Kategoria: Luonto ja retkeily

  • Saaristohiihtoa

    Saaristohiihtoa

    Tässä taannoin kansanhiihtäjä teki ensimmäisen tiedusteluretkensä Vartiosaareen: hiihteli saaren poikki polkua pitkin ja kierteli etelärantoja Ramsinniemelle päin. Kaakon puolella näkyi olevan joukko kiinnostavan näköisiä pikkusaaria, ja niiden takana ainakin parin kilometrin päässä metsäinen Villinki peitti näkymän ulapalle. Kylmä itätuuli kuitenkin puhalteli vasten naamaa, ja mieli teki hakeutua takaisin sisimpien saarien suojaan.

    Viikkoa myöhemmin aurinko loisti pilvettömältä taivaalta ja oli lähes tyyntä. Tuhannet reippaat kansalaiset riensivät häikäisevän valkoisille merenjäille joko suksilla tai kävellen, heidän joukossaan myös kansanhiihtäjä. Oli aika suunnata suoraan keskelle maisemaa, joka oli jonkin verran tuttua vain mantereen niemenkärjistä ja vesibussin kyydistä katseltuna.

    Varovasti Villinginsalmen kautta, sulia vältellen

    Nälkä kasvaa syödessä, kansanhiihtäjän reitit venyvät yleensä aina suunnitellusta. Piti käydä katselemassa Villingin rantoja pohjoisen puolelta, mutta miksipä ei vilkaisisi, mitä Villinginsalmen takana on? Salmessa näköjään sula, mutta takana taas valkeaa jäälakeutta.

    Isosaari

    Villingin takana maisema väljenee. Lounaassa on sotilaiden Isosaari, mutta etelässä vain pienempiä saaria, kallioisia luotoja ja kareja. Kaikki luodot eivät edes onnistu pysymään meressä, jotkin niistä ovat nousseet leijumaan merenpinnan yläpuolelle!

    Matalakari on lähtenyt leijailemaan

    Villingin eteläreunalla jää muuttuu karkeaksi ja loppuu sitten yllättäen kokonaan. Kansanhiihtäjä haukkoo henkeään: onko tämmöistäkin olemassa! Valkea jääkansi katoaa, edessä on tummaa vettä, jonka pinnassa on ohut jääkerros. Kauempana vesi taitaa väreillä sulana. Etäämpänä idän puolella on muutamia isompia metsäisiä saaria: Eestiluoto, Kuiva-Hevonen, Hanskinen. Ja kun osaa katsoa oikeaan suuntaan, löytyy luotojen välistä Söderskärin majakka, joka on seitsemäntoista kilometrin päässä.

    Kyllä se siellä on, ruskea Söderskärin majakka

    Rantakallioiden päällä keikkuen pääsisi vielä jatkamaan, mutta kansanhiihtäjä katsoo parhaaksi kääntyä takaisin. Vastaantulijoiden kysymyksistä voi päätellä, että Villingin ympärihiihto on suosittu harrastus. Tänään se ei kuitenkaan onnistu.

    Jättäkää Prinsessa rauhaan huhtikuusta elokuuhun!

    Villinginsalmesta Kallahdenniemen kärjessä olevalle luodolle on neljän kilometrin viivasuora hiihto. Sitten vielä kaksi ja puoli kilometriä niemen itäpuolta kohti kahvilaa, perille sopivasti kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Viimeksi täällä kahviteltiinkin Håkan Schockin kanssa yli kaksi kuukautta sitten. Ulkona syöminen saa jäädä tällä kertaa vilustumisvaaran takia, joten korvapuusti ja kahvi nautitaan sisällä.

    Kahvilla linssit huurussa
  • Hiihtäen kesäparatiisiin

    Hiihtäen kesäparatiisiin

    Viimeisen hiihtolomapäivän kunniaksi aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle ja houkutteli kaikki reippaat ihmiset ulos poluille, hiihtoladuille ja meren- ja järvenjäille. Koska kansanhiihtäjän mielessä oli kirkkaan auringonvalon ja terävien varjojen hyödyntäminen, reppuun pääsi pitkästä aikaa virallinen kamera.

