Ajettiin hillitöntä vauhtia valkenevaa tietä pitkin. Kaakossa taivaanranta rusotti. Käännyttiin serpentiinitielle ja noustiin talviseen kuusimetsään. Hypättiin autosta ja rynnättiin polulle, joka vei ohi hiihtohissien ja lumitykkien vaaran korkeimmalle laelle. Aurinko oli juuri noussut – ja kadonnut. Kohottuaan kaukaisen metsänreunan takaa se ehti hehkua kymmenisen minuuttia, ennen kuin katosi harmaan esiripun taakse.
Myöhästyttiin viisi minuuttia.
Aistien piiriin palasi lumitykin yksitoikkoinen kohina, hissin surina ja ankkurien kolina sekä laskettelijoiden suksien ja vaatteiden hillitön värikirjo, jolla ei ole mitään tekemistä tämän paikan luonnollisten värien kanssa.
Lunta näyttää olevan
Mutta ei tarvitse kuin kääntää selkänsä hisseille ja tykeille, vetää pipo korville ja katsoa lumisten näreiden lomasta vastakkaiseen suuntaan, niin voi päästä toisenlaiseen maailmaan.
Kainuu on saanut jouluksi sen verran lumipeitettä, että tasaisilla latupohjilla voi harrastaa luisteluhiihtoa. Mutta täällä ylhäällä, kolmensadan metrin paremmalla puolella, näyttää olevan aivan kunnon talvi. Ei paljon haittaa, vaikka lunta hieman meneekin saappaaseen. Tämän valkeuden odotus on ollut pitkä ja pimeä, muttei onneksi loputon.
Jänis meni kuusikkoonReitti sivuaa lammen rantaa
Kun vielä laskeutuu huipun taakse korpinotkoon, häviää koneiden suhina todellisuudessakin kuulumattomiin. Jäniksen lisäksi täällä ovat liikkuneet kansanretkeilijät ja -hiihtäjät. Onneksi nyt ei satu kelkka tai latukone kohdalle. On hetken melkein hiljaista.
Informaatiota, informaatiota…
Palovartiotorni ehtinee kerätä talven mittaan enemmänkin huurretta ja tykkyä. Nyt on vasta päästy alkuun.
Olen kansanpyöräillyt tänne useaan kertaan, aloitin poikasena 1970-luvulla. Kiipesin tuohon tornin ensimmäiselle tasanteelle ottamaan näiden maisemakuvien varhaisia edeltäjiä. Vein mustavalkofilmin kehitettäväksi Hynnisen valokuvausliikkeeseen. Negatiiveja hakiessani huomasin, että juuri vaaran päältä kuvatut ruudut olivat mystisesti tuhoutuneet. Olivathan ne melkein ilmakuvia, siis ankarasti kiellettyjä pysähtyneisyyden ajan maailmassa.
Nyt kuka tahansa missä päin maailmaa tahansa voi lukea näistä kuvista paikkatiedon ja tarkastella kolmiulotteiseksi mallinnettua maisemaa sähköaivonsa kuvaruudulta.
Palovartijan mökki
Täällä lienee kuutisenkymmentä vuotta sitten ollut kesätöissä palovartijana joku metsänhoitajaksi opiskeleva paikkakunnan nuorukainen ja sepitellyt aikansa kuluksi juttuja tuolla idemmillä selkosilla elelevästä persoonallisesta ajattelijasta.
Kontulan Mustikkamäellä kasvaa paljon komeaa isomaksaruohoa, ja olenkin aina toivonut apolloperhosen toukkien asettuvan mäellemme sitä syömään. Lumeton talvi on paljastanut, että maksaruohon maanpäällinen osa jää kuoltuaan törröttämään ruskeana, kunnes keväällä maasta nousee uusi varsi ja siihen lehdet ja kukat.
Ruskeita törröttimiä
Jokunen vuosi sitten, muistaakseni loppukesästä, mäen etelänurkasta Mustikkarinteen ja Suonlaidan kujien päästä katosivat maksaruohot monen aarin alalta. Kasvit oli revitty juurineen maasta, ja jäljellä oli vain palasina nurin niskoin lojuvaa sammalta. Oli tapahtunut ilmiselvä suunniteltu ja järjestelmällinen varkaus.
Kasvattiko joku salaa jossakin rauhoitetun apolloperhosen toukkia? Ehkei sentään, vaan arvelen, että maksaruohoa halutaan pihoihin koristekasviksi. Joku kävi kaappaamassa kaupunkilaisten yhteisestä puistosta kasveja omaan pihaansa, tai ryöstön laajuudesta päätellen myyntiin. Tuliko ostettua syksyllä torilta maksaruohoja omaan pihaan? Entä tuliko kysyttyä, mistä ne mahtavat olla peräisin?
Muutamassa vuodessa kasvusto on elpynyt, kuten kaksi ensimmäistä kuvaa osoittavat.
Kuvaillessani tässä päivänä muutamana keskitalven vehreyttä tutulla mäellä huomasin huolestuttavaa sammalen rikkonaisuutta toisaalla, lähellä niitä Mustikkasuontien taloja, jotka jostain käsittämättömästä syystä on sallittu rakentaa lähes kallion päälle. Jäljet näyttivät samoilta kuin taannoin: kallion päällä rikkoutunutta sammalta laajalla alueella, maksaruohoja ei missään.
Sammal riekaleina
Tämä ei näytä siltä, että koirat olisivat riehuessaan rikkoneet sammalpeitteen tai lähitalon poika olisi hurjastellut mönkijällä. On vaikea sanoa, milloin riisto on tapahtunut, sillä paikka sijaitsee sivussa polusta ja lähellä tontteja, joiden lähelle ulkoilijat eivät välttämättä ilkeä kävellä. Todennäköisesti jo alkusyksystä, jolloin kasvin maanpäällinen osa on vielä hengissä. Toimiiko Itä-Helsingissä ammattimainen liiga, joka käy järjestelmällisesti vuorovuosin korjaamassa satonsa kaupungin puistoista?
Talvipäivänseisaus on 22. joulukuuta, joten viikon päästä on kai periaatteessa vuoden lyhyin sunnuntai. Mutta silloin saattaa jo olla lunta – toivotaan niin. Ja kun tänään on satanut vettä koko päivän, käytännössä on vietetty ainakin vuoden tähän mennessä pimeintä sunnuntaita.
Tein neljäntenä adventtisunnuntaina kuvailukierroksen Itä-Helsingissä. Sateen takia en viitsinyt kantaa järjestelmäkameraa, vaan koetin ottaa kaikki tehot irti pikkupokkarista. Statiivillekin olisi ollut käyttöä, mutta päätin tällä kertaa liikkua kevyesti.
Valokuvauksessa on tavallisesti oltava varovainen vastavalon kanssa, mutta tänään opin, että myös vastatuulta on varottava – se kun puhaltaa helposti sadepisaroita linssiin. Tuulisilla paikoilla, kuten Vuosaarenalpilla, tuuli saa kuvat myös helposti tärähtämään, vaikka kuinka painaisi kameraa hanskalla pehmustettua lohkaretta vasten.
Mustikkamäki viheriöi ja lainehtii. Tänä syksynä on taas yksi kuivunut mänty rojahtanut pitkälleen.Mustapuroon mahtuisi täällä yläjuoksulla vielä muutama litra vettä.Kelkkapuistossa ei jostain syystä ollut nyt laskettelijoita.Mellunkylän eteläisimpään kulmaukseen rakennetaan uutta asuinaluetta. Täällä on juntta soinut koko syksyn.Kontionmäen hyppyrimäessä on lehti- ja liejukeli, mikä tekee nousemisesta kiinnostavaa. Autolla jaksetaan ajaa adventtipyhänäkin. Etsi edellisen kuvan ottopaikka.Hyppyrimäestä voi laskea myös pyörällä ja lapset ja aikuiset yhdessä.Suomenlahti oli edelleen täynnä. Suorastaan tärähtäneen täynnä.Ja Mellunkylänpuro toi lisää vettä. Etsin tällä retkellä myös kauhuelokuvan kuvauspaikkoja.Tämä on valosaasteen viheliäisimpiä muotoja. Pysäköintialuetta – ja samalla koko ympäristöä – häikäistään valonheittimellä jopa 18 tuntia vuorokaudessa.Vuosaarenalpilla työskenteli hirmuloiden sukuun kuuluva jättiläisolento.Vuosaari ja arkkitehdin keskisormi.
Edelliselle retkelle saatiin pakkasta ja rouheita sammalia ja joulukuun kuudenneksi päiväksi vihdoin sitä kauan odotettua luntakin. Ohuesti tosin vain, mutta kuitenkin sen verran, että maasto oli aivan uuden näköinen ja polkujen etsimisessä piti olla entistä tarkempana. Puut tiputtelivat vähitellen vedeksi sulavaa lumiharsoaan, niin että metsässä kävi jatkuva harvakseen pisaroiva sade. Matalammat pensaat ja varvut kostuttivat vaatteita ja yrittivät pudotella lumipaakkuja saappaansuusta sisään. Vettä oli maassa enemmän kuin koskaan, ja jotkin alavat polut muistuttivat enemmän vesiväyliä.
Tämä metsä ei kuulu kansallispuiston alueeseen.
Kulkijoita oli taas hieman vähemmän kuin runsasta viikkoa aikaisemmin. Varsinaisia vastaantulijoita taisi olla vain kolme, mutta lumeen jääneet jäljet kavalsivat, että kulkijoita oli muitakin. Metsä ei kuitenkaan ollut täynnä liikettä niin kuin alkusyksystä.
Nyt jo tutuiksi tulleet meridiaanin suuntaiset kulkukäytävät johdattivat kansanretkeilijän nopeasti etelästä pohjoiseen. Pyörä piilotettiin tiheään näreikköön Horskärrin kulmaan, ja polku vei kiipeilymuurin ja tutun purolaakson kautta uusille seuduille. Laakeamman kuusikkokankaan jälkeen löytyi pohjoiseen vievä polku. Näillä main tultiin myös ulos kansallispuistosta, muttei sitä maastossa mitenkään huomannut. Lindamorsmossenin ympäristö ja metsät korven katkaisevan tien molemmin puolin eivät kuulu kansallispuistoon, ainakaan vielä.
Polku seuraili puronvartta, maasto aleni, kunnes noustiin tielle. Tietä itään puolisen kilometriä ja sitten taas metsään tien pohjoispuolelle. Täällä maaston painanteet johtivat kulkijaa koilliseen. Kulman takaa ilmestyi maastopyöräilijä ja jatkoi kohti itää melkoisen reipasta vauhtia. Pyörien jälkiä näkyi näillä lumisilla poluilla monessa kohtaa, ja melkoisen hankalista paikoista ne näyttivät kulkeneen.
Täällä voi polkua jonkin matkaa käveltyään huomata, ettei kulkusuunta olekaan aivan suunnitelman mukainen. Eipä siinä mitään hätää, otetaan simpanssisuunta yli kallioharjanteen, ja seuraavan laakson polku viekin todennäköisesti jo ihan oikeaan suuntaan.
Ängesbölen nuotiopaikalla oli pari eväidensyöjää ja nuotiopaikalla hiljalleen hiipuva hiillos. Kämpän ikkunaluukut olivat kiinni.
Päivänvaloa oli pari tuntia jäljellä, ja minä olin keskellä korpea. Takaisin kävellessä tuo parituntinen helposti kuluisi, ja sitten olisi vielä melkein tunnin ajo kotiin. Mutta minäpä en aikonutkaan illaksi kotiin, vaan aioin viettää itsenäisyyden muistopäivän iltaa jo jonkinlaiseksi suosikkipaikaksi tulleessa suonsaarekkeessa telttaillen. Jos oikein hyvin kävisi, taivas selkenisi ja saisin suolta auringonlaskukuvia.
Pikkuinen teltta syrjäisellä suolla
Sipoonkorvessa ei sulan maan aikana ole liikaa telttailupaikkoja. Maasto on joko kalliota, suota tai tiheää kuusikkokorpea, ja tasaisia kangasmaita on tuskin nimeksi. Suonsaarekkeesta löytyi juuri ja juuri teltan pohjan kokoinen ala tasaista kalliota. Paikalle oli nuotiotarpeiksi raahattu muutama pölli, joihin teltan naruja saattoi sitoa.
Hopeoitu joulumänty
Taivas pysyi pilvessä, joten auringonlaskukuvat jäivät ottamatta. Pimeyden vähitellen laskeutuessa alkoi maisemaa kuitenkin valaista melkein täysi kuu.
Vaikka metsässä ei juuri kulkijoita ollut, suo ei suinkaan ollut hiljainen. Autoliikenteen humina oli jatkuvana äänitaustana: lähin iso tie on puolentoista kilometrin ja moottoritie noin viiden kilometrin päässä. Yläpuolella kohisi myös vähän väliä, kun laskeutuvat bussit kaartelivat korven yllä valojaan vilkutellen.
Tähän pimeimpään vuodenaikaan yö sähkövalaistuksen ulkopuolella on käsittämättömän pitkä: silkkaa pimeyttä on yli neljätoista tuntia ja hämärät molempiin päihin vielä jatkoksi. Ilman juttuseuraa pienessä teltassa suon keskellä tunnit voivat kulua todella hitaasti. Koska kannoin mukanani reitin tallentamisen vuoksi sähköaivoa, juolahti mieleeni absurdi ajatus, että alkaisin sen välityksellä seurata lähetystä linnan juhlista. Ratkaisevalla hetkellä ei sitten kuitenkaan löytynyt riittävästi radiosignaalia, joten se viihde jäi nauttimatta.
Täälläpä sitten vietin pitkää iltaa ja yötä, en fyysisesti kovin kaukana mutta henkisesti valovuoden päässä juhlinnasta ja rituaaleista.
Yö kaikesta huolimatta kului ja vihdoin myös loppui. Aina välillä haukkui koira.
Jätän pyörän tien päähän, löydän polun ja lähden astelemaan tottuneen ripeästi kohti kallioita ja niiden välisiä kuusikkokorpia. Pian olenkin korkealla jyrkänteellä. Hopeiset kelot kehystävät näkymää, joka avautuu sileille, laeltaan jäkäläisille ja reunoiltaan äkkijyrkiksi kaartuville kallioille. En vielä kuule käpytikan naputtelua. Sen sijaan rotkosta kuuluu outoa kohinaa.
Jatkan alas purolaaksoon ja taas ylös vielä korkeammalle kalliolle. Kuusikko vaihtuu kitukasvuisiksi männyiksi, valo lisääntyy ja lopulta avautuu kallion huipulta näkymä laajalle tasangolle. Hätkähdän ja herään: en olekaan Sipoonkorvessa!
Itä-Helsingin Myllypuron asuinalueen eteläreunalle, vesitornin juurelle lähelle Herttoniemen itäisimpiä omakotialueita, on unohtunut palanen jylhää kallioluontoa. Yli neljäänkymmeneen metriin kohoavat kalliot näkyvät hyvin etelään metroradalle, josta niitä olen lukemattomat kerrat tähyillyt yli metro- ja säkkivarikon, teollisuusalueen ja myöhemmin nousseen rauta- ja huonekalukauppakolossin.
Lounaispuolen rotkossa seurasi vielä jokunen vuosi sitten Herttoniemen satamarata samaa linjaa Viilarintien kanssa. Kiskot on nyt purettu pois, ja jäljellä oleva osuus Viikin kautta Oulunkylään toimii metron huoltoraiteena. Loppumatkan metrovarikolle rata kulkee näiden kallioiden uumenissa.
Valssimyllynkatu ja Myllypuron sieni
Nyt kallioiden rauha päättyy. Tänne rakennetaan uusi asuinalue. Tiet on jo tehty, ja kohta tulevat talonrakentajat. Myllypuron suppilosienen juurelle on jätetty lohkare, jossa tulevien pientalojen lapset voivat harjoitella kiipeilyä.
Talorivien sormet tulevat työntymään pohjoisesta kohti kallion reunoja, mutta aivan korkeimmat huiput jäävät vapaiksi.
Ratasmyllyntien itäpuolella rakennustyöt ovat pitemmällä, ja ensimmäisissä taloissa asutaan jo. Mamsellimyllynkadusta tulee vanhan ajan puutalokaupungin oloinen: talot ovat aivan kapean ja lievästi mutkittelevan kadun varressa, ja kallioiset pihat muodostuvat talojen taakse. Tänne tulee hirsitalojakin.
Mamsellimyllynkadun hirsitalojaHaso Mamselli
Kadun yläosassa on kokonainen pienkerrostalojen, pari- ja erillistalojen kortteli ulkoa jo melko valmiin näköinen. Asumisoikeustalojen värit ovat maanläheiset.
Vanhan Myllypuron asukkailta meni palanen ulkoilumaastoa, mutta tänne muuttavat uudisasukkaat saanevat viihtyisän kylämäisen asuinympäristön. Mitäkeskuksen palvelutkin ostoshelvetteineen ovat kävelymatkan päässä.
Saman metsikön toisella laidalla ei käynyt yhtä mukavasti: sieltä purettiin monta myrkyllisen kaatopaikkamaan päälle rakennettua kerrostaloa. Maaperää on kai puhdistettu ja vähemmän saastuneet maa-ainekset haudattu valtavan kummun alle. Lähivuosina alueelle on tarkoitus rakentaa uusia asuintaloja.
Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.
Storträsk riitteessä
Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.
Olen vain tämmöinen pikkuinen lampi
Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.
Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.
Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.
Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.
Hyppjaskärr kuurassaHyppjaskärr: virallinen vertailumaisema
Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.
Kiva, Kurbergetinkin länsireunalta voi tipahtaa parikymmentä metriä
Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.
Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.
Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.
Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.
Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.
Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.
Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.
Tänään kansanretkeilijän piti joutua siviilitoimeensa illansuuksi, joten päivän retkeily oli hoidettava alppityylillä: matkaanlähtö pimeällä, reitille päivän valjettua, paluumatkalle vielä aamupäivän puolella ja kotiin kellon lyödessä keskipäivää. Pyöräilymatkaa yhteen suuntaan 20 kilometriä ja tunti, kävelyä kymmenen kilometriä ja kolme tuntia.
Länsitien eteläpuolisen Sipoonkorven koilliskulma oli vielä tutkimatta. Helpoimmin maastoon pääsee Länsitieltä tai pohjoisesta pistävältä sotatieltä, mutta en nyt halunnut polkea sinne asti. Ajoin siis samaan paikkaan kuin viimeksi. Metsän poikki vie muutama hyvä polku, joita on osin tullut jo tallattuakin.
Fallträskin koillisreunalta löytyi korkea näköalakallio, jota en ollut huomannut muutama viikko sitten hyllyessäni lammen länsireunalla. Ylhäällä viisitoista–kaksikymmentä metriä lammen pintaa korkeammalla on virallinen tulentekopaikka.
Ängesbölen kämppä
Lammesta ja nuotiopaikasta pienen kävelyn päässä idässä on kämppä, jota ei löydy Metsähallituksen tiedoista. Lieneekö se siis yksityinen tai jonkin seuran maja? Paikan nimi on Ängesböle, ja kämpästä vielä jonkin matkaa itään on taas virallinen nuotio- ja leiriytymispaikka, jossa on puuvarasto ja huusi.
Informaatiota, informaatiota
Vielä pikkuisen itään jatkettaessa polkuun liittyy Byabäckