammen pintaa korkeammalla on virallinen tulentekopaikka.
Ängesbölen kämppä
Lammesta ja nuotiopaikasta pienen kävelyn päässä idässä on kämppä, jota ei löydy Metsähallituksen tiedoista. Lieneekö se siis yksityinen tai jonkin seuran maja? Paikan nimi on Ängesböle, ja kämpästä vielä jonkin matkaa itään on taas virallinen nuotio- ja leiriytymispaikka, jossa on puuvarasto ja huusi.
Informaatiota, informaatiota
Vielä pikkuisen itään jatkettaessa polkuun liittyy Byabäckenin luontopolku, joka kiertää Ängesbölebergetin jylhässä kuusikossa ja purolaakson ihanien laitumien reunoilla. Polun varrella punaisissa puulaatikoissa on laminoiduille korteille painettuja tietoiskuja.
Laitumet ovat autiot, eikä kuukauden takaisesta ruuhkasta ole ilmassa edes muistoa. Nurmessa on vielä heleää vihreyttä, mutta kuuset ovat tummia ja lehtimetsiköt värjöttelevät harmaina. Purolaaksossa on aavistus toukokuisesta kiivaasta linnunlaulusta. Keväällä tänne on tultava ehdottomasti uudestaan.
Byabäckenin laitumia, taustalla Hampus- ja Åkerbacka
Luontopolun reitti kulkee maantietä monen sadan metrin matkan. Voisikohan sen jotenkin sijoittaa laitumen toiselle puolelle, rinteen alle kuusikon reunaan? Maisemassa ei sinänsä ole vikaa, mutta tiellä kävely on puuduttavaa.
Luontopolun pysäköintipaikalta noustaan taas metsään. Ängesbölebergetin huipun ja laakson välille mahtuu kolme paksua korkeuskäyrää, korkeuseroa on viitisenkymmentä metriä. Polku nousee jyrkästi, ympärillä alkaa taas käydä korven ryske. Intoudun arvioimaan, että näiden notkojen rehevimmissä paikoissa kuuset voivat olla kolmikymmenmetrisiä.
Poikkean mäen korkeimmalle kohdalle tarkastamaan, onko näköaloja. Ei ole, tiheä kuusikko peittää näkymät. Palatessani polulle sotken suunnat erinomaisesti ja pyörin ympyrää. Ei auta muu kuin kaivaa kiltisti simpanssi repusta ja ottaa suunta länteen.
Suo liekehtii
Leveä pikapolku vie Bisapottsbergetin eteläreunoja myöten paluumatkalle. Melkein jo kyllästyttää kulkea samaa polkua edestakaisin, joten päätän poiketa Gillermossarna-suon kautta. Idästä sinne johtaakin hyvä polku. Yritän loikkia suon yli mahdollisimman märistä kohdista, mutta en onnistu saamaan vettä saappaaseen tai menettämään jalkinetta turpeeseen.
Ensi sunnuntaina täytyy olla siviilitoimessa jo iltapäivästä, joten alppityylistäkään retkeä ei voi oikein hätäilemättä tehdä. Mutta retkeily jatkunee talveen asti ja talvella varmaankin suksin ja lumikengin. Tuomiosunnuntaiksi voisi toivoa jo pakkasia ja rapisevia sammalia ja adventiksi sitten lunta.
Pitäisiköhän tehdä tästä hankkeesta vuorovaikutteinen? Kun käy kaikki tämän sarjan kahdeksan juttua läpi ja klikkaa jokaista paikkalinkkiä, kaikki merkit jäävät karttalehdelle näkyviin. Siitä saa melko hyvän kuvan siitä, mitkä osat korvesta on suurin piirtein käyty. Kommenteissa voisi sitten ehdottaa kansanretkeilijälle uusia retkikohteita.
Valokuvien paikkatieto on kiehtova asia, niin kuin kansanretkeilijä on useaan otteeseen julistanut. Tähänastiset Sipoonkorven kuvat ovat löytäneet paikkansa kartalla niin, että ne on vedetty hiirellä Googlen karttapohjan päälle valokuvien hallinta- ja käsittelyohjelmassa nimeltä Aperture. Yleensä paikka on löytynyt jälkikäteen kohtuullisen tarkasti, tarvittaessa ulkoilukartan 1:15000 ja Kansalaisen karttapaikan avulla.