    Laduilla riittää varmasti lunta vielä huhtikuulle, mutta merenjään riittoisuudesta ei tällaisena leutona talvena voi koskaan olla varma. Siispä nyt tai ei koskaan, alas Herttoniemen laduilta ja Kivinokan sivuitse Vanhankaupunginselälle.

    Kivinokan nokan tervalepät

    Jäällä liikkui nyt pelottomasti satoja tavallisia kansanhiihtäjiä ja kävelijöitä, ei vain niitä kalamiehiä, joille riittää kahden sentin jää Kulosaaren sillan kupeessa. Veneettömälle kaupunkilaiselle avautuu aivan uusi ulottuvuus ja tuore näkökulma tuttuun maisemaan. Tässä tarjoillaankin nyt vastakuvia keväisiin näkymiin.

    Talven iloja Kuusiluodon rannassa

    Kuusiluodon rantaan oli järjestetty talvirieha. Tarjolla oli ainakin jääkelkan pyöritystä ja jääpöydiltä anniskeltua mehua. Vilkas liikenne kävi saaren ja Arabianrannan välillä.

    Kokkoluodon puut ovat taipuneet myötäilemään vallitsevia tuulia

    Tiheä ja laaja järviruokoviidakko aiheuttaa kansanhiihtäjälle pitkiä kierroksia, mutta Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä on pakko uskaltautua sekaan ja etsiä kapeinta ja harvinta läpikulkua. Lammassaaren itäpuolella odottavaa Loppia lienee helpointa lähestyä etelästä avoveden puolelta.

    Lopin taajama

    Täällä taitaa pesiä varisyhdyskunta harmaahaikaroita. Turvallinen paikka, sulan veden aikaan ei kulkijoita juuri liene.

    Loppi osoittautuu hyväksi näköalapaikaksi. Vanhankaupunginselkää ympäröivät Kivinokka, Kuusiluoto ja Lammassaari. Kaupunkikin on jossain tuolla kaukana. Auringon lämmön tuntee jo, kevätpäiväntasaukseen on alle neljä viikkoa.

    Tämä on jo selvästi kevättalvea
  • Tunturien digitoiminen

    Tunturien digitoiminen

    Kansanretkeilijä matkusti Lappiin, Saariselälle, ensi kertaa kesällä 1979. Suomen ladun opastettu ryhmä käveli Kiilopäältä Suomulle, Luirojärvelle ja Muorravaarakalle samaan aikaan, kun sandinistit ottivat vallan Nicaraguassa ja ajoivat Somozan pakosalle.

    Toivon vielä löytäväni jostakin päiväkirjan, kartan tai muita muistiinpanoja, joista tarkka reitti selviäisi. Siihen asti on koetettava vertailla kuvien maisemia kansalaisen karttaan. Suurpiirteisen reitin muistan, kuten myös sen, että pettymyksekseni Sokosti ja Paratiisikuru jätettiin väliin, vaikka melkein vierestä kuljettiin.

    Syy Sokostille kiipeämättömyyteen selviää kuvasta. On laskeuduttu ylängöltä pilven sisältä kosteaan ja uskomattoman vehmaaseen Lumikuruun. Huipulta ei siis olisi näkynyt mitään. Sokosti on kansanretkeilijältä yhä tänä päivänä käymättä, mutta riittäneehän noita vanhuudenpäiviä.

    Kunnon skannerille on nyt syötetty kaksi rullallista Lapin-dioja. On vallan tavattoman mahtavaa, että vartin kävelyn päässä kirjastossa on kunnon digitointilaitteet ääntä ja kuvaa varten ja avulias henkilökunta.

