Tekijä: Matti Sunell

Arvottomien jäljillä — 27 vuotta myöhemmin

Mika Kaurismäen Arvottomia kuvattiin talvella ja alkukesällä 1982 Helsingissä ja Itä-Suomessa. Kävin katsomassa, miltä Helsingin kuvauspaikat näyttävät nykyisin. Löysin melkein kaikki. Maisemat eivät olleet muuttuneet tavattomasti, vaikka siellä täällä oli uusia rakennuksia vanhojen tilalla. Tämän toukokuisen iltapäivän jyrkkä valaistus sen sijaan poikkesi elokuvan talven harmaudesta.

Pääkaupunkiseudun karttapalvelu ei anna linkittää, joten käytän tässäkin kansalaisen karttapaikkaa. Karttalinkkien nuolet jäävät näkyviin, joten jos seuraat niitä kaikkia, voi lopuksi loitontaa karttanäkymää ja tarkastella tapahtumapaikkojen kokonaisuutta.

En saanut käyttööni helikopteria, joten en voinut toistaa alun ilma-ajoa mereltä Helsingin kantakaupungin ylle. Mainittavimmat muutokset maisemassa ovat satamatoiminnan loppuminen Jätkäsaaressa sekä Hietalahden kirjapainotalon vaihtuminen harmaaseen elementtimassaan, Koffin panimon alueen täydellinen mullistus ja Lönnrotinkadun sillan häviäminen.

Manne asuu Fredrikinkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa vihreän talon ylimmässä kerroksessa (2.57). Nähtyään gangsterien auton kadunkulmassa Manne lähtee kotoaan takatietä: hän tulee Lönnrotinkadulle (4.11) nykyisen Omenahotellin kohdalta ja noutaa autonsa Seston parkkipaikalta, jonka paikalla on nyt uusi rakennus.

Fredrikinkatu, Mannen asuintalo

Tässä Manne sieppaa tupakan pussailevilta.

Volga oli Seston parkkipaikalla, nyt siinä on kiiltävä talo.

Manne ajaa Lönnrotinkatua alaspäin, ja gangsterit lähtevät perään Fredalta. Kulmassa oleva liike on nimeltään Nahkateos. Opiskeluaikanani siinä oli kahvila Schubert, jossa join kahvia satoja kupillisia.

Gansterit kyttäsivät Fredan kulmassa.

Manne sai rosvot peräänsä Lönnrotinkadulle.

Manne kääntyy Lönkalta Abrahaminkadulle ja heti seuraavasta risteyksestä vasemmalle Kalevankadulle. Hagström miehineen seuraa. Abrahaminkatu on nykyään kaksisuuntainen:

Lönnrotinkadulta Abrahaminkadulle.

Abrahaminkatu, seuraavasta vasemmalle Kalevankadulle.

Sitten seuraa nokkela eksytys (5.05). Manne kurvaa yllättäen luiskaa väärään suuntaan Kalevankadulta Köydenpunojankadulle, ja gansterit jäävät jumiin, kun vastaan tulee auto. Tässä kulmassa on rakennus vaihtunut, samoin Köydenpunojankadulle on tullut vasemmalle puolelle uusi talo:

Eksytysluiska Kalevankadun loppupäässä.

Köydenpunojankatu, nosturi on samassa paikassa kuin aina.

Seuraavassa hetkessä Manne onkin Vallilassa Nilsiänkadulla, jossa Veera aivan sattumalta kävelee. Manne ottaa Veeran kyytiin:

Minne sinä olet matkalla kynnet lakattuina tähän aikaan aamusta?

Mistäs itse olet tulossa?

Heitettyään Veeran jonnekin Manne kurvaa BaariBarin eteen (6.52). Tämä paikka oli vaikein löytää. Vihjeenä olivat raitiokiskot, talon alaosan ovet ja koristeet sekä vastapäisen talon ikkunoiden malli. Löytyihän se lopulta Sörnäisistä Hämeentie 37:stä. Baarin paikalla on islamilainen kulttuurikeskus:

Tule kuudeksi BaariBariin. Minä vien sinut.

Vieläköhän täältä saisi calvadosta?

Mannen työpaikkaa ja sinne johtavaa tunnelia en edes yrittänyt löytää. Vihjeenä voisi käyttää sisääntuloaukon yläpuolella vilahtavaa Yhdyspankkia (10.55). Ja kun nyt uudemman kerran katson tuota kuvaa, siinähän onkin kadunnimikyltti viemäriputken takana. Olisiko Opastinsilta, siis Itä-Pasila?

Gangsterit soittavat Mannelle töihin puhelinkopista Vallilan Elimäenkadulta. Valitettavasti kuvasin kadun väärästä kohdasta, joten kuva jää puuttumaan toistaiseksi.

Ville Alfa asuu Linnulaulun huvilassa, joka on tuttu jokaiselle Helsinkiin junalla saapuneelle. Kun elokuvassa talvi on vaihtunut toukokuuksi, tehdään hieno junasiirtymä (35.47) siitä, kun Harri lähtee kotiseudultaan lättähatulla, siihen, kun Dr14-veturi ajaa Linnunlaulun ratakuilussa. Huvilan edestä on louhittu kalliota pari metriä lisää kaupunkiradan rakennustöissä 90-luvulla, mutta koivut ovat kasvaneet pituutta ja tuuheutta:

Linnunlaulu

Manne tapaa Harrin BaariBarissa, ja miehet lähtevät ajamaan Mannen luo (41.02). Kolmannella linjalla Manne huomaa gangsterien auton hautaustoimiston edessä, ja seuraa väkivaltainen kohtaus:

Jumalauta, siihen tuli lommo!

Hakatkaa se, ja heittäkää ulos!

Seuraavaksi Manne käy sieppaamassa taulun Hagströmin talosta (45.08), joka on suuri meren rannalla seisova huvila. Kukahan tunnistaisi talon? Sitten ollaan biljardimiesten luona jälleen Vallilassa. Koska vainolaiset ovat jälleen kannoilla, Manne poistuu takakautta paloportaita (49.37). Portaat laskeutuvat Pälkäneentiellä olevan talon sisäpihalle ja näkyvät Elimäenkadulle:

Hyvä on. Mene sitten takakautta ulos.

Mitja ja Väyry saavuttavat Mannen Pälkäneentiellä. Manne juoksee pakoon ja kiipeää Ladan katon kautta aidan yli ylätasanteelle. Jos Mitja tuntisi seudun, hän kurvaisi äkkiä Nilsiänkadun puolelle Mannea vastaan. Tien mutkassa seisovat talot ovat uusia. Pylväät ovat nykyään eri paikoissa, joten kuvasin vähän väärästä kohdasta. Maasturi on eri kohdassa kuin Lada. Manne kiipesi suunnilleen siitä kohdasta, joka näkyy Land Roverin takakulman kohdalla.

Mako

Pälkäneentie

Minusta tuntuu että olemme joutuneet eri puolille aitaa.

Sitten ollaankin jo Tampereella, jonne en tällä haavaa jaksanut pyöräillä. Muita paikkakuntia voisi tutkia sitten kun sattuu liikkumaan seuduilla, tai voisi lähteä varta vasten kesälomalla tekemään tutkimusta. Tunnistaminen voi olla vaikeaa, jos ei tunne paikkoja entuudestaan. Kuvista on tahallaan rajattu nimikyltit ja muut vastaavat johtolangat pois. Muistammehan rautatieseisakkeen elokuvan lopusta: nimestä näkyy vahingossa pieni siivu alareunasta, mutta kahta ensimmäistä kirjainta saa silti arvailla, eikä loppuja näy ollenkaan. Epäilen sen olevan Joensuu—Kontiomäki-rataosan seisake, sillä lättähatun kyltissä lukee melko varmasti Kontiomäki. En silti tunnistanut sitä edes pysäkkiluettelon ja kartan avulla.

Katsotaan sitä sitten.

