Avainsana: liikenne

  • Välähdys yössä

    Välähdys yössä

    Välillä käy niin onnekkaasti, että luja kansalaismielipide ja lainsäätäjien tahto kohtaavat ja tuottavat päätöksiä, jotka parantavat kertaheitolla kaikkien elämää. Näin tapahtui tänä keväänä, kun vanha eduskunta viime töikseen sääti lain sähkölautojen aiheuttaman riesan vähentämisestä.

    Kansalaisaloite haitallisen sähkölautailun torjunnasta keräsi äkkiä yli kaksisataatuhatta kannattajaa ja toimitettiin eduskunnalle vain kuukautta ennen vaaleja. Kansanedustajat ymmärsivät ongelman vakavuuden ja panivat töpinäksi. Laki saatiin aikaan rivakasti ja voimaan heti lumien sulettua etelän isoista kaupungeista.

    Kansalaisaloitteen tärkein vaatimus toteutui: nyt kuka tahansa saa tarpeellista varovaisuutta noudattaen räjäyttää sähkölaudan, joka on jätetty sellaiseen paikkaan, että se aiheuttaa vaaraa tai estää liikenteen sujumista. Radikaalimpi ehdotus, että jalkakäytävällä hurjastelevan sähkölautailijan saisi ampua, ei kuitenkaan mennyt läpi perustuslakivaliokunnasta.

    Kesää on nyt eletty yli juhannuksen ja havaintoja lain vaikutuksista on kertynyt. Ampumisesta käyty keskustelu on luultavasti saanut aikaan sen, että jalkakäytävillä saa kävellä melko turvallisesti pelkäämättä päälleajoa. Törkeätä pysäköintiä näkee vielä, mutta sen torjunta on tuottanut uutta harrastustoimintaa ja lisännyt yhteisöllisyyttä.

    Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vastuuttomien kulkuneuvonkäyttäjien aiheuttamia haittoja torjutaan räjäyttämällä. Helsingin kaupunkihan otti jo liki kymmenen vuotta sitten käyttöön järeät keinot raitiokiskojen tukkeeksi jätettyjen autojen poistamisessa. Autojen poishinaamisen ohella alettiin kokeilla niiden räjäyttämistä.

    Tienraivaukseen lähdettiin hinausautolla kuten ennenkin. Mutta jos työntekijät havaitsivat tietokannastaan, että tien tukkiva auto on jouduttu hinaamaan pois ennenkin, heillä oli nyt lupa räjäyttää se. Ensi alkuun räjäytystekniikka oli karkeaa, panokset isoja ja syntyvä romu niin suurikokoista, että sen siirtämiseen tarvittiin konevoimaa.

    Tekniikka kuitenkin kehittyi nopeasti. Saatiin käyttöön pieniä panoksia, joita pysäköinninvalvojat ja poliisit pystyivät kantamaan mukanaan. Strategisesti sijoitetut räjähteet hajottivat auton niin pieniin osiin, että ne voitiin nostaa ja lakaista sivuun lihasvoimin. Hinausautoa ei tarvinnut enää odotella paikalle, ja katkokset raitiovaunuliikenteessä jäivät hyvin lyhyiksi ja vähenivät lähes olemattomiin.

    Räjäyttäminen todettiin niin tepsiväksi keinoksi, että sitä alettiin käyttää kaikkiin kiskoja tukkiviin autoihin eikä vain rötöksenuusijoihin.

    Väärinpysäköinnistä aiheutuva jopa satojen eurojen sakko ja siirtomaksu ei pelota varakasta autonomistajaa. Mutta jos palatessaan paikkaan, johon muisteli jättäneensä 90000 euron katumaasturinsa, löytääkin vain pölyä ja pieniä pellin- ja muovinkappaleita, joita puhtaanapidon mies parhaillaan kokoilee lehtipuhaltimella, harkitsee paikkaa seuraavalla kerralla vähän tarkemmin.

    Kun sähkölaudat oli taas toukokuussa tuotu ulos varastoistaan ja levitelty ympäri kaupunkia, näkymä muistutti monin paikoin viimevuotista. Lähes päivittäin tapasi poikittain keskelle jalkakäytävää tai risteykseen jätettyjä lautoja, joskus jopa röykkiöitä tai huolellisesti rakennettuja sokkeloita. Ne eivät kuitenkaan saaneet olla paikoillaan viimekesäiseen tapaan päiväkausia. Lämpenevinä iltoina torien kulmilta, silloilta ja tienristeyksistä alkoi kuulua uusi ääni, joka tuli äkkiä tutuksi kaupunkilaisille: napakka poksahdus ja sitä seuraava lyhyt ropina, kun sirpaleet satavat katukiveykseen.