Tämänkertaisella retkellä oli kuitenkin odotettavissa niin sokkeloista maastoa, että kunkin kuvan ottopaikan löytyminen kartalta retken jälkeen vaikutti melkoisen umpimähkäiseltä. Niinpä reppuun pantiin painoksi GPS-paikantimella varustettu sähköaivo ja matkaan lähdettäessä käynnistettiin sijaintitietoa tallentava ohjelma.
Ohjelma tallensi reitin tiedostoon, jonka saattoi sitten siirtää Apertureen. Kun Aperturelle kertoo yhden kuvan sijainnin, se voi reitin perusteella laskea sijainnin kaikille muille kuville – tallentuuhan digikuviin aina tarkka kellonaika. Tällä tavalla kuvat räpsähtivät kartalle yhdessä hujauksessa.
Reittitieto kertoo myös, että tämänpäiväiselle kansanretkelle tuli pituutta 49,09 kilometriä – suurin osa tietenkin pyöräilyä. Pyörällä tuli huideltua alamäessä parhaimmillaan neljääkymppiä.
Retki suuntautui korven luoteiskulmille, alueelle, jota rajaavat Länsitie pohjoisessa, sotavaraston tie idässä ja maanviljelysseudut lännessä. Vanhalta Porvoontieltä Nikinmäen kohdalta lähtee itään Mosabackantie, jota pitkin pääsee korven ytimeen paitsi pyörällä, myös automobiililla. (Lisäys 6.11.: Tiellä on ajoneuvolla ajo kielletty -merkki, tontille ajo sallittu. Tarkasti ottaen siis kansanpyöräilykin on Mosabackantiellä kielletty.)
Pyörä jää odottamaan Stormossenin pellonreunaan, ja ensin tehdään pieni lenkki Jöusjärvelle. Helikopterien hurina on vaimennut, ja toivon mukaan seuraava sukupolvi on päässyt viettämään pitkää ja hämärää vedenalaista elämäänsä lammen pohjaan.
Sitten palataan länteen pitkin kiehtovia kallioseinäisiä korpikäytäviä ja Vårmossenin reunoja.
Gillermossarna
Tästä pohjoiseen sijaitseva alue on erikoinen ylänkö, jonka laidat ovat monin paikoin niin jyrkkiä kallioita, että reunalta voi pudota. Kallioseudun keskellä on yksi korven harvoista avosoista, Gillermossarna. Sen pohjoisosassa on jopa pieni pala ylitsekahlaamatonta upottavaa suota. Avaran maan retkeilijä, joka on tottunut näkemään tulevan taipaleen silmiensä edessä, nauttii hetkisen kylmästä syystuulesta harmaiden pilvien alla.
Suon vedet laskevat luoteeseen pientä puroa pitkin ja tippuvat siellä pikku portaina alas ylängön reunalta. Alueella on myös lukuisia pienempiä, puisia soita sekavana tilkkutäkkinä kallioiden lomassa.
Gillerbergetin länsireuna
Hieman avosuosta länteen on taas jylhiä kallioseinämiä kuin vartiomuurina asuttuja seutuja vasten. Kallion juurella kulkiessani joudun rämpimään jonkin matkaa hakkuuaukon vesakossa etsien takaisin korven suojaan johtavaa polkua.
Gillerbergetin alue on kartassa täynnä ruskeita korkeuskäyrien rinkuloita, mustia jyrkänteen viivoja ja lohkareiden pisteitä. Maastossa polut ilmestyvät jostain ja hajaantuvat ja katoavat yhä uudelleen. Täytyy vilkuilla simpanssia, jotta nokka pysyy suurin piirtein kohti itää. Paikanninta ei kuitenkaan repusta kaiveta, joku tolkku täytyy suunnistamisessa sentään olla. Suoralla kompassisuunnalla ei kannata rynnätä, siinä saattaa pudota hyllyltä louhikkoon. Vaikka sammalta on paljon, viiden metrin putousta se tuskin vaimentaa riittävästi.
Pehmustettu louhikko
Viimein tulee näkyviin muita korkeampi kalliokumpu, jonka takana on pudotusta toistakymmentä metriä. Siinä on Gillerbergetin itäreuna, tuttu muutaman viikon takaa. Tästä pääsisikin helposti tielle ja sitä pitkin sotavaraston kautta nopeasti lähtöpaikkaan. Mutta eihän tänne ole tultu tiellä kävelemään. Kalliojyrkänteen reunoja seuraillen, ihmeen valkoisten jäkäläkumpujen yli varovasti kävellen, löytyy vähitellen etelään vievä polku.
Paluupyöräily pitää tietenkin suorittaa toista tietä. Metsätie muuttuu pian Martiksentieksi, jota ympäröivät suorastaan idylliset peltomaisemat.
Sipoonkorven kaakkoiskulmaa voi lähestyä Knutersintieltä, Puroniityntieltä tai vielä idempää Immersbyntieltä. Valitsin näistä läntisimmän. Ulos tunkkaisesta sisäilmasta kosteaan syysilmaan ja kansanpyörä kohti Östersundomia ja Landbon risteystä!
Heti moottoritien pohjoispuolella, ennen piparkakkutaloaluetta, on sähkölinjan kohdalla metsätien alku. Tie on tietenkin suljettu automobiileilta, mutta pyörällä sitä pääsee ajamaan melkein kaksi kilometriä. Risteyksen tienoo on taas pysäköity täyteen henkilöautoja – sieniä löytyy vielä.
Itiöemät
Ensimmäinen pysäköintipaikka on Hältingträskin polun lähtöpaikassa. Leveä ja hyvin tallattu polku johtaa lammelle ja sen ympäri. Tänne sopii tulla retkelle lasten kanssa. Pohjoisrannan epävirallisella tulistelupaikalla onkin kolmen sukupolven retkue. Lampi on tyypillinen Sipoonkorven suorantainen pikkulampi.
Kartassa on paljon avokalliota moottoritien ja Puroniityntien nurkassa. Siellä on siis käytävä, ja sopivasti sinne johtaakin kantatien levyinen polku Hältingträskin itäpäästä. Muutaman minuutin kuluttua tiheässä metsässä vasemmalla näkyykin jyrkkä kalliorinne. Siitäpä ylös, ja kallion päällä odotteleekin jo ystävämme käpytikka. Kallio koostuu tavalliseen tapaan lukuisista kumpareista ja niiden väliin jäävistä jyrkkäreunaisista notkoista. Näköaloja ei ole, ja pohjoisreunan alla on asutusta.
Yhä ylös yrittää
Hieman idempänä, jo lähellä tietä, on kallion eteläreunassa erityisen jyrkkä kohta, jota täytyy tutkia lähempää. Täälläkin on kiipeilypaikka! Illalla selviää opaskirjasta, että kallio tunnetaan nimellä Backnäs ja reittejä on 6a:sta 7c:hen. Ei siis ehkä ihan ensi kesän reittejä kansankiipeilijälle. Ympäristö on sen näköistä, että kesäaikaan kiipeilijällä on paljon pieniä korkealta laulavia ystäviä.
Ripeästi takaisin ajoneuvon luokse, sitten ajoa sinne asti, missä tie muuttuu liejuiseksi poluksi. Runsas kilometri linnuntietä pohjoiseen on järvikatsastusohjelman seuraava kohde Genaträsk. Polku johtaa ensin halki vetisten, nuorta metsää kasvavien soiden, näyttääpä täällä olevan vanhaa peltoakin. Sitten pitkin kallioisia metsiä, kunnes tullaan Genaträskin länsipuoliselle mäelle. Täällä on kämppä, ikkunaluukut kiinni, ja alhaalla soisella rannalla saunantapainen.
Kämpän pihamaalta katsottuna lammen vastaranta ei näytä mitenkään erikoiselta. Siellä pitäisi kuitenkin olla Riängsbacken-niminen jyrkkä kallio. Täytyy siis yrittää kiertää lampi, täytyyhän täällä olla polkuja. Ojat ovat täynnä, ja täytyy varoa pulahtamasta liukkailta porraspuilta mustaan veteen. Ja onhan siellä lammen takana melkoisen hurja kallio.
Erämaan ryskettä
Eteläisemmän kallion kyljet ovat pyöreitä, kallion juuren kuusikkokorvessa on rytissyt myrskyllä. Pohjoisemman kallion reuna on pystysuora kahdeksan–kymmenen metrin seinämä.
Ehkei tällä retkellä sitten Fiskträskille asti, kun alkaa hieman tihuuttaakin, ja lammen pohjoisrannalla harhaudun ikävään ryteikköön. Reippaasti vain kotimatkalle. Mutta matkan varrella pitäisi varmaankin tarkistaa vielä yksi kallio, Långkärrsberget. Sen länsi- ja lounaispuolella näyttäisi nimittäin kartan mukaan olevan alavaa suota, joten ylhäältä saattaisi nähdäkin jotakin.