    Digitoin Epson V750 -skannerilla käyttäen tarkkuutta 4800 pistettä tuumalla. Tämä tuottaa yli kahdenkymmenen megapikselin kuvan, jonka tiedostokoko pakkaamattomana tiffinä on 70 megatavua ja ylikin. Siis melkein nelinkertainen 50D:n raakakuvaan verrattuna. Siinä saa kiintolevy pyörähtää kerran jos toisenkin, ennen kuin oma kolmenkymmenen ja perheen viidenkymmenen vuoden tuotanto on muutettu numeroiksi. Kauhistuttaa ajatellakin moista datamäärää. Mainittu pistetarkkuus lienee liioittelua Agfa Silette Pronton erottelukykyä ajatellen, 3200 varmaan riittää. Yashican järjestelmäkameran kuvissa 4800 puolustanee paikkaansa.

    Hieno Digital ICE -roskientunnistusmenetelmä ei näköjään poista roskia, siispä en sitä jatkossa käytä. Työjärjestys tulee olemaan näillä näkymin seuraavanlainen: ennen digitointipaikalle lähtöä diat järjestetään, pyyhitään mikrokuituliinalla niin puhtaiksi kuin mahdollista ja pakataan pölyltä suojaan. Skannauskehikkoon aseteltaessa vielä puhalletaan (pumpulla) mahdolliset ilmasta tarttuneet roskat pois. Sitten digitoidaan ilman mitään ohjelmallisia korjauksia. Jäljelle jäänet pölyt retusoidaan, värit kirkastetaan ja valotus korjataan Aperturella. Aperture säilyttää kaikki muutokset metatietona, joten alkuperäinen kuva on aina tallessa, vaikkapa odottamassa uusia älykkäitä kuvankäsittelytekniikoita (tai kuvankäsittelijän taitojen parantumista).

    Mediakirjaston digitointityöasema
    Mediakirjaston digitointityöasema

    Tässä kuvat.

  • Torronsuo

    Torronsuo

    Häntälästä Volvo heitti retkeläiset Hämeen puolelle, 22 kilometrin päähän koilliseen Torronsuolle. Pysäköintipaikka on keskellä kansallispuistoa, alueen halkaisevan maantien varressa. Suota ja puistoa riittää kilometrikaupalla itään ja länteen, ja eteläosan avosuota kiertää pitkospuinen helposti käveltävä polku.

    Korvasin tässä jutussa aikaisemmin olleen Google-kartan Paikkatietoikkunan ilmakuvalla.

    Tässä vielä Retkikartan esitys samasta alueesta.

    On kiehtovaa, että näin suuri yhtenäinen suoalue on säilynyt luonnontilaisena keskellä ikivanhoja viljelysseutuja. Satelliittikuvassa näkyvät suon muodot kuivempine ja vetisempine osineen hienosti. Pohjoisosan ihmeellinen pyörteilevä rimpimuodostelma on epäilemättä ufojen tekosia.

    Pursuhopeatäplä (Boloria euphrosyne)

    Kesäkuussa kukkivat pursut ja villat, ja kirkkaan oranssit hopeatäplät kiitävät valkoisesta kukasta toiseen. Onneksi yksi pursuhopeatäplä malttaa asettua muotokuvaan pitkospuulle. Vähän matkan päässä rämehopeatäpläpariskunnalla on lakan lehdellä niin tärkeää tekemistä, etteivät malta lähteä karkuun. Noloina nappaamme kuvat ja jätämme pikimmiten perhoset rauhaan.

    Rämehopeatäplä (Boloria eunomia), koiras ja kissas

    Jostakin etäämmältä kuuluu kapustarinnan haikea vihellys. Hetken tähystelyn jälkeen lintu saadaan näkyviinkin, ja kansanretkeilijä pääsee taas uudenlaisiin kuvausharjoituksiin. Tällä kertaa kameraan on nimittäin ruuvattu 400-millinen objektiivi, ja liikkuvan kohteen kuvaan saaminen ja putken vakaana pitäminen ei ole aivan helppoa. Seitsemästä laukauksesta yksi on sellainen, että lintu on joten kuten näkyvissä ja kuva on vain lähes järkyttävän pehmeä. Ensikertalaiselle tällainen tilapäinen julkaisukynnyksen alentaminen ehkä sallitaan.