    Kerrottiin, että kauppiaat varautuivat uuteen lakiin tilaamalla varastonsa täyteen lautapanoksia. Kuitenkin jo ennen vappua ne myytiin loppuun useimmista verkkokaupoista.

    Eräänä toukokuun lopun iltana kävelin tuttavani seurassa kaupungilla. Hän oli luvannut näyttää minulle, miten räjäyttäminen toimii käytännössä. Taskutieturissaan hänellä oli sovellus, joka etsii sähkölautafirmojen palveluista vapaita lautoja ja näyttää ne kartalla. Karttaa suurentamalla voi koettaa nähdä laudan tarkan sijainnin ja päätellä, olisiko se mahdollisesti pysäköity väärään paikkaan.

    Löysimme aika pian vihreän sähkölaudan, joka oli jätetty kahden kävely- ja pyörätien risteykseen niin, että se tukki puolet väylästä ja pakotti kulkijat väistämään vastaantulijoiden puolelle. Ensin tilanteesta otettiin todisteeksi kuva. Sitten tuttavani kaivoi taskustaan pienen lieriömäisen panoksen, joka mahtui melkein nyrkkiin. Hän työnsi sen johonkin koloon etupyörän yläpuolelle, kohtaan jossa ohjaimen pystytanko
    liittyy lautaosaan.

    Seuraavaksi tuttavani vei kännykkänsä lähelle panosta, jolloin sovellus tunnisti panoksen RFID-sirun ja aktivoi räjähteen. Nyt kukaan muu ei voisi räjäyttää panosta eikä panos voisi räjähtää silloin, kun räjäyttäjä itse on vielä liian lähellä. Hän jakoi räjäytyksen Instagramissa, niin että seuraajat pystyisivät katsomaan sitä suorana lähetyksenä tai tulemaan vaikka paikalle, jos sattuisivat olemaan lähistöllä.

    Kävelimme laudan luota poispäin parikymmentä metriä, kunnes sovelluksen räjäytyspainike muuttui harmaasta punaiseksi. Tarkastimme vielä huolellisesti, ettei ketään ollut lähellä. Sitten tuttavani kohdisti taskutieturinsa kameran kohti lautaa, varmisti että videolähetys on päällä ja hipaisi punaista nappia.

    Räjähdys oli erikoisen siisti. Laudan etuosa ikään kuin suli ja painui kasaan. Joitakin sirpaleita osui hauskasti ropisten pyörätien liikennemerkkiin. Pamahdus oli hiljaisempi kuin olin pelännyt. Suosittelen kuitenkin korvatulppien käyttöä varmuuden vuoksi ainakin silloin, kun räjäytetään useita lautoja kerralla. Valonvälähdys oli kirkas. Parhaalta räjäytykset näyttävätkin pimeällä, ja otollisinta räjäytysaikaa Suomen kesässä on siten keskiyön tienoo.

    Räjäytys sai heti neljätoista tykkäystä ja illan mittaan niitä kertyi toista sataa.

    Nostelimme laudan jäännökset tien sivuun ja keräsimme pienimmän silpun roskapönttöön. Yli puolen metrin mittaisia paloja ei ollut.

    Kävelymme jatkui, ilta hämärtyi – toukokuun lopullahan eteläisessä Suomessa on vielä lyhyt pimeä aika keskiyön molemmin puolin. Kuljimme lahden rannan kävelytietä, kun jonkin matkaa edessämme sillan korvassa räjähti.

    Ensin tuli valkoinen välähdys ja pamahdus ja heti perään ihmeellisen kaunis loimotus, kun sähkölauta paloi bariumin värisellä liekillä.

    –Väripanos! tuttavani innostui.

    Aivan äskettäin on tullut markkinoille panoksia, jotka sisältävät ilotulitteista tuttuja väriaineita. Niitä on kuitenkin kovin vaikea saada, sillä valmistus on päässyt hädin tuskin alkamaan. Tuttavanikaan ei vielä ollut onnistunut hankkimaan väripanoksia.