Erämaatako?
Kartanlukutaitoinen palkitaan. Kallio on tähänastisista avarin näköalapaikka, näkymät ovat länteen ja luoteeseen yli metsäisen suon. Degermossan asutus on tosin alle puolen kilometrin päässä, mutta sen voi mielessään unohtaa ja kuvitella katselevansa yli asumattomien selkosten. Käpytikka koputtelee täälläkin.
Kun kuusenlatvat ovat jalkojen tasalla, herää halu tarkastaa, josko kallio olisi kovinkin komea alhaalta päin katsottuna. Täytyy siis kiertää pohjoisen puolelta ja kävellä takaisin kallion juurta, niin asia selviää.
Eipä sitä kalliota alhaalta paljon näy, tiheä kuusikko alkaa heti seinämästä, maa on soistuvaa ja vaikeakulkuista, vaikka menee siellä joku polku eli metsäkoneen ura. Parhaimmillaan kallio näyttää tällaiselta:
Sunnuntaiaamu ja uusi kansanretkipäivä. Aamupala ja polvi-ibuprofeeni naamaan, kamera reppuun, kumisaappaat jalkaan ja etupyörä kohti koillista. Nyt ei kierretä itä- eikä pohjoispuolelle, vaan mennään suorinta tietä Sipoonkorven ytimeen. Kalkkiruukinkokoontumisajopaikalta pääsee maastopyörällä jatkamaan metsätietä seitsemänsadan metrin verran koilliseen pienelle peltotilkulle, jonka nimi on Horskärr. Siitä jatkuvat polut.
Tämä avaran maan retkeilijä ei ole erityisen hyvä metsäsuunnistaja, etenkään sellaisessa pienipiirteisessä kalliokumpujen, suojuonteiden ja kuusikkokorpien mosaiikissa kuin Sipoonkorvessa. Toki kompassisuunta tarvittaessa pitää, mutta mukavampaa on edetä niin, että ehtii vähän katsella ympärilleen.
Käytän vuonna 2000 julkaistua ulkoilukarttaa 1:15 000, jonka maastotiedot ovat 1980- ja 1990-luvun suunnistuskartoista. Kartta on hyvin tarkka, mutta maastossa on paljon enemmän polkuja kuin kartta antaa ymmärtää. Osa on varmaan syntynyt viime aikoina retkeilyn lisäännyttyä. Ei muuten ole kansalaisen karttapaikan maastokartoissakaan eikä retkikartta.fi:ssä (joka on käytännössä sama kartta) sen enempää polkuja.
Mutta hyvä että on polkuja. Kyllä polkua pitkin on mukavampi kulkea kuin rymistä pusikkojen läpi, könytä ylös alas jyrkänteitä tai hörppiä suonsilmäkkeestä vettä saappaaseen. Mutta tietenkin polulta pitää poiketa aina, kun sen varrelle sattuu tarpeeksi korkea ja jyrkkä kallio.
Mikropyörremyrskyn kaatoja
Heti polun alussa tulee vastaan erikoinen näky: ikään kuin metsässä olisi kulkenut valikoiva pyörremyrsky kaataen puita reittinsä varrelta kuin Ariel Sharonin valkotornado Sabrassa ja Shatilassa. Mutta täällä on ollut asialla Metsähallitus, joka ennallistaa talousmetsiä kohti luonnontilaa. Puita on vedetty nurin koneella, ja rungot saavat jäädä siihen rötköttämään juurakot pystyssä. Kai niihin sitten nappaavat kiinni monenlaiset pieneläjät.
Pehmeys, vihreys ja kallion pyöreys
Sekametsää, sammalta ja kalliota ja vieressä suo. Tässä kaksirivinen panoraamaharjoitelma mitä tyypillisimmästä Sipoonkorven mikromaisemasta.
Polku vie suoraan pohjoiseen, joten päätän käydä katsomassa sen pohjoisemman Brännbergetin kalliot täältä toisesta suunnasta. Mutta ensin pitää tarkastaa oikealle itään poikkeava hyvin tallattu polku.
Sileä kalliomuuri
Täällähän on mahtava kalliomuuri, yli viisi metriä korkea, sata metriä leveä ja runsaasti ulkoneva! Kiipeilijät ovat löytäneet paikan, kalliossa on valkoisia magnesiumjälkiä. Pääsisiköhän kansankiipeilijä mistään kohdasta ylös?
Nuotioilta parvekkeella
En ole kuullut tästä paikasta aikaisemmin, onkohan se vähän salainen? Ollaan kansallispuistossa, joten kiipeilijöiden kannattaa elää ihmisiksi, ettei tule häätöä. Kulumista ja roskaamista pitäisi välttää aivan erityisen huolellisesti. On hieman huolestuttavaa, että kallion alla on pidetty nuotiota ja kallio on nokeentunut.
Pesuhuone ulkosalla
Kävin sitten katsomassa Brännbergetin kalliot ja hiidenkirnut: tallessa olivat. Kurillani otin isommasta kirnusta taiteellisen pystypanoraaman.
Ylhäällä kalliolla aurinko sädehti luonnottoman voimakkaasti ja oudolla voimallaan heitti tarkkailijan selälleen.
Auringon aktiivisuus ilmenee päiväsaikaan erikoisena hohteena.Kokolattiamatto ja pylvästö
Hieman kiipeilykalliosta itään on ihana purolaakso. Lokakuussakin on havaittavissa noin kahdeksansataa vihreän sävyä. Päätän tulla tänne uudelleen toukokuussa. Silloin sävyt lienevät toiset, mutta niitä on varmasti vähintään yhtä paljon, ehkä toista tuhatta.
Smörgåsbord
Takaisin etelään suossa porskuttaen. Grytbergetin kainalossa on pikkuinen puoliavoin suotilkku, joka toimii tämänkertaisena virallisena suomaisemana.
Piti käydä tarkastamassa vielä Holmmossenin itälaidalla oleva hiidenkirnu. Kuljin kuitenkin vahingossa liikaa länteen ja tulin lähtöpaikkaani. Piti mennä uudestaan itään, tällä kertaa suoraan suunnalla yli suon. Tämä on ikävä puinen räme, en suosittele sitä varsinaiseksi retkikohteeksi, ellei siellä sitten ole lakkoja.
Hiidenkirnu on vaatimaton kolo. Syvyyttä ei ole edes miehen vyötäisiin saakka (en mitannut seisomalla, vaan kepillä). Kuvassa simpanssi mittakaavaa antamassa.
Tämänkertaisen retken tarkoituksena oli katsella Sipoonkorven pohjoisosan maalaismaisemia ja vakoilla pohjoispuolisia lähestymisreittejä korven ytimeen. Samalla toteutui viikko sitten kesken jäänyt halki- ja ympäripyöräily.
Ensimmäinen osuus oli pitkä kansanpyöräily etelän Östersundomista korpea halkovaa Knutersintietä pohjoiseen aina Hindsbyn peltomaisemiin. Tie on mitä mainiointa pyöräiltävää: se on eteläosastaan päällystetty ja soraosuudeltaankin hyväkuntoinen, maisemiltaan vaihteleva ja tarjoaa muutaman railakkaan alamäen. Kansanpyöräilijä koetti painaa mieleensä polut ja tiet, joita pitkin metsän keskiosia lähestytään tältä suunnalta. Tien varren polunpäät ja pysäköintipaikat olivat taas täynnä henkilöautoja.
Kartasta oli valmiiksi katsottuna muutama kallioinen mäki. Niiden päältä kenties olisi mahdollista havaita näkymiä, joissa kalliorinteen jylhä kuusikko kehystää jokivarren ruskan ympäröimää peltomaisemaa. Kasabergetin ja Hacklisbackan kohdalla oli lupaavia jyrkänteen merkkejä, mutta kumpainenkin oli lievä pettymys. Edellinen oli kunnon kallio, mutta peltomaisemia ei juuri ollut.
Åkerbackalta luoteeseen
Entäpä sitten läheinen Åkerbacka? Jo nimenkin puolesta sillä olisi velvollisuus tarjota vaadittuja maisemia. Mäen keskiosa on ikävää hakkuuryteikköä, mutta pohjoisreunalla on ainakin periaatteessa jotakin sellaista, jota lähdettiin hakemaan.
Ja tässä vastakuva:
Mauttomasti dramatisoitu peltopanoraama, keskellä Åkerbacka
Hindsbystä länsiluoteeseen kohti Svartböleä johtaa Länsitie oikein kauniissa pelto- ja puronvarsimaisemassa. Täällä on laitumia, ehkä lammas-, mutta eläimiä ei nyt näy missään. Puron varressa ja vastapäisessä jyrkässä kuusikossa on ilmeisesti jonkinlainen luontopolku, sillä satoja perhekuntia on päiväretkellä ja parkkipaikat täynnä.