    Kapustarinta (Pluvialis apricaria)

    Lähtiessä luodaan tornista yleiskatsaus kuljettuun maisemaan.

    Seuraa pitkospuita Torronsuon eteläosiin

    Koska tässä jutussa on visuaalinen kehysmuoto, se päättyy ensimmäisen kuvan vastakuvaan.

    Pitkoksilta värikkääseen allikkoon
  • Häntälän alppiniityt

    Häntälän alppiniityt

    Tässä taannoin perhosretki vei kansanretkeilijän tutustumaan pariin lounaisen Suomen kiehtovaan luonnonnähtävyyteen. Oppaana ja kyyditsijänä toimi itse avaran maan retkeilijä,  etevänä luontovalokuvaajana ja maailmanmatkaajana tunnettu.

    Jo puoli tuntia pääkaupungista lähdön jälkeen Volvo nosti retkeläiset moottoritieltä miellyttäville kylänraiteille. Polkupyörän toimintasäteeseen tottuneen kansanretkeilijän päätä huimasi, ja siihen alkoi hiipiä kerettiläisiä ajatuksia: jos syyllistyisi henkilöauton omistamiseen, voisi harva se viikonloppu pyrähtää retkeilemään mihin tahansa eteläiseen Suomeen, oli kesä tahi talvi! Ei tarvitsisi aina tyytyä Sipoonkorpeen. Toki tämänpäiväinen retkikohdekin olisi pyöräillen saavutettavissa, mutta kiireetön retkeily vaatisi kyllä perillä yöpymistä.

    (Auton hankinta rupesi kummittelemaan, ja kummittelua jatkui syksyyn asti: esimerkiksi tätä shamaaniretkeä ei olisi tullut tehtyä ilman laina-autoa. Mutta uuden asunnon autopaikkaan ei lopulta (toistaiseksi) hankittu täytettä, vaan siitä tehtiin kaupat naapurin kanssa.)

    Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne f. perkele)

    Perhosretki suuntautui Someron Häntälän kylään, Rekijoen kymmeniä metrejä paksuun saveen uurtamaan laaksoon, joka on erittäin harvinaisen pikkuapolloperhosen ainoa vakituinen asuinpaikka Suomen mantereella. Avara maa esittelee taustatiedot pätevästi, joten niitä ei toisteta tässä.

    Ja eihän sitä tarvinnut kuin kävellä alas laakson rinteitä, tehdä vähän tuttavuutta karjan kanssa, ja sitten lentelivätkin jo ensimmäiset pikkuapollot vastaan. Nopeita ne olivat: jos valokuvan halusi ottaa, piti tähdätä ja laukaista heti. Paljon tuli huteja, yllä on parhaiten onnistunut otos.

    Karttaperhonen (Araschnia levana)

    Kansanretkeilijä sai lainata hienoa Canonin 180-millistä makro-objektiivia ja aavistella, miltä oikeasta valokuvaajasta tuntuu. Kuvaamisessa olikin opettelemista. Perhosia kuvatessa tulee pyrittyä aina mahdollisimman lähelle, niin nytkin. Mutta kun putki tuo kohteen muutenkin lähemmäksi, oltiinkin sitten yleensä jo liian lähellä ja perhosesta jäi osa kuvan ulkopuolelle. Tai sitten ison polttovälin aiheuttama pieni syväterävyys yllätti tottumattoman, ja aina jokin osa perhosesta oli fokuksessa ja loput ei. Yllä oleva karttaperhonen onnistui joten kuten, ja kuva antaa aavistuksen ihanasta epäterävyysalueesta, joka tällaisilla polttoväleillä on mahdollista saavuttaa. Kunnon esimerkkejä kehotan katsomaan Avaran maan perhoskuvista.

    Niittyhopeatäplä (Clossiana selene)

    Virallisessa perhoskuvassa perhosen tulee olla siivet levällään ja tuntosarvet samassa tasossa siipien kanssa, kuten kuvan hopeatäplällä. Näin koko perhonen saadaan teräväksi ja tausta häivytettyä (olisi tässä voinut häivyttää enemmänkin).