    Räjäyttäjä, tyylikkäisiin urheiluvaatteisiin pukeutunut nuorehko nainen, paljastui oikeaksi edelläkävijäksi. Hän johtaa räjäytyssovelluksen pistekisaa ylivoimaisesti ja on onnistunut suhteillaan saamaan väripanoksia ensimmäisten joukossa. Hänestä on tullut jo jonkinlainen johtohahmo räjäyttäjien nopeasti kasvavassa yhteisössä. Hänen räjäytyksiään seuraa suorana videolähetyksenä aina vähintään satoja sosiaalisen median käyttäjiä.

    Kuulimme, millaista yhteisötoimintaa on ehtinyt syntyä näinä muutamana viikkona, kun laki on ollut voimassa. Nainen harrastaa muutaman toverinsa kanssa iltaisin tunteja kestäviä räjäytysjuoksuja eri puolille kaupunkia. Panoksia he kantavat juomaliiveissään. Alkuillasta tavattuihin sähkölautoihin käytetään tavallisia panoksia ja väripanokset säästetään iltayöhön, jolloin ne parhaiten pääsevät oikeuksiinsa.

    Jos valoisaan aikaan tavataan erityisen kuvaukselliseen paikkaan väärin pysäköity lauta, se saatetaan säästää myöhemmäksi ja toivoa, ettei kukaan ehdi tuhota sitä sillä välin. Räjäytyssovelluksella voi tietysti lukita lautaan asennetun panoksen omaan taskutieturiinsa, mutta tätä ei pidetä hyvien tapojen mukaisena. Sosiaalisessa mediassa voi kuitenkin pyytää, että lautaa ei räjäytettäisi ennen pimeää.

    Räjäyttäjät ovat tällä tavoin vähitellen ovat löytäneet toisensa, ja räjäytyslenkkeilyn lisäksi on syntynyt muutakin yhteistoimintaa. Muutamia yhteisräjäytyksiä on jo ollut: kun jossain on tavattu oikea sähkölautojen suma, on pikaviestillä hälytetty paikalle useita räjäyttäjiä. Räjäytyssovellukseen on vastikään saatu synkronointiominaisuus, jolla monta panosta voi laukaista yhtä aikaa. Jos vaikka viisikin lautaa sattuu pimeällä hyvään paikkaan ja käytetään väripanoksia, saadaan aikaan kunnon spektaakkeli.

    Toivonpa totisesti pääseväni vielä seuraamaan tällaista ilotulitusta! Mutta kun laki alkaa vähitellen tehota, tulee uusi huoli: tilaisuudet kunnon räjäytyksiin vähenevät nopeasti. Tottahan sähkölautafirmat tarpeeksi menetyksiä kärsittyään ottavat opikseen ja alkavat kerätä ympäriinsä jätettyjä lautoja entistä ripeämmin talteen ja saattavat jopa ruveta perimään väärään paikkaan jätetyistä laudoista jonkinlaista sakkomaksua.

    Ehkä fanaattisimmat räjäyttäjät alkavatkin tehdä vilunkia: vuokraavat itse sähkölautoja ja jättävät ne laittomiin paikkoihin. Tai pestaavat tilapäistä työtä vailla olevia tekemään sen puolestaan. Minkälainen kohu syntyisikään, jos jonakin yönä tärkeälle sillalle ajettaisiin tien tukkeeksi parikymmentä sähkölautaa, sillan alta ja puiston pensaista ilmestyisi kurinalaisen haamuarmeijan lailla joukko panostajia ja jo minuutin, parin kuluttua välähtäisi loistelias monivärinen yhteislaukaus? Ilotulitus näkyisi suorana nettilähetyksenä ja leviäisi pian viraalina ympäri sosiaalista mediaa.

    Saapa nähdä. Nykyisellään sekä räjäytysten fyysisen että tietoturvan sanotaan olevan hyvä. Laukaisevalle kännykälle ja panokselle on säädetty paitsi minimi- myös maksimietäisyys. Laudat eivät siis voi posahdella näennäisen itsekseen, vaan räjäyttäjä on aina näköetäisyydellä. Panoksen liikesensorit estävät myös liikkuvan laudan räjäyttämisen.