Pellot hupenevat ympäriltä ja kuusikko tulee lähelle tietä. Paikasta nimeltä Källängen lähtee kohti korven pohjoisia sydänosia ilmeisesti vastikään kunnostettu ja sileäksi jyrätty metsätie. Se on puomilla suljettu, ja ihmetystä aiheuttaakin, miksi kansallispuistoon on tehty näin hyvä autolla ajettava tie. Olisiko syvemmällä metsässä joitakin opastus- ja majoitusvarustuksia rakenteilla?
Kohtahan se selviää, sillä kansanretkeilijän on tarkoitus käydä tuttuun tapaansa tarkastamassa pari pientä suolampea. Tie päättyykin lopulta järeään aitaukseen ja kieltotauluin koristeltuun lukittuun porttiin. Militaarit ovat tehneet tänne lymypaikkansa, vuoren sisään näkyy louhitun luola.
Matkalla aivan tien varressa on hyllyvärantainen Fallträsk ja aivan sota-alueen vieressä erikoisen niminen Jöusjärv.
Helikopterit parittelevat
Jöusjärven rannalla syksyn viimeiset helikopterit pyrähtelevät ja lämmittelevät kaatuneen puun rungolla. Ennen pakkasöiden mukana saapuvaa kuoloa on koetettava varmistaa seuraavien kesien hurisijat. Pitäisi ehtiä munia, niin että toukka pääsee kuoriutumaan ja sukeltamaan lampeen ennen veden jäätymistä.
Lampi on yhtä mitäänsanomaton kuin satatuhatta muuta suolampea. Silti sittenkin pääsee käymään niin, että aurinko pilven reunasta irrottuaan tuottaa sellaisen erikoisen valon, että kansanretkeilijä joutuu äkkiä hetkeksi 1950-luvulle.
Suolampi 1950-luvulta
Metsätien alkuun huikean korkean kuusikon taakse jäi odottelemaan Gillerberget. Jyrkän puronotkon maaperä on sen verran rehevää, että välikerroksena on lehtevää pensastoa. Äkkijyrkät kalliot ovat muutaman kymmenen metrin päässä tiestä.
Gillerberget
Maisemakuvaus hämärässä metsässä on lähes mahdotonta. Jos kuvassa näkyy taivasta, se palaa aina puhki ja taivasta vasten näkyvät puut ovat risoja ja rumia. Kohdetta pitäisi päästä mahdollisimman lähelle, sillä muuten edessä on aina pensaita ja puunrunkoja. Mutta sitten kohde ei enää näykään kokonaisena. Vähäisestä valosta seuraa pitkä valotusaika tai suuri ISO-arvo, usein molemmat. Statiivin voi yrittää korvata panemalla kameran sammalmättäälle, muotoilemalla piposta myötäilevän alustan ja käyttämällä kuvaruututähystystä.
Tässä on vaatimaton vilaus hienoista kallioista. Tämä panee taas vakavasti harkitsemaan kymmenen millin objektiivin hankkimista.
Kansanpyöräilijä suunnitteli ajoa Sipoonkorven halki ja poikki: Kalkkiuunintien päästä maakaasulinjaa pohjoiseen alueen poikki kulkevalle metsätielle, joka idempänä on nimeltään Martiksentie, itään ja sitten etelään Knutersintietä aina moottoritien eteläpuolelle. Vähänpä tiesin.
Maakaasulinjaa seuraa talvella leveä kansanhiihtolatu, ja maastosta voi päätellä, että sulan maan aikaan paikalla on maastopyörällä ajettava polku. Onhan siinä. Runsaat puolitoista kilometriä on hyvää polkua, joskin pohjoisempana kivistä ja tärisyttävää. Sateisen syksyn jäljiltä lammikoita on koko matkalla. Kulku on nopeaa, mutta ajaminen vaatii keskittymistä eikä maisemia paljon ehdi vilkuilla. Ajo menee urheilun puolelle, enkä suosittele sitä niille, joita kansanretkeily miellyttää enemmän.
Kun vanha Viirilän suuntaan menevä polku kääntyy luoteeseen ja maakaasulinja jatkuu pohjoiseen, maasto muuttuu heinikkoiseksi ja vetiseksi. On parasta muuttaa suunnitelmaa ja ruveta jalkamieheksi. Nyt loppuu tärinä ja alkaa leppoisa kansanretkeily. Pyörä saa odotella kuusen alla.