    Pikkuapollo piilee kasvillisuudessa

    Toisaalta kansanretkeilijä on harjaantunut äärimmäisen hitaaseen liikkumiseen eli näennäiseen liikkumattomuuteen seisoessaan heinäkuisissa ohdakepuskissa odottamassa neitoperhosten laskeutumista kukille. Tätä tekniikkaa, jossa pokkarikamera hivutetaan vähitellen sentin päähän perhosesta, saattoi soveltaa silloin, kun pikkuapollo oli laskeutunut heinikon sisään odottamaan kirkkaampaa auringonpaistetta. Yllä onnistunein pokkariotos.

    Laiduntava karja pitää maiseman avoimen puistomaisena

    Pokkarilla on otettu myös tämän jutun maisemakuvat, kun viralliseen kameraan oli ruuvattuna arvovaltainen putki. Yllä olevaa kuvaa varten jouduttiin neuvottelemaan lehmien kanssa: joko menette siististi maisemaan oleskelemaan ettekä tule nuolemaan kameraa tai sitten pysyttelette kokonaan poissa kuvasta.

    Sitten jatkettiin Torronsuolle.

  • Kulttuurimatkailija katosi

    Voin nyt paljastaa taannoisen DDR:n matkani todellisen syyn, kun kaikki asianosaiset ovat joko turvassa tai – valitettavasti – kokeneet luonnollisen poistuman.

    Kuten jotkut tietävät, osallistuin aiemmin tänä vuonna suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan Neuvostoliiton-vierailuun. Eräällä keskisen Venäjän suomalais-ugrilaisella alueella reittimme sivusi salaperäistä viranomaisten sulkemaa aluetta, jolla paikkakuntalaisten liikkuminen on erittäin rajoitettua ja jolle ulkomaalaisten pääsy on kokonaan kielletty. Eräs seurueeseen kuulunut taiteilija, jonka uhkarohkeat tempaukset ja ajoittain tolkuttomaksi riistäytyvä alkoholinkäyttö aiheuttivat huolestuneisuutta jo vierailun suunnitteluvaiheessa, päätti tietenkin uhmata varoituksia ja suoranaisia kieltoja. Eräänä iltapäivänä hän onnistui välttämään isäntien ja matkatovereiden silmälläpitoa ja livahtamaan alueelle erästä syrjäistä ja ruohottunutta kärrytietä pitkin.

    Alueen sulkemisen virallinen syy on onnettomuudessa tuhoutunut ydinvoimala, joka on nyttemmin valettu raskaan betonikuoren sisään ja haudattu sata metriä korkean tekotunturin alle. Yleisesti kuitenkin puhutaan ufojen jo 1980-luvulla alkaneista ja yhä jatkuvista vierailuista alueella. Hallussani on kuva- ja äänimateriaalia, joka saattaa todistaa ufokertomukset tosiksi, mutta niihin palannen toisessa yhteydessä.

    Ankarista ukaaseista huolimatta alueen valvonta näyttää olevan neuvostoliittolaiseen tapaan leväperäistä. Useat pikkutiet ovat vain osittain tukittuja ja enimmän aikaa vailla vartiointia, ja niitä pitkin pääsee helposti lähestymään alueen sisäosia jalan tai mopedilla.

    Taiteilijamme varasti majatalon pihasta mopon, jolla ajoi erään tällaisen pikkutien alkuun. Betonisten ajoesteiden luota hän jatkoi jalan, mopo löytyi viereisestä ojasta. Taiteilijaa ei kukaan maanmiehemme nähnyt lounaan jälkeen, betoniesteen luota tosin löydettiin paperipussillinen hauella täytettyjä kaalikääryleitä, joita hän oli siepannut mukaansa ruokapöydästä.

    Osallistuin etsintään ensimmäisten joukossa ja yhdessä miliisien kanssa löysin mopon ja käärylepussin. Tarjouduin omalla riskilläni etsimään taiteilijatoveria kärrytien varrelta, mutta sen viranomaiset estivät ankarasti.

