Helsingin metroasemilla, etenkin lähiöissä, näkee aika paljon yhteiskunnallista ja yleishyödyllistä mainontaa. Mainoksilla yritetään saada joukkoliikenteen käyttäjät joukkoliikenteen käyttäjiksi, tai kuten tässä, nuoret vaikuttamaan kaupunkiinsa.
Syy näihin mainoskampanjoihin on tietysti se, että mainostauluihin ei saada riittävästi kaupallisia mainoksia. Keskustan asemillahan tilanne on toinen, siellä seinätkin päällystetään kaupallisilla töhryillä. Niinpä liikennelaitoksella on töissä ihmisiä, jotka keksivät mainostiloihin täytettä. Suosituimpia aiheita nykyään ovat joukkoliikenteen ihanuutta ylistävät iskulauseet sekä yleisöltä kerätyt viehättävät ja suloiset anekdootit bussi-, juna- ja metromatkojen ihmeellisistä sattumuksista.
Tämä mainos on kuitenkin kuvattu Hakaniemen metroasemalla. Tarkoitus lienee havahduttaa katsoja ajattelemaan, että huikeinkin idea voi toteutua, kun sen vain uskaltaa esittää julkisesti. Kuvia yhdistelemällä Rautatientorille on saatu nurmikenttä ja sille ihmishahmoja loikoilemaan ja kirmailemaan.
Tarkemmin katsoessa alkaa vaivata se, että aseman torni vääntyy oikealle. Eikö panoraaman koostaja olekaan osannut oikaista pystysuoria linjoja? Mutta Kansallismuseon tornithan kaartuvat myös, samoin valonheitinpylväät, mutta vasemmalle. Kuva onkin ehkä otettu hyvin laajakulmaisella kalansilmäobjektiivilla, joka kaareuttaa kaiken.
Puissa ei ole lehtiä. On siis ehkä toukokuu, tai matalalta paistavan auringon perusteella mieluummin loka- tai marraskuu (kello on viittä vaille yksitoista). On liputuspäivä, ehkä Aleksis Kiven tai YK:n päivä, svenska dagen tai isänpäivä. Vähäinen liikenne viittaisi sunnuntaihin eli isänpäivään. Ruoho viheriöi, mutta niinhän se viheriöi nytkin marraskuun lopulla täällä Suomen reuna-alueella. Tuuleekin jonkin verran.
Onhan nyt ollut lämmin syksy, mutta kovin karaistuneilta vaikuttavat nämä nurmikolla loikoilijat. Mutta eihän mikään ole mahdotonta, kun vain uskoo ideaansa riittävän lujasti.
Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.
Storträsk riitteessä
Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.
Olen vain tämmöinen pikkuinen lampi
Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.
Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.
Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.
Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.
Hyppjaskärr kuurassaHyppjaskärr: virallinen vertailumaisema
Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.
Kiva, Kurbergetinkin länsireunalta voi tipahtaa parikymmentä metriä
Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.
Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.
Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.
Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.
Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.
Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.
Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.
Tässä on hieman jatkoa viikko sitten ilmestyneelle kuvalle numero 32. Talvea ja lunta odotellessa vallitsee marraskuinen pimeys, lämmintäkään ei enää ole.
Kumpi hyppää ensin?
Nämä Helsingin länsirannat ovat mereltä vallattuja alueita. Entisten saarien nimet elävät vielä katujen ja paikkojen nimissä: Jätkäsaari, Saukko, Saukonpaasi, Kellosaari, Salmisaari, Tammasaari, Kalliosaari. Vanhoja karttoja (ei valitettavasti anna linkittää hakutuloksiin) katsoessa yllättyy, miten laajoina Ruoho- ja Hietalahti ennen muinoin lainehtivat.
Ruoholahden kanava
Tässä vielä vastakuva kuvan 32 auringonlaskulle ja variaatio, jossa Lauttasaaren siluetti nousee esiin sillan takaa. Ja näppäilijä käytti tosiaankin vain pokkarin valmisohjelmia ja minimaalista jälkikäsittelyä. Statiivin virkaa tekivät kanavan kaiteet ja pollarit.
Tämä on eräällä tavalla sukua edelliselle. Tämä on niin perkeleellis-saatanallisen vaikea, etten itse mitenkään voisi arvata, jos en olisi ohi kävellyt ja valokuvaussilmällä katsellut.