    Tosin jututtamamme räjäytysaktivistin puheista saattoi päätellä, että äskettäisen traagisen sähkölaudan ulosajo-onnettomuuden syynä voisikin olla räjäytys. Joku olisi siis onnistunut estämään liikesensorien toiminnan ja pidentämään radioyhteyden kantomatkaa esimerkiksi asentamalla panokseen vahvistimen. Koska tällaisia hämäräpuuhia harrastava ei varmaankaan halua paljastua, hänen olisi hakkeroitava myös räjäytyssovellusta, niin ettei se lähetä laittoman räjäytyksen tietoja internetiin tai ainakin väärentää tiedot.

    Kysyin aktivistilta, voisivatko tällaisten ihmistä vahingoittavien tekojen takana olla ne radikaalit tahot, jotka vaativat ja saivat ampumaoikeuden mukaan kansalaisaloitteeseen. Hän kuitenkin vaikutti haluttomalta puhumaan asiasta enempää. Enemmän häntä olisi innostanut keskustelu tuotekehityksestä: panoksiin kehitteillä olevista uusista kuvauksellisista väreistä ja räjähdyslämpötilan nostamisesta niin korkeaksi, että koko lauta sulaisi.

  • Mopo

    Eikös ole riemukasta, että nykyään sekä tytöt että pojat ajelevat skootterimallisilla mopoilla? Skootteri ei ole aikoihin ollut neitimäinen. Kun minä olin viisitoistavuotias, mopo oli Tunturi tai Solifer ja moottori oli miehekkäästi haarojen välissä. Skootterit olivat moottoripyöriä ja niillä ajoivat epäilyttävät boheemit ja muut ranskalais-italialaiset. Tytöt eivät ajaneet mopolla ensinkään.

  • Kontiomäki

    Kontiomäki

    Olen ottanut kuvan Kontiomäen asemalla kesällä 1982 ilmeisesti odotellessani työtoverieni kyytiä metsänmittaushommiin. Mitä saattaa päätellä ajankohdasta, paikasta ja kuvan keskellä häämöttävästä kulkuneuvosta? Paljonkin!

    Tuona kesänä kuvattiin Kainuussa Arvottomat-elokuvaa, ja tämä kuva saattaa kytkeä minut sensaatiomaisella tavalla elokuvan tapahtumiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut Arvottomien junista ja erään tärkeän seisakkeen nykytilasta. Melkein elokuvan lopussa Manne hyvästelee Veeran tuolla seisakkeella lähtiessään viimeisen kerran tapaamaan Hagströmiä.

    Tässä kuvassa on  aamupäivä, ja etelän suunnasta saapuu asemalle lättähattu, joka on matkallaan Pohjois-Karjalasta Kainuuseen pysähtynyt Juurikkalahdessa. Ja erittäin mahdollisesti ottanut sieltä kyytiinsä Veeran.

  • Lynksit suohon

    Lynksit suohon

    Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

    Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

    Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

    Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

    Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

    Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

    Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

    Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

    Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.

  • Autolla ajoa öiseen aikaan

    Autolla ajoa öiseen aikaan

    Kansankuvaaja pakkasi aamulla reppuunsa urheiluvälineet, ja reppu tuli kovin täyteen. Ehkä tänään voisi jättää kameran pois, ettei sisältö vallan pullistelisi ulos. Jos nyt jotakin on pakko kuvata, niin aipädin kamera välttää hätätilanteessa.

    Yöllisiltä kulkureiteiltä palatessaan kansankuvaaja sitten näkikin Mustikkamäen juurella polun varrella siististi kivien päälle asetellun valkean henkilöauton. Perä oli kauniisti koholla, koko paketti oli solmittu poliisin lahjanyöreillä.

    Oli ajettu Saarikosken mukaisesti hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin (tosin keltavästäräkki ei ollut vielä saapunut eikä kävellyt mustan oksan päästä päähän). Oli lähestytty Ritvalantien suunnasta Rintinpolun kouluja, mutta kuljettajalta oli jäänyt huomaamatta, että kävelytien linjaa on muutama vuosi sitten muutettu siten, että tie kääntyy jyrkästi kohti Kontulan kirkonkylää juuri ennen liittymistään Rintinpolkuun, ja vanha melkein Rintinpolun suuntainen linja on ollut tukittuna lohkarein jo tovin.

    Tömähdys lienee ollut kuulemisen arvoinen. Yksi louhi on siirtynyt tienvarren rivistä auton mukana ja jäänyt lopulta kannattelemaan Honda Civiciä taiteellisessa asetelmassa.