17.5.2009
Vinyyli

Kaikkihan alkoi tieteellisestä tutkimuksesta. Kun tutkitaan 1970- ja 1980-luvulla tehdyn popin sointia, pitää tietenkin kuunnella sitä ääntä, joka lähtee tuon ajan tallenteesta, ei CD-kopiota eikä varsinkaan mitään turboahdettua remasteria. Aloin hankkia käytettyjä LP-levyjä ja harmittelin, ettei aikanaan tullut ostetuksi uutena kuin aivan muutama vinyyli (kirjastosta lainattiin tosin valtavat määrät). Kun astuin käytettyjen levyjen kauppaan, koin valaistumisen: nämä levyt ovat koko ajan olleet olemassa, vaikka meille on yritetty uskotella, että maa nieli LP-levyt 80-luvun lopussa! Elämys oli samankaltainen kuin silloin, kun astuu ensimmäistä kertaa suureen kirjastoon tai taidemuseoon ja tajuaa, että kaikki tämä tieto ja elämys on nyt tässä, käden ulottuvilla, todellisena, eikä elämä ehkä riitä kaiken kiinnostavan vastaanottamiseen.

En ole omistanut omaa vinyylisoitinta maailmalle lähdettyäni, mutta nyt otin käyttöön levysoittimen, jolla aloitin kuuntelu-urakkani noin vuonna 1981. Laitoin siihen uuden vetohihnan ja äänirasian, säädin painot kohdalleen ja panin levyn pyörimään. Kyllä kuulostaa hyvältä. Kokemus on eheyttävä, kuin jonkin puuttuvan, kauan kadoksissa ja melkein unohduksissa olleen ja vain unissa aavemaisena näyttäytyneen asian löytyminen.

Nostalgian vaara on ilmeinen. Terveellisiä todellisuusmuistutuksia kuitenkin riittää: LP-levyjä ei enää juuri valmisteta, vaan minun on hankittava jonkun toisen aikanaan omistamia levyjä. En voi palata ajassa taaksepäin ostamaan niitä uutena. On siedettävä napsut, ritinät, sormenjäljet ja kuluneet kannet. En suostu maksamaan useita kymmeniä euroja keräilykappaleista. Kesällä 1975 ruotsalaisen tavaratalon levyosasto oli täynnä Abban ABBA-levyjä, mutta nyt tuo näky on vain unta.

En oikeastaan uskonut, että vinyylilevy voisi kuulostaa näin hyvältä, mutta eipä aikoinaan tullutkaan kuunneltua Geneleceillä. Eivät levyt täydellisiltä kuulosta, mutta erilaisilta. Tulee kiinnitettyä huomiota erilaisiin soinnillisiin asioihin. Dynamiikka ei ole samanlainen kuin digitaaliäänessä. Absoluuttista hiljaisuutta ei ole, vaan mekaanisessa levyssä on pohjajyrinänsä, mutta korva oppii suodattamaan sen pois. CD sopii institutionaalisen taidemusiikin äänitteisiin, enkä aio hankkia niitä vinyylinä, vaan keskityn rokkiin ja poppiin.

LP-levy on CD:tä parempi seuraavissa seikoissa:

Kahdenkymmenen minuutin levynpuolisko on sopiva aika, jonka pystyy keskittymään intensiivisesti musiikin kuunteluun. Kun kuuntelua haluaa jatkaa, pitää kääntää levy. Näin säilyy aktiivinen ote. CD on yleensä liian pitkä yhteen menoon kuunneltavaksi, ja yli tunnin levyille on yleensä väkisin keksitty musiikkia, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin levyn täyttäminen. Tietokone ja muut muistilaitteet ovat tässä suhteessa vielä pahempia, kun ne voivat toistaa musiikkia loputtomasti, jolloin musiikista tulee jatkuvaa virtaa ja ajan täytettä. Levysoittimen neulan siirtäminen vaatii vaivannäköä, joten kappaleissa ei tule hypittyä holtittomasti sinne tänne, vaan kuunnellaan kokonaisuuksia. Levyn kuuntelun kokemukseen kuuluu olennaisesti se, että tietää mikä kappale tulee seuraavaksi ja osaa valmiiksi hyräillä sitä oikeassa sävellajissa.

Levyn soittaminen on fyysinen tapahtuma. Levyn pyörimistä on mukava katsella. Onko CD-soittimen numeroita muka hauska katsella, tai tietokoneen ruudulla venyvää mittaria? Yksinäiselle kuuntelijalle levysoitin on melkein elävä seuralainen, kuin takkatuli tai kynttilä.