Tuli tänään asiaa Itä-Pasilan virastoihin. Oli siinä hiukan aikaa sekä ennen että jälkeen asioinnin, joten katselin vähän ympärilleni.
Ihan vieressä näytti olevan Opastinsilta, jonka katukilpi vilahtaa Arvottomien kohdassa 10.55 Mannen ajaessa Volgansa työpaikan pysäköintihalliin. Opastinsilta on oikeastaan ylätason kävelykatu, eikä autojen alamaailmassa ole varsinaisesti samannimistä katua. On vain kiinteistöjen kellareihin johtavia ajoramppeja. Maanpäällinen poikkikatu, jolta Arvottomien kohtaukseen ajetaan, on Kirjurinkatu. Luolan sisäänkäynnin katukilpeä ei enää ole.
Noustaas hiukka rauhallisesti ylös
Tasanne, johon työhöntulokohtauksen autolla ajo päättyy (11.11) ja jossa myöhemmin (15.47–19.20) Hagström apureineen uhkailee ja pahoinpitelee Mannea, sijaitsee jättimäisen harmaan Pasilan virastokeskuksen alla. Tätä kautta kulkee rakennuskompleksin huoltoajo, ja tasanteelta lähtee useita ajoluiskia vieläkin alempana sijaitseviin halleihin.
Ei taida tänään löytyä banaaneja
Tajusin vasta nyt, kun tarkastin kuvakulmia uudestaan elokuvasta, että gangsterikohtauksessa Mannen Volga on tämän kopin edessä nokka kuvan vasempaan laitaan päin ja Hagströmin auto (NC-97) tulee kuvan katsomissuunnasta alas halliin ja pysähtyy Volgan tälle puolelle. Suuri osa kohtauksesta on kuvattu kopin edestä ylös ajotien suuntaan eikä päinvastoin, niin kuin olin muistellut.
Ensi kerralla emme ole yhtä ystävällisiä
Jos olisin mennyt kopin eteen kuvaamaan ajotietä, olisin saanut saman kuvakulman kuin elokuvassa. Täältä saapuvat Hagström ja Mitja (16.17), tänne gangsterit myös häipyvät jätettyään Mannen virumaan Volgan konepellille (19.06).
Kohtauksessa on käytetty noin neljää pääasiallista kuvakulmaa, niiden variaatioita ja lähikuvia. Yhteensä kamera on ollut ehkä vajaassa kymmenkunnassa paikassa.
Pasilan virastokeskus, huoltoajo
Lopuksi vielä paikan sisäänkäynti ulkoa päin. Tämä näkymä ei esiinny elokuvassa. Mutta kuka tietää, mikä ääniefekti on elokuvan kohdassa 15.59, heti veitsen napsahduksen jälkeen?
Tänään kansanretkeilijän piti joutua siviilitoimeensa illansuuksi, joten päivän retkeily oli hoidettava alppityylillä: matkaanlähtö pimeällä, reitille päivän valjettua, paluumatkalle vielä aamupäivän puolella ja kotiin kellon lyödessä keskipäivää. Pyöräilymatkaa yhteen suuntaan 20 kilometriä ja tunti, kävelyä kymmenen kilometriä ja kolme tuntia.
Länsitien eteläpuolisen Sipoonkorven koilliskulma oli vielä tutkimatta. Helpoimmin maastoon pääsee Länsitieltä tai pohjoisesta pistävältä sotatieltä, mutta en nyt halunnut polkea sinne asti. Ajoin siis samaan paikkaan kuin viimeksi. Metsän poikki vie muutama hyvä polku, joita on osin tullut jo tallattuakin.
Fallträskin koillisreunalta löytyi korkea näköalakallio, jota en ollut huomannut muutama viikko sitten hyllyessäni lammen länsireunalla. Ylhäällä viisitoista–kaksikymmentä metriä lammen pintaa korkeammalla on virallinen tulentekopaikka.
Ängesbölen kämppä
Lammesta ja nuotiopaikasta pienen kävelyn päässä idässä on kämppä, jota ei löydy Metsähallituksen tiedoista. Lieneekö se siis yksityinen tai jonkin seuran maja? Paikan nimi on Ängesböle, ja kämpästä vielä jonkin matkaa itään on taas virallinen nuotio- ja leiriytymispaikka, jossa on puuvarasto ja huusi.