  • Talvenkiistäjät

    Kuten kaikki hyvin tietävät, ikävin, liukkain ja vaarallisin talvikeli on kuiva ja nihkeä pakkaslumi. Tai ehkä ne eivät tiedä, jotka kulkevat töihin, kouluun ja urheilemaan omin jaloin, polkupyörällä tai potkukelkalla. Mutta näin se vain on, ja siksi teille on pakkaskelillä kylvettävä paljon pieniä teräviä kiviä. Esimerkiksi iljanne eli kaljama on paljon turvallisempi keli, ainakin jos levitettävän sepelin määristä voi jotakin päätellä.

    On myös todettu, että mummut ja papat hakeutuvat mielellään tien pehmeille laidoille kaatuilemaan. Siksi ensinnäkin penkat työnnetään mahdollisimman kauas, mielellään ainakin puolitoista metriä varsinaisen väylän reunojen ulkopuolelle, ja toiseksi myös lumipenkat sepelöidään huolellisesti. Tähän tarkoitukseen kaupunki on hankkinut huipputehokkaita sepelilinkoja.

    Linkomiehet vihaavat paitsi pulkan ja potkukelkan käyttäjiä, myös kansanhiihtäjiä. Ajaessaan kohdasta, jossa latu risteää kävelytien kanssa, he lisäävät sepelin syöttöä ja vääntävät lingon kierrokset täysille.

    Täällä Helsingin perällä, Suomen syrjäseudulla, talvea pidetään onnettomuutena tai ainakin häiriönä, jolla ei voi olla minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia. Ei ole olemassa esimerkiksi mitään lumen ja jään mahdollistamia reippaita ja hauskoja liikkumiskeinoja, ei ainakaan saisi olla. Joka tapauksessa sellaiset pitää pyrkiä estämään tai ainakin eristämään aidatuille alueille, mieluimmin sisähalleihin.

    Haluaisin muistuttaa, että Suomeen sattuu talvi lähes joka vuosi. Liittyminen Euroopan unioniin 1995 ei lopettanut talvea, vaikka jotkut tuntuvatkin luulevan, että ”Eurooppaan meneminen” tarkoittaa maan siirtymistä alemmille leveysasteille.

    Kyllähän tänne ennen pitkää saadaan lumettomat talvet ja neljän kuukauden pimeä marraskuu, muttei toivottavasti niin pian, että minun pitäisi olla sitä todistamassa.

    Täällä mennään jukuripäisesti läpi harmaan kiven, murskataan se ja sirotellaan lumelle. Suosisin ehkä kuitenkin vähemmän totalitaristista elämäntapaa, jossa oloja myötäillen vaikeudet käännetään voitoksi ja vastuksissa nähdään erilaisen toiminnan mahdollisuus.

  • Itä-Helsingin kansanhiihto-olojen kehitys 2010-luvulla

    Itä-Helsingin kansanhiihto-olojen kehitys 2010-luvulla

    Täällä syrjä-Suomen laitimmaisella reunallakin on nyt kunnon talvi, mistä kansanhiihtäjä iloitsee. On sitä paitsi aina onnekasta, kun lunta tulee kunnolla vapaapäivien aikana, sillä silloin kestää aikansa, ennen kuin auraus- ja hiekoituskalusto pääsee suorittamaan tehtävänsä eli sepelin auraamisen kävelyteiden varrella kulkeville laduille ja risteysten hiekoittamisen. Mutta nyt pysyttäköön myönteisillä mielin. Tämän jutun piti olla alun perin nimeltään Vakava tuhotyö Kontulassa ja kuvituksena nämä:

    Näin hiihtäjää karaistaan

    Jääköön tämä ikävä välikohtaus kuitenkin nyt vain lyhyelle maininnalle. Uudenvuodenpäivänä kansanhiihtäjä sai nimittäin nauttia sellaisesta ylellisyydestä, että kotiovelta pääsi suksia riisumatta hiihtämään Kivikon ladulle asti, kiertämään sen kolmisen kertaa ja palaamaan samoja jälkiä takaisin. Mainio laduntekijä oli vetänyt Kontulantien ja metroradan ylittävän sillan laitaan vallan hiihtokelpoisen ladun. Mutta vuoden toisena päivänä oli Saatana lähettänyt kätyrinsä tuhoamaan latumiehen hyvän työn, ja sukset piti kantaa sillan yli. Ei mikään suuri vaiva, mutta harmillista on tuollainen piittaamattomuus ja toisten työn saboteeraus.