    Isäntämme ja viranomaiset  vakuuttivat selvittävänsä katoamisen pikaisesti, mutta jäljellä oleva ohjelmamme paikkakunnalla peruutettiin ja meidät pakotettiin jatkamaan matkaa seuraavaan kaupunkiin. Saimme tiedusteluihimme vältteleviä vastauksia. Loppupuoli matkastamme sujui alakulon merkeissä, ja kotimaahan palatessamme huomasimme, että taiteilijamme nimi oli pyyhitty kaikista matkustusasiakirjoista.

    Joitakin viikkoja kotiinpaluun jälkeen sain kuulla, että ilmeisesti toverillemme kuulunut kamera oli löydetty alueelta. Viesti tuli epävirallista tietä, sillä neuvostoliittolaiset eivät kertoneet – eivätkä tähän päivään mennessä ole kertoneet – meille mitään. Ilmeisesti kameran löytäneen sotilaan esimies oli onnistunut salaa kopioimaan kameran muistikortin sisällön itselleen. Työmatkallaan DDR:ssä hän oli jättänyt tiedostoista kopiot luotetulle ystävälleen. Omien yhteyksieni avulla minä taas sain jäljitetyksi tämän saksalaisen ja onnistuin järjestämään tapaamisen Itä-Berliiniin lokakuuksi.

    Tässä siis se mitä taiteilijan pokkarikameran muistikortilta löytyi. Tämä on viimeinen tiedosto, edellinen oli seurueen edellisiltaisista juhlista enkä halua julkaista sitä sen tyhjänpäiväisyyden takia. Voimme vain arvailla mitä tapahtui, taiteilijaa tuskin enää näemme.

  • Kallioita ja kolosseja

    Kallioita ja kolosseja

    Kuusikymmenluvulla rakennettiin isoja taloja harvakseltaan, väliin jätettiin metsiä ja kallioita. Nykyään tehdään pienempää ja tiheämpää. Joku väitti, että itähelsinkiläisen kolossilähiön asumistehokkuus on vain hieman omakotialuetta suurempi. Tiedä häntä, mutta jos kerrostalossa asuu, eikö ole samantekevää asuuko nelikerroksisessa vai kahdeksankerroksisessa talossa? Kerrostaloasumisen riemut ja riesat lienevät samat kummassakin tapauksessa. Kahdeksankerroksisten talojen väliin voi jättää kuitenkin kaksin verroin vapaata tilaa: ikkunasta voi katsella oravia ja käpytikkoja naapurin keittiöpuuhien sijaan. Ja jos sattuu saamaan huoneiston Kastelholmantien ylimmästä talosta männynlatvojen yläpuolelta, voi nähdä omasta keittiöstään koko Itä-Helsingin, ehkä Suomenlahteakin.

    Vaihtoehtoinen näkymä Itäkeskuksen ostohelvettiin Olavinlinnantien kallioilta. Keskellä Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa

    Entisenä pikkupoikana osaan antaa arvon talojen väliin jääville laajoille seikkailualueille. Sain tosin viettää lapsuuteni pikkukaupungissa, jossa 60-lukulaisten kerrostalojen mittakaava on 1:3 Itä-Helsinkiin verrattuna. Mutta Itä-Helsinki on pinnanmuodoiltaan mahtavan kallioista: Puotinharjun kallioiden huipulla voi seisoa viereisen talon kuudennen kerroksen korkeudella!

    Vapaata metsätaidetta Kajaaninlinnantien maastossa

    Kiipeily-, mäenlasku-, maja- ja sota-aktiviteettien lisäksi kalliomaastot tarjoavat väestönsuojiin liittyvien betonirakennelmien muodossa mainioita alustoja nuorison omaehtoiseen taidekasvattautumiseen.