Hiidenkirnu
Mutta oikealla kuusikossa kohoaakin sopivasti jyrkkä kallio yli kaksikymmentä metriä polkua korkeammalle. Sen idän puoleisessa rinteessä on kaksi hiidenkirnua, kuin pesualtaat kallioseinämässä aivan vierekkäin. Tässä isompi.
Kapean notkon toisella reunalla idässä on vielä hieman korkeampia kallioita. Brännbergen yltää kuudenkymmenviiden metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle. Länsireunaan saisi jokusen matalan kiipeilyreitin, mutta kansankiipeilijä ei aio yrittää ensimmäisenä. Ylhäältä on avarat näkymät etelään ja länteen, niin kuin tämän jutun ensimmäisestä kuvasta näkee.
Kallion huipulla kuuluu harvakseltaan koputtelua. Palokärkikö siellä veistelee? Sitten hieman kauempaa kuuluu kirkaisu: oliko se koputtelija vai sen kaveri? Yritän hiippailla ääneti kopinan suuntaan, mutta taidan kuitenkin onnistua pelottamaan puutyöläisen tiehensä, sillä mitään ei kuulu, näy. Hetken päästä korkeasta notkosta pyrähtää vielä lentoon musta kanalintu. Voisiko Sipoonkorvessa olla metsoja?
Alhaalla notkossa pohjoiseen vievä polku näyttää sen verran hyvältä, että täytyy vielä käydä vilkaisemassa vähän matkan päässä olevaa suota. Taikka miksikäs ei saman tien kävelisi Katronträskille, eihän sinne ole linnuntietä kuin runsaat puolitoista kilometriä. Sieltä voisi sitten mennä länteen ja tulla maakaasu- eli kansanhiihtolinjaa takaisin.
Lindamorsmossenin halki vievä polku on todellakin helppokulkuinen. Katronträsk ei sen sijaan ole kummoinen eikä siellä oikein pääse tunnelmaan, sillä pohjoisrannalla on talo taikka huvila. Ei muuta kuin kiireen vilkkaa suota pitkin länteen. Sitten tuleekin jo avosuota, ja kulkija joutuu äkkiarvaamatta 1970-luvulle:
Suomaisema 1970-luvulta
Lähellä kansanhiihtoristeystä vaanii retkeilijää omituinen näky: keskellä avointa suota on puoliksi uponnut henkilöauto. Onko kysymys vedonlyönnistä tai ennätysyrityksestä: joku on yrittänyt ajaa keväthankia pitkin autolla korven poikki? Vai ovatko kaasuputken rakentajat tehneet piruuden ja jättäneet maastoon muistomerkin itsestään?
Kummallinen liikenneonnettomuus
Kansanretkeilijä porskuttaa lähemmäs ihmettelemään ja kauhoo samalla kaksin käsin karpaloita suuhunsa.
Nyt viimeistään on selvää, että pyöräily-yritys kaasulinjaa pitkin tänne asti olisi ollut järjetön ja mahdoton. Täällä eivät pysy pinnalla autot eivätkä polkupyörät, kävelijäkin silloin tällöin humpsahtelee, ja retkikengän rikkinäisestä saumasta menee vettä sisään.
Kovalle maalle päästyä matkanteko on taas rivakkaa, vaikkakin viimeiset puolitoista kilometriä pitkin putkilinjaa yksitoikkoisehkoa.
Sipoonkorpi on ollut kansallispuisto kuluneen kesän ajan. Aluetta mainostetaan lähiretkeilykohteena yhä lujemmin, ja tulokset näkyvät jo: Kalkkiruukin luontopolulla oli päiväretkellä koko Suomen kansa, ja Kalkkiuunintien päässä luontopolun lähtöpaikassa oli kolmattakymmentä henkilöautoa. Sipoonkorpeen tuleekin oitis saada joukkoliikenne: esimerkiksi Mellunmäen metroasemalta voisi viikonloppuisin parin tunnin välein lähteä pikkubussi, joka kiertäisi tärkeimmät polunpäät.
Mutta alue on saavutettavissa helposti myös polkien, ja pyörällä voi tarvittaessa jatkaa syvemmällekin metsään teitä, jotka on puomein suljettu automobiileilta.
Kansanretkeilijä katsasti pikaisesti Helsinkiä lähinnä olevat ja kansoitetuimmat paikat. Luonnonrauhasta ei täällä voi puhua, mutta aloitteleva lähiretkeilijä saa hyvän ensikosketuksen korven laitamiin.