Kaikki ovat aina tienneet, että CD:n pieni pakkaus on yksi hirvittävimmistä rikoksista ihmisyyttä vastaan. LP:n kanteen ja sisäpussiin mahtuu kunnollisen kokoiset kuvat ja riittävästi tekstiä. Joskus levyn etikettiin on painettu sellaista tietoa, jota kannessa tai pussissa ei ole, mikä tuottaa löytämisen iloa. Esimerkiksi joissakin Abban levyissä tieto äänittäjästä ja studiosta on vain etiketissä. Verkkopalveluissa kuten iTunesissa tai Spotifyssa musiikin tekijätiedot ovat hyvin niukkoja tai niitä ei ole ollenkaan.

Olen ostanut näköjään Francesco Zappa -levyn 66 markalla noin vuonna 1985. Siihen nähden kymmenen euron hinta käytetystä vinyylistä ei ole kohtuuton, kunhan levy ei kauheasti ritise.

14.4.2009
Palta

Paltaselän jäätä peittävä vaaksainen hanki oli ehtinyt sulaa lähes sohjoksi. Luistelusuksilla ei tehnyt mieli liikkua umpihangessa, joten tuli käytetyksi hieman kovempia moottorikelkan uria ja lopulta jäätietä. Jotakin iloa moottorikelkkailijoista joskus on, vaikka he lähtökohtaisesti ovatkin huonoja ihmisiä.

Tuulta oli sen verran, että jäällä oli tuulivoimalla liikkujia:

Tuulivoimaa

Ohitse lensi myös ufo, joka ilmeisesti oli samoja, joiden laskeutumisjälkiä näimme eilen Ärjässä. Tarkkailimme sitä ensin piiloutuneina Ison-Pihlaisen laavuun:

Ufoa piilossa

Ison-Pihlaisen laavu

Pilkkijöitä oli paljon, mutta jotkut heistä näyttivät epäilyttäviltä. Saapuivatko he ufolla? Onko tässä kuvassa ufomatkailijoita, ja jos on, niin kuka tai ketkä?

Humanoidi(t) pilkillä?

12.4.2009
Ärjä

Kansanhiihtäjä kävi kiertämässä Ärjän. Matkaa Koutalahden venesatamasta Kirkkosäikän kärkeen on runsaat viisi kilometriä ja saaren pituus on nelisen kilometriä, joten suunnilleen kahdenkymmenen kilometrin lenkki siitä tuli. Sää oli pilvisen harmaa, joten Panoramio-tasoisia maisemaspektaakkeleita ei kameran kennolle valottunut. Eilisen pyryn jäljiltä uutta lunta oli pari senttiä, mutta se ei juuri haitannut luistoa. Hangen pinta tosin alkoi antaa periksi suksen alla päivän lämmetessä, etenkin saaren eteläpuolella.

Kansanhiihtäjä joutuu ohitetuksi. Taustalla Ärjä ja sen vasemmalla puolella Uupunut:

Pikahiihtäjä ohittaa kansanhiihtäjän

Taidevalokuvaaja työssään:

Taidekuvaaja

Männyt romisevat Ärjänselkään. Saaren pohjoisrannalla oli ufojen laskeutumispaikka, josta lumi oli sulanut pois:

Ufojen laskeutumispaikka

Saaren länsipäässä on rantaan ajautunut jättiläismäinen hauen leukaluu. Ärjänselän syvänteissä asustaa jopa viisitoistametrisiä haukia:

Hauen leukaluu, josta on yritetty rakentaa kannelta

Säipän kainalossa on vanha yhtiön lomakylä. Täällä on menneen maailman tunnelmaa: romahteleva laivalaituri, haalistuneet mökit. Keilarata ulkona. Lapset roiskuttelevat matalassa rantavedessä. Miehet olkihatuissaan ja raidallisissa kokovartalouimapuvuissaan nostelevat mustia pyöreitä punnuksia. Perheet syövät eväitä koreistaan päivänvarjojen alla. Kioskista saa vihreää Jaffaa ja Sitruunasoodaa.

Uupunut jää Säipän taakse. Siellä käynti jää johonkin toiseen kertaan, kun on paremmat olot (tammikuun lyhyet päivät, läpinäkymättömät myräkät ja ankara luoteistuuli, joka vie teltan mennessään, jäädyttää sormet ja puhaltaa keittimen sammuksiin):

Uupunut Säipältä

11.4.2009
Neil Young ja Abba

Monet musiikinystävät ovat ihmetelleet, miksi Abban kapellimestari Brightonin euroviisuissa 6.4.1974 oli niin tutun näköinen. Voisiko se olla… Kyllä: Eksaktin estetiikan laboratorion musiikinhistorialliset tutkimukset ovat vahvistaneet, että orkesteria todella johti tuona iltana Neil Young. Tässä hän juhlii Waterloo-kappaleen voittoa Abban ja Stikkanin kanssa.

Neil Youngin keikkakalenteri osoittaa, että Youngilla oli tuolloin tauko omista esiintymisistään: edellinen konsertti oli 26.3. ja seuraava vasta 16.5. Fridalla oli oman soololevynsä äänityksiä 27.3. ja Agnethalla 28.3. Abba matkusti Englantiin 1.4. On todennäköistä, että Young saapui samoihin aikoihin ja orkesteriharjoitukset pidettiin huhtikuun ensimmäisinä päivinä.

Abban ja Neil Youngin yhteistyön juuret ovat ehkä jo vuoden 1972 lopulla. Tuolloin Stikkan tilasi Ring Ringin englanninkielisen sanoituksen Neil Sedakalta. On esitetty vahvoja epäilyjä, että Young käytti röyhkeästi Sedakan nimeä pseudonyyminä ja hän itse asiassa kirjoitti Ring Ringin sanat.

28.3.2009
Maan tunti

Maan tuntia saattoi Itä-Helsingissä viettää lähes päivänvalossa. Koko päivän jatkunut lumisade oli valkaissut maan, ja matalalla roikkuvat märät pilvet yhdessä lumipeitteen kanssa muodostivat tehokkaan heijastimen kaupungin katu- ja ulkovalaistukselle. Periaatteessa valottomillakin paikoilla pystyi liikkumaan kuin kesäyön hämyssä.

Ulkovalaistusta on viime vuosina määrätietoisesti lisätty, ja se on saavuttanut täällä päin jo perkeleellis-saatanalliset mittasuhteet. Yhä uusia kävelyteitä valaistaan, koulujen ja päiväkotien pihat ja koirapuistot loistavat yöt läpeensä kirkkaina, säkkipysäkkien mainostaulut ovat kuin kaamosmasentuneiden kirkasvalolamppuja ja katuvaloja vaihdetaan yhä kirkkaampiin. Omaan makuuhuoneeseeni paistaa möllöttää pihalta pylvään nokasta jatkuva täysikuu. Lisäksi kaupunki on harventanut puustoa rajusti koko Itä-Helsingissä, joten valot pääsevät aina vain esteettömämmin loistamaan.

Pimeys on hiljaisuuden tavoin nykykaupunkilaiselle tuntematon asia. Sitä kokeakseen on matkustettava kauas asutuskeskusten ulkopuolelle.

Ehkäpä monessa kodissa oli sammutettu valot tunniksi. Pientaloalueella ei ainakaan näkynyt ylenpalttista loistetta kotien ikkunoista. Mutta ulkona oli valoisaa. Kaikkialle ulottuva sähkövalo sulki piiriinsä harvat koirankävelyttäjät ja pysäkeiltä kotiin palaajat.

Kuva on otettu Naulakalliolta Mellunkylän pientaloalueen suuntaan. Etualan tyhjä koirapuisto on seudun kirkkaimmin valaistu alue. Oikeastihan maisema on natriumlamppujen ansiosta oranssinhohtoinen, mutta valkotasapainon korjauksen neutraalipiste on otettu etualan lumihangesta, ja katuvaloista on yllättäen tullut sinertäviä. (Kyllä, nousin kalliolle kuvan suunnasta PD-kurua pitkin. Hämäryyden ja runsaan lumen vuoksi en kuitenkaan käyttänyt direttissima-linjaa, vaan siirryin oikealle, jossa oli kosolti hyviä otteita.)