    Leirinuotio luonnonkauniissa maisemassa. Huomaa alareunassa kemiallisen virkistäytymisen väline

    Nuotioilta kalliolla on olennainen osa perjantaiyön viettoa. Makkaranpaiston lomassa rentoudutaan suun kautta ja muillakin tavoin nautittavin virkistysainein. Ja pakkausmateriaaleissa tapahtunut siirtymä ruskeasta lasista alumiiniin lisää entisestään kallioiden viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

    Ufot vierailivat täällä

    Ja kun kotikalliolla seikkaileva nuori ihminen kohtaa metsikön reunassa vakuuttavat todisteet ufojen vierailusta, elämys on taatusti ikimuistoinen.

  • Varsinais-syksy

    Varsinais-syksy

    Lähiretkeilijä kääntää uuden reippausvaihteen päälle siinä vaiheessa, kun yöllä aletaan hivotella pakkasasteita ja päivälläkään ei päästä enää kymmeneen. Pipo päähän ja hanskat käteen, tiivis tuulitakki ja sopivasti eristettä alle. Mutta ei liikaa: aurinko lämmittää vielä, ja tuulensuojaisessa paikassa saattaa tulla lämmin. Ei pidä suotta hikeentyä.

    Haavat ovat heittäneet lehtensä ja valmistautuvat kummittelemaan

    Lehtipuut noudattavat osin lajinmukaisia, osin yksilöllisiä riisuutumisaikoja. Haavat ja vaahterat ovat enimmäkseen jo alasti, koivut tiputtelevat ja lepät viivyttelevät vielä. Tammet ovat hyvinkin tuuheita. Kartanopuiston vaahtera kuitenkin haluaa vielä pitää lehtensä, ei se ole ehtinyt edes kellastua kokonaan. Myrkkymäen juurella kieroonkasvaneet haavat ovat tulleet hulluiksi ja valmistautuvat pelottelemaan ohikulkijoita syysmyrskyillä.

    Mänty, Iso Koivusaari ja paatti

    Helsingin itäisessä sisäsaaristossa on suojaisia poukamia ja aurinkoisia rantakallioita. Vieressä on 36000 ihmisen kaupunginosa, mutta ei sitä huomaa.

    Kansanretkeilijä nousee rantakalliolta ylemmäs metsään, missä on muinaisen meren rantakivikkoa. Hän hyräilee kömpiessään:

    Ancylusjärven jää

    on taakse jäänyttä elämää…*

    *Hommage à Veikas Huovinenas

    Myös uuden hiekkarannan disaintornissa tähystäneet rantavahdit ovat lentäneet hanhi- tai kurkiaurojen mukana etelään.

  • Tuulisina päivinä

    Tuulisina päivinä

    Uimarantakausi on parhaimmillaan lokakuussa. Helle ei ahdista, rannalla on tilaa. Raikas länsituuli pitää ihon kuivana hiestä, täyttää keuhkot ja kuljettaa pilviä hurjaa vauhtia sinisen taivaan poikki.

    Rantavahti on lentänyt pois

    Leijasurffaajat ovat kokoontuneet Kallvikin hiekkarannan edustalle. Tuuli kuljettaa heitä käsittämättömän kovaa vauhtia, he tekevät jyrkkiä pärskeisiä käännöksiä ja hyppivät välillä ilmaan.

    Mies temmataan taivaaseen

    Sitten yksi surffaaja tekee poikkeuksellisen korkean hypyn. Ehdin kuvata hänet kymmenen metrin korkeudessa, mutta huimapää sen kuin kohoaa ja vieläpä kiihtyvällä vauhdilla. Hän nousee jyrkästi yläviistoon ja häviää lopulta leijoineen näkyvistä. Mies on tempaistu jäljettömiin!

    Vesiä vartioidaan

    Niemen kärjestä tarkistan, näkyykö Söderskär. Siellähän se majakka on, runsaan kuudentoista kilometrin päässä kaakossa. Oikeanpuoleinen saari lienee Kuiva-Hevonen, vartiolaivasta vasempaan kai Trutlandet ja Asplandet. Käyn sitten tarkistamassa näkyvyyden myös Vuosaarenalpilta.

    Rantakallio lämmittää vielä hetken

    Helikopterit hurisevat rantakalliolla, niin kuin suolammella vuosi sitten. Nämä ovat punaisia ja kuparisiipisiä. Pakkasöitä ei vielä ole ollut. Vuosaarenalpin huipulla linssilude koettaa painautua kiven koloihin tuulensuojaan.

    Lämpöä ja tuulensuojaa kiven painanteesta, vielä vähän aikaa
  • Kaukainen valo

    Kaukainen valo

    Tuossahan se on parin kilometrin päässä, meri, Suomenlahti. Kymmenet tuhannet näkevät sen päivittäin matkustaessaan ruuhkassa pitkin Helsingin ahtaalle niemimaalle johtavia siltasuonia. Ja sunnuntaisin riittää päiväkävelijöitä rannoilla ja lähisaarissakin.

    Mutta luulenpa silti, että aika monelle tämän Suomen eteläsyrjän miljoonaisen ihmiskasautuman jäsenelle suhde mereen jää pintapuoliseksi ja jopa vuosikymmenien pääkaupungissa asumisen jälkeen melko etäiseksi. Onhan enemmistö täällä asuvista kotoisin muualta, usein sisämaasta tai muista maanosista. Rannikkokaupunkiin muuttamista seuraavat vuodet hujahtavat opiskelu- ja työelämän kiireissä, ja vailla veneellisiä tuttuja elämä saattaa urautua varsin mantereiseksi.

    On kansanretkeilijäkin ajellut vesibussilla sisäsaaristoon, istuskellut Suomenlinnan valleilla ja hiihdellyt itäisen Helsingin lähisaarten ympäri kunnon jäätalvina. Mutta jo Sipoonselän reunalta alkaa tuntematon, hieman pelottava maailma.

    Tuuletusta ja raikkaita suihkuja

    Mutta kyllä veneetönkin pääsee aivan kunnon merelle ja jopa uloimmille majakkaluodoille. Tarvitaan vain havahtuminen, sen asian tiedostaminen, että moniin saariin on kesäisin laivaliikennettä. Kaunissaari oli kansanretkeilijän ensimmäinen havahdus. Hetkellisen tajuttomuuden jälkeen löytyi sitten Söderskär.

    Majakka ja majakkamestarin talo

    Kansanretkeilijä vieraili majakkasaarella viikkoa ennen syyspäiväntasausta, päivänä, jolloin tuli kuluneeksi 150 vuotta majakan valon ensimmäisestä sytyttämisestä. Valo sammutettiin 1989, kun laivaväylät olivat muuttuneet niin, että majakkaa ei enää tarvittu.

    Majakan juurella majakkamestarin talo ja majakanvartijoiden talo, taustalla Luotsisaarella luotsitupa

    Majakka on nykyisin yksityisomistuksessa, ja saarten rakennuksia kunnostetaan parhaillaan matkailukäyttöön. Saaret ovat Metsähallituksen hoidossa ja luonnonsuojelualueena. Elokuuhun asti saaret ovat rauhoitetut linnuille, mutta alkukesälläkin pääsee ohjatuille vierailuille.

    Luotsisaaren eteläreuna kohtaa Suomenlahden avomeren

    Laivamatka Vuosaaresta kestää puolitoista tuntia. Raikas lounaistuuli nostaa sen verran reippaan aallokon, että laiva ei kulje suorinta reittiä vaan kiertää Sipoonselän saarten suojassa ja lähestyy Söderskäriä koillisesta. Paluumatkalla saadaan sitten kunnon keinutusta Kaunissaaren ja Eestiluodon välillä.

    Kyllä kannattaakin valokuvata

    Vierailu on harmillisen lyhyt, pari tuntia. Olo tuntuu välillä jopa japanilaisturistimaisen tehokkaalta. Kallioilla ja majakan tornissa viettäisi helposti päivän ja toisenkin aaltoja ja vaihtuvaa valaistusta katsellen.

    Itäisen Helsingin maamerkit. Myllypuron sieni on 23 kilometrin päässä.

    Eihän täältä tekisi mieli lähteä. Jos vaikka yrittäisi jollakin konstilla hankkiutua saarelle kesätöihin?

    Sinne se nyt jäi