    Katuosastolle lähti kannustava reklamaatio, ja nyt kansanhiihtäjä odottaa toiveikkaana, että hiihtäjää ja häntä hienosti palvelevaa latutyöläistä arvostetaan, kun kävelyteitä pidetään kunnossa.

    Tänään ei ollut liikkuvaa Beatles-opintopiiriä, joka tavallisesti kokoontuu Kivikon ladulla, joten kansanhiihtäjä lähti katsomaan, olisiko MustavuorenTalosaaren latu jo hiihdettävässä kunnossa. Oli se! Vuoden toinen ylellisyysnautinto oli, että kotiovelta pääsi tällä kertaa hiihtämään koko reitin, myös Mellunmäen hankalat osuudet. Hiekkaa ei ollut roiskittu tolkuttomalla tavalla. Tosin pari tienylitystä joutui tekemään varovasti suksia nostelemalla, mutta kansanhiihtäjä ei jaksa enää enemmälti sääliä vanhoja, Etelä-Suomen vähälumisilla laduilla syvällisesti naarmuuntuneita kansansuksiaan. Uusia luistelusuksiaan hän sen sijaan varjelee ja säästää hyvälumisille laduille.

    Porvarinlahden takana latu kulkee paljolti peltoja pitkin, ja monina talvina lunta on niin vähän, että suksi tökkii kynnöksen multaan. Nyt lunta on tullut kerralla riittävästi ja sitä on suksen alla turvallisen paksusti. Perille Talosaaren (Husö) ratsastustilan maille saavuttaessa hiihtäjää tervehtii reipas hevosenlannan tuoksu.

    Maisema on talvipäivän viistossa valossa kuvauksellinen. Koska valokuvauskojetta ei rivakalla lenkillä yleensä kuljeteta mukana, kuvattakoon näkymä tässä sanallisesti:

    Itä-Uudenmaan rannikolta pistää sisämaahan pitkiä, kapeita merenlahtia. Maankohoamisen ansiosta suuret osat entisistä lahdista ovat nykyään peltona, mutta talvisaikaan lumen peittäessä maiseman voi hyvin nähdä, missä meri on muinoin lainehtinut. Sitä paitsi kovilla talvimyrskyillä meri joskus väliaikaisesti valtaa alueet takaisin itselleen. Valkoinen usva leijuu nyt noiden entisten merenlahtien yllä. Se yltää lumen pinnasta vain muutaman metrin korkeuteen.  Juuri ja juuri metsänreunan yläpuolelta loistava aurinko valaisee harson sivulta, ja metsäniemekkeen takaa ilmestyvät kansanhiihtäjät näkyvät pehmeää valoa vasten mustina, epätodellisina siluetteina. Hieman lähemmäksi tultuaan he saavat värejä ja viimein kasvot: huurteisen parran tai hiukset, punaiset posket tai räkää roiskuvan nenän.

    Koko lenkki ovelta ovelle noin sadassa minuutissa, ilman uupumusta: kansanhiihtäjä taitaa olla aika hyvässä kunnossa ja päästä vähitellen eroon joulunajan lihan, suklaan ja punaviinin aiheuttamasta vetelyydestä. Kunnon kehitys näyttää hyvältä myös Kansanretki 8000:ta ajatellen.

  • Itä-Helsingin laivaliikennettä

    Vuosaaren satama on uusi ja laivat moderneja.

    Superfast
    Superfast
    Beachy Head
    Beachy Head
  • Vaarankylä

    Vaarankylä

    Kainuussa menee työllisyyden varjolla läpi melkein mikä tahansa, ja erilaisten tieoikaisujen vänkääminen on ollut aina suosittua. 1990-luvulla rakennettiin Vuokatin vaarajonon poikki Eevala–Juurikkalahti-tie, joka on nykyään osa valtatie 6:ta. Tie lyhensi Kajaanin ja Joensuun välistä matkaa 8 kilometriä. Vaarajonon yli johti ennen kapea ja jyrkkä tie, jonka lähettyvillä oli hyviä vadelmapaikkoja. Vaaran rinteeltä näkee yli Jormasjärven. Uusi tie leikkaa vanhan tässä.

    Vanha tie
    Vanha tie