Informaatiota, informaatiota
Vielä pikkuisen itään jatkettaessa polkuun liittyy Byabäckenin luontopolku, joka kiertää Ängesbölebergetin jylhässä kuusikossa ja purolaakson ihanien laitumien reunoilla. Polun varrella punaisissa puulaatikoissa on laminoiduille korteille painettuja tietoiskuja.
Laitumet ovat autiot, eikä kuukauden takaisesta ruuhkasta ole ilmassa edes muistoa. Nurmessa on vielä heleää vihreyttä, mutta kuuset ovat tummia ja lehtimetsiköt värjöttelevät harmaina. Purolaaksossa on aavistus toukokuisesta kiivaasta linnunlaulusta. Keväällä tänne on tultava ehdottomasti uudestaan.
Byabäckenin laitumia, taustalla Hampus- ja Åkerbacka
Luontopolun reitti kulkee maantietä monen sadan metrin matkan. Voisikohan sen jotenkin sijoittaa laitumen toiselle puolelle, rinteen alle kuusikon reunaan? Maisemassa ei sinänsä ole vikaa, mutta tiellä kävely on puuduttavaa.
Luontopolun pysäköintipaikalta noustaan taas metsään. Ängesbölebergetin huipun ja laakson välille mahtuu kolme paksua korkeuskäyrää, korkeuseroa on viitisenkymmentä metriä. Polku nousee jyrkästi, ympärillä alkaa taas käydä korven ryske. Intoudun arvioimaan, että näiden notkojen rehevimmissä paikoissa kuuset voivat olla kolmikymmenmetrisiä.
Poikkean mäen korkeimmalle kohdalle tarkastamaan, onko näköaloja. Ei ole, tiheä kuusikko peittää näkymät. Palatessani polulle sotken suunnat erinomaisesti ja pyörin ympyrää. Ei auta muu kuin kaivaa kiltisti simpanssi repusta ja ottaa suunta länteen.
Suo liekehtii
Leveä pikapolku vie Bisapottsbergetin eteläreunoja myöten paluumatkalle. Melkein jo kyllästyttää kulkea samaa polkua edestakaisin, joten päätän poiketa Gillermossarna-suon kautta. Idästä sinne johtaakin hyvä polku. Yritän loikkia suon yli mahdollisimman märistä kohdista, mutta en onnistu saamaan vettä saappaaseen tai menettämään jalkinetta turpeeseen.
Ensi sunnuntaina täytyy olla siviilitoimessa jo iltapäivästä, joten alppityylistäkään retkeä ei voi oikein hätäilemättä tehdä. Mutta retkeily jatkunee talveen asti ja talvella varmaankin suksin ja lumikengin. Tuomiosunnuntaiksi voisi toivoa jo pakkasia ja rapisevia sammalia ja adventiksi sitten lunta.
Pitäisiköhän tehdä tästä hankkeesta vuorovaikutteinen? Kun käy kaikki tämän sarjan kahdeksan juttua läpi ja klikkaa jokaista paikkalinkkiä, kaikki merkit jäävät karttalehdelle näkyviin. Siitä saa melko hyvän kuvan siitä, mitkä osat korvesta on suurin piirtein käyty. Kommenteissa voisi sitten ehdottaa kansanretkeilijälle uusia retkikohteita.
On arveltu, että nykyisen Suomen alueella ovat jotkin kansanryhmät pitäneet toteemieläimenään hirveä ja toiset karhua. Helsingin aluetta näyttää hallitsevan tämän sarjan perusteella karhuklaani, mutta on täällä hirvelläkin kannattajansa.
Valokuvien paikkatieto on kiehtova asia, niin kuin kansanretkeilijä on useaan otteeseen julistanut. Tähänastiset Sipoonkorven kuvat ovat löytäneet paikkansa kartalla niin, että ne on vedetty hiirellä Googlen karttapohjan päälle valokuvien hallinta- ja käsittelyohjelmassa nimeltä Aperture. Yleensä paikka on löytynyt jälkikäteen kohtuullisen tarkasti, tarvittaessa ulkoilukartan 1:15000 ja Kansalaisen karttapaikan avulla.
Tämänkertaisella retkellä oli kuitenkin odotettavissa niin sokkeloista maastoa, että kunkin kuvan ottopaikan löytyminen kartalta retken jälkeen vaikutti melkoisen umpimähkäiseltä. Niinpä reppuun pantiin painoksi GPS-paikantimella varustettu sähköaivo ja matkaan lähdettäessä käynnistettiin sijaintitietoa tallentava ohjelma.
Ohjelma tallensi reitin tiedostoon, jonka saattoi sitten siirtää Apertureen. Kun Aperturelle kertoo yhden kuvan sijainnin, se voi reitin perusteella laskea sijainnin kaikille muille kuville – tallentuuhan digikuviin aina tarkka kellonaika. Tällä tavalla kuvat räpsähtivät kartalle yhdessä hujauksessa.
Reittitieto kertoo myös, että tämänpäiväiselle kansanretkelle tuli pituutta 49,09 kilometriä – suurin osa tietenkin pyöräilyä. Pyörällä tuli huideltua alamäessä parhaimmillaan neljääkymppiä.
Retki suuntautui korven luoteiskulmille, alueelle, jota rajaavat Länsitie pohjoisessa, sotavaraston tie idässä ja maanviljelysseudut lännessä. Vanhalta Porvoontieltä Nikinmäen kohdalta lähtee itään Mosabackantie, jota pitkin pääsee korven ytimeen paitsi pyörällä, myös automobiililla. (Lisäys 6.11.: Tiellä on ajoneuvolla ajo kielletty -merkki, tontille ajo sallittu. Tarkasti ottaen siis kansanpyöräilykin on Mosabackantiellä kielletty.)
Pyörä jää odottamaan Stormossenin pellonreunaan, ja ensin tehdään pieni lenkki Jöusjärvelle. Helikopterien hurina on vaimennut, ja toivon mukaan seuraava sukupolvi on päässyt viettämään pitkää ja hämärää vedenalaista elämäänsä lammen pohjaan.
Sitten palataan länteen pitkin kiehtovia kallioseinäisiä korpikäytäviä ja Vårmossenin reunoja.
Gillermossarna
Tästä pohjoiseen sijaitseva alue on erikoinen ylänkö, jonka laidat ovat monin paikoin niin jyrkkiä kallioita, että reunalta voi pudota. Kallioseudun keskellä on yksi korven harvoista avosoista, Gillermossarna. Sen pohjoisosassa on jopa pieni pala ylitsekahlaamatonta upottavaa suota. Avaran maan retkeilijä, joka on tottunut näkemään tulevan taipaleen silmiensä edessä, nauttii hetkisen kylmästä syystuulesta harmaiden pilvien alla.
Suon vedet laskevat luoteeseen pientä puroa pitkin ja tippuvat siellä pikku portaina alas ylängön reunalta. Alueella on myös lukuisia pienempiä, puisia soita sekavana tilkkutäkkinä kallioiden lomassa.
Gillerbergetin länsireuna
Hieman avosuosta länteen on taas jylhiä kallioseinämiä kuin vartiomuurina asuttuja seutuja vasten. Kallion juurella kulkiessani joudun rämpimään jonkin matkaa hakkuuaukon vesakossa etsien takaisin korven suojaan johtavaa polkua.
Gillerbergetin alue on kartassa täynnä ruskeita korkeuskäyrien rinkuloita, mustia jyrkänteen viivoja ja lohkareiden pisteitä. Maastossa polut ilmestyvät jostain ja hajaantuvat ja katoavat yhä uudelleen. Täytyy vilkuilla simpanssia, jotta nokka pysyy suurin piirtein kohti itää. Paikanninta ei kuitenkaan repusta kaiveta, joku tolkku täytyy suunnistamisessa sentään olla. Suoralla kompassisuunnalla ei kannata rynnätä, siinä saattaa pudota hyllyltä louhikkoon. Vaikka sammalta on paljon, viiden metrin putousta se tuskin vaimentaa riittävästi.
Pehmustettu louhikko
Viimein tulee näkyviin muita korkeampi kalliokumpu, jonka takana on pudotusta toistakymmentä metriä. Siinä on Gillerbergetin itäreuna, tuttu muutaman viikon takaa. Tästä pääsisikin helposti tielle ja sitä pitkin sotavaraston kautta nopeasti lähtöpaikkaan. Mutta eihän tänne ole tultu tiellä kävelemään. Kalliojyrkänteen reunoja seuraillen, ihmeen valkoisten jäkäläkumpujen yli varovasti kävellen, löytyy vähitellen etelään vievä polku.
Paluupyöräily pitää tietenkin suorittaa toista tietä. Metsätie muuttuu pian Martiksentieksi, jota ympäröivät suorastaan idylliset peltomaisemat.