Vanha kalkkilouhos
Kalkkiruukin luontopolku lähtee Sotungin laakson perältä ja kiertää runsaan neljän kilometrin matkan vaihtelevassa metsämaastossa. Tien varressa on vanha louhos, josta on muinoin otettu kalkkikiveä.
Polun länsiosa ei muutoin ole järin kiinnostava, ja arviolta kilometrin verran joutuu kävelemään autotietä. Mielenkiintoisempi osuus alkaa polun pohjoispäästä, josta kuljetaan hämärien kuusimetsien halki kohti korkeita seutuja. Joitakin satoja metrejä pysäköintipaikalta etelään on Kalkkiruukin hirsinen laavu ja tulistelupaikka. Tänne sopii tulla myös pienten lasten kanssa. Kokonaisuutena polku on aika vaativa eikä sovi heikkojalkaisille eikä aivan pienille lapsille. Polku on välistä jyrkkä ja juurakkoinen, ja näin kosteana vuodenaikana kalliot voivat olla liukkaita.
Lähestytään Högbergetiä kuusikon suojassa
Maisemassa alkaa olla lievää jylhyyttä.
Hakunila kummittelee peltojen ja metsien takana
Nousu reitin korkeimmalle kohdalle on pitkä ja hivuttava. Sopivasti taivaskin selkeni, kun polku nousi avoimelle kalliolle ja Högbergetin 74,6 metriä korkealle laelle. Kallio kohoaa viitisenkymmentä metriä Sotungin peltoja korkeammalle. Ylhäältä näkyvät Vuosaaren sataman nosturit, muutama Itä-Helsingin korkea rakennus, Kontulan kerrostalot ja lähimpänä Hakunila.
Kalliolta laskeudutaan jyrkästi, ei tosin aivan seinämää pitkin, alas laaksoon, ylitetään kansanhiihtoladun reitti ja kipaistaan vielä yhden mäenharjanteen yli tien varteen.
Piti käydä tarkastamassa vielä toinenkin paikka, Storträsk alueen eteläosassa. Sinne pääsee helposti Nybyggetintieltä lähtevää leveää polkua pitkin. Lampi on kalastuspaikka, ja sen soiset rannat on reunustettu pitkospuilla. Kalamiehiä oli ympäri lampea. A340 lensi lammen yli 11 kilometrin korkeudessa ja Porvoon moottoritie kohisi taustaäänenä. Suuret helikopterit pyörähtelivät ketterästi rannan tuntumassa ja laskeutuivat välillä pitkospuille. Olin taas vähällä joutua 1960-luvulle, mutta tällä kertaa valoisuus, pilvet ja saturaatio eivät riittäneet.
Kansanretkeilijä ajoi hillitöntä vauhtia valoisaa tietä pitkin ja käveli kallioisen polun päästä päähän. Välillä myös umpimetsään, ilman sadonkorjuuvelvoitetta. Sienestäjiä oli liikkeellä, mutta kansanretkeilijä ei oikein ole sienimiehiä.
Syyskuu on paras ulkoilukuukausi. Hyttysistä ei ole vaivaa, ja auringon lämmöstä pystyy nauttimaan ilman läkähtymisen tunnetta. Valo ja pilvet ovat parempia kuin keskikesällä, ja maisemassa on enemmän vihreän ja kellertävän sävyjä. Vähän kuin toukokuussa.
Puolukoita oli vain kymmenkunta, mutta mustikoita paikoin runsaasti jäljellä. Nyt ne ovat valtavan isoja ja tippumaisillaan varvuista. Kansanretkeilijä otti käyttöön hetulavalaiden ruokailutavan: varvikossa ryömitään suu auki, jolloin mustikat tipahtelevat itsestään ryömijän suuhun ja maha on tuossa tuokiossa pullollaan ravintoa.
Löytyi sieltä sitten myös tukevampia herkkuja:
Jälkiruokaherkku
Lähellä kansanretkeilijän entistä mustikkapaikkaa oli maastossa asumisen jälkiä: eristemattoa, astioita, rojua, myrskylyhty ja mankka puussa.
Raikasta ulkoilmaelämää
Loppumatkasta poikkesin vielä tutulle umpeenkasvaneelle suolammelle. Siellä tapahtui hätkähdyttävä dramaattinen ilmiö: jouduin yhtäkkiä 1960-luvulle!