28.3.2009
Mamma Mia!

Paitsi että olen ollut parikymmentä viime vuotta huonosti perillä populaarikulttuurin ajankohtaistapahtumista, olen myös tietoisesti vältellyt viime aikojen Abba-aiheisia tuotteita. Olenhan sentään Abban musiikin alkuperäinen ystävä (vuodesta 1974), jolle oikeata Abbaa ovat lähinnä Abban viralliset levyt vuosilta 1973–1982.

Tässä taannoin (1999) tehtiin Abban laulujen pohjalta musikaali, ja kun näyttämömusikaali on osoittautunut melkoisen suosituksi, on nyttemmin kuulemma tehty elokuvaversio samasta aiheesta. Elokuvankin sanotaan menestyneen mukavasti. No, enhän lopulta voinut välttyä siltä tiedolta, että Björn ja Benny osallistuivat aktiivisesti elokuvan tekoon ja filmimusiikki tehtiin kokonaan Bennyn johdolla. Koska elokuvamusiikki leviää laajalle ja jää pysyvästi olemaan, sitä ei voinut antaa kenen tahansa esitettäväksi, ja Benny halusi, että musiikissa on oikea Abba-sointi. Asiaa käsittelevä Dagens Nyheterin artikkeli on englannettuna täällä.

Elokuvassa soivat Abba-sävelmät on julkaistu levyllä Mamma Mia! The Movie Soundtrack (Polydor 1774184). Linkitän tuonnempana laulujen kohdalla Spotifyhin (Spotifyn ilmaisversioon tarvittavia kutsuja on kirjoitushetkellä jaossa ainakin täällä).

Äänite osoittautui mitä myönteisimmäksi yllätykseksi: ilman Abban laulajia ei musiikki voi kuulostaa tämän enempää Abbalta. Ja ihmekös tuo, Benny nimittäin äänitti kappaleet omassa Mono-studiossaan ja entisessä Metronome-studiossa (nykyisin Atlantis) vanhojen Abba-soittajien kanssa. Mukana olivat basson nero Rutger Gunnarsson, kitaristi Lasse Wellander ja Abban loppuaikojen rumpali Per Lindvall. Lyömäsoittajana oli Jörgen Stenberg ja akustista kitaraa soitti Lasse Johnsson. Mainitussa artikkelissa Benny väittää, että Björn kävi myös soittamassa kitaraa, mutta levyn soittajatiedoissa häntä ei mainita. Mukana on myös puhallinryhmä ja kuoro (parikymmentä Tukholman Mamma Mia! -esityksen laulajaa). Äänittäjänä ei sentään ollut Michael B. Tretow, vaan Bernard Löhr. Laulusoolot ja orkesteri on äänitetty Englannissa (Air-, Angel- ja Abbey Road -studioissa). Äänitykset on tehty kaksi vuotta sitten, helmi- ja huhtikuussa 2007. (Polar-studiotahan ei enää ole. On tosin olemassa Polar-niminen studio, mutta se ei toimi samassa paikassa kuin Abban studio aikoinaan.)

Kappaleiden sovitukset ovat usein täysin uskollisia alkuperäisille. Esimerkiksi Mamma Mia (alkuperäinen) ja Super Trouper (alkuperäinen) menevät havaintoni mukaan täsmälleen samalla tavalla, samassa tempossa ja sävellajissa. Kappaleethan nuotinsi Anders Neglin musikaalia varten alkuperäisiltä moniraitanauhoilta, ja uudet versiot on selvästi tehty partituurin mukaan. Eri soitin- ja lauluosuudet erottuvat uusissa äänityksissä paremmin, mikä saattaa ilahduttaa jotakuta, joka nuotintaa teoksia esim. tieteellisen tutkimuksen tarpeisiin.

Orkesteria on käytetty runsaammin kuin Abban levyillä. Hyvä idea on esimerkiksi laittaa viulut ja huilut soittamaan Gimme! Gimme! Gimme!n arp(odyssey)eggiota (alkuperäinen). Honey, Honeyssa kuulostaa olevan oboesoolo. Sähkökitarat ovat ehkä enemmän esillä, mikä lienee myönteinen asia. Soinnin rokkaavuutta voi arvioida vaikkapa Gimmen alussa. Voi olla, että Rutger käyttää viisikielistä bassoa, sillä jossakin tuntui vilahtavan matala d. Yleissointi on bassovoittoisempi ja nykymuodin mukaisesti levy on hyvin äänekäs, esimerkkinä kuvaaja Mamma Miasta (yllä vuoden 1994 remaster, alla Mamma Mia!n versio):

Mamma Mian amplitudikuvaajat

Rohkenin kaapata elokuva-DVD:n lisämateriaalista kuvan Rutgerista, ja viisikielisellähän siinä soitellaan.

Sävellajeja on toisinaan muutettu, lauletaanhan osa sooloista miesäänin. Lay All Your Love On Me alkaa ja loppuu f-mollissa ja käy välillä myös c-mollissa. Alkuperäinen sävellaji on d-molli.

Laulajien suorituksia en tässä erittele sen kummemmin, mutta yleensä he suoriutuvat tehtävistään kunnialla. Voisin jopa hieman kehua Meryl Streepin ja Amanda Seyfriedin laulamista, tuntematta kummankaan musikaalista taustaa. Kun ei odota kuulevansa Abbaa, tätä levyä voi vallan hyvin kuunnella. Ja kuorohan osaa hommansa.

Ajan salliessa voisi tehdä tarkempaakin kappalekohtaista vertailua. Tässä kuitenkin ensivaikutelmia. Lopuksi vielä koko levy Spotify-soittolistana.

23.3.2009
Basson neroja, osa 1

Joskus kappaleen varsinainen asia tuntuu kulkevan alimmassa äänessä, ja kuuntelija saattaa unohtaa, että onhan tässä kertosäkeessä lauluosuuskin. Näin käy minulle kappaleessa One Of Us, joka on Abban viimeinen iso hitti vuodelta 1981. Rutgerin melodinen lahjakkuus kuuluu toki läpi koko Abban tuotannon, mutta huipentuu tähän kappaleeseen. Michael Tretowkin innostuu eräässä haastattelussa hyräilemään kappaletta ja sanoo seuraavansa aina tässä kohdassa bassostemmaa. Teostot kilisevät Bennyn ja Björnin tilille, mutta bändin soittajien ansiot sovitusten teossa ovat huomattavat. Joskus he ovat käytännössä osasäveltäjiä.

Tässä kertosäkeessä Lassen stratocaster ja Bennyn syntikat soittavat kuudestoistaosapitoista säestystä niin kuin bassokin, joten jotkin nuotinnoksessa olevat äänet saattavat kuulua muihin stemmoihin ja jotakin saattaa puuttua. Korjauksia saa esittää.

Musikaalisten basistien kärjessä Rutger Gunnarsson on samoilla sijoilla Paul McCartneyn kanssa. Pekka Pohjolakin on ehkä lähituntumassa.

(Otsikkokuvassa One Of Us, säveltäneet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus)

1.3.2009
Tolkutonta mestarointia

Kuvassa on Super Trouper -kappaleen äänenvoimakkuuden kuvaajat kolmesta eri julkaisusta. Ensimmäinen (vihreä) on levyltä Super Trouper (Polydor 800 023-2), joka on varhainen CD-julkaisu luultavasti vuodelta 1983. Sininen on kokoelmasta Thank You For The Music vuodelta 1994 (Polydor 523 472-2). Punainen on laatikossa The Complete Studio Recordings (Polar 987 232-7) vuonna 2005 julkaistu äänite.

Levy-yhtiöt ovat myyneet suositut äänilevyt kuuntelijoille moneen kertaan. Jo LP-levyistä otettiin useita painoksia, ja jotkin alkuperäisjulkaisua myöhemmät painokset saattoivat olla halvalla tehtyjä: ohuemmalle vinyylille prässättyjä, huonommin painatuksin varustettuja.

CD-ajan ensimmäisellä julkaisukierroksella siirrettiin LP:tä varten tehdyn masternauhan materiaali yleensä sellaisenaan, käsittelemättömänä, CD:lle. Sitten 90-luvulla alkoi ns. remaster-julkaisujen aika, joka jatkuu yhä. Abban tapauksessa on menossa laskentatavasta riippuen neljäs tai viides CD-julkaisukierros. Kuuntelijoille uskotellaan, että äänite saadaan uusimman tekniikan avulla kuulostamaan kerta kerralta yhä paremmalta.

Mitä näille äänitteille on sitten tehty? Vihreä vastaa soinniltaan todennäköisesti melko tarkoin vuonna 1980 julkaistua LP:tä. Se soi melko hiljaa, ja CD:n dynamiikka-alueesta on jäänyt hyödyntämättä noin neljännes. Sininen on kokenut käsittelyä: se on selvästi voimakkaampi, ja loppupuolella muutama voimakkain huippu leikkautuu. Äänite kuitenkin kuulostaa miellyttävältä. Uudelleenmasteroinnin onkin tehnyt Abba-soinnin alkuperäisiin luojiin kuuluva Michael B. Tretow.

Punaisessa nupit onkin sitten väännetty yhteentoista. Joka ikinen rummunisku leikkautuu, ja kertosäkeissä muukin materiaali ylittää dynamiikka-alueen rajat. Edellisissä äänitteissä erottuu hieman ennen loppua hiljaisempana jakso, jossa komppi jää yhden kertosäkeen ajaksi pois. Punaisessa se yltää reunoihin saakka, kun voimakkaammat kohdat valuvat reunoilta ulos.

Jos kuuntelee pelkkää punaista versiota, se ei kuulosta sinänsä pahalta. 2000-luvun kuuntelijan korvat on totutettu äärimmilleen kompressoituun tasapaksuun sointiin. Signaalin leikkautumisesta aiheutuvan särönkin voi kokea jonkinlaisena lämpönä tai täyteläisyytenä. Mutta totuus paljastuu vertailussa: tämä ei ole oikeaa Abba-sointia.

Tähän vuoden 2005 mestarointiin on syyllistynyt Henrik Jonsson Masters of Audio -firmasta. Alkuperäiset äänitteet on digitoinut Johan Funemyr. Nykyään kaupoissa oleva The Albums -laatikko sisältänee nämä samat pilatut versiot.

Eksaktin estetiikan laboratorio peruu aiemmat väitteensä ”definitiivisistä versioista” ja kehottaa musiikinkuuntelijoita varovaisuuteen. Pitää varmistua, että CD:n valmistuksessa ovat korvat olleet käytössä: masterointitiedoista pitää ainakin löytyä Tretowin nimi. Näin onkin laita vuoden 1997 julkaisuissa (remastered in 24 bit by Jon Astley and Tim Young with Michael B. Tretow). Autenttista Abba-sointia haluavia kannustetaan suuntaamaan käytettyjen levyjen kauppaan tai vanhempien sukulaisten tai kavereiden levyhyllylle ja kuuntelemaan vuosina 1973–1982 julkaistuja LP-levyjä.

3.2.2009
Osasivatko ne rokata?

Voiko sanat Abba ja rokki kirjoittaa samaan lauseeseen ja silti välttää hullun paperit? Kannattaa ainakin unohtaa heti kaikki ne laulut (2), joiden nimessä on sana rock, samoin sellaiset nolot hetket kuin Does Your Mother Know ja Watch Out. Mutta huhtikuussa 1981 bändi oli hyvässä iskussa ja sähkökitaroihin (Wellander ja Ronander) väännettiin lisää säröä. Tuolloin nauhoitettiin Dick Cavett meets Abba, jossa lörpöttelyn jälkeen päästiin asiaan ja esitettiin studioyleisön edessä yhdeksän kappaletta. Viisi niistä on julkaistu laatikossa The complete studio recordings, ja loput saa aktiivinen kuulija kaivaa maanpäällisistä ja -alaisista lähteistä. Virallisesta julkaisusta puuttuu Summer Night City, mutta Eksaktin estetiikan laboratorion hallussa olevasta Suojelupoliisin toimittamasta tallenteesta käy selvästi ilmi, että siinä soitetaan rokkia.

Tässä kuitenkin Gimme, Gimme, Gimmen intro. Anders Eljasin vasen käsi on CP-70:n ja oikea käsi Arp Odysseyn koskettimilla.

26.1.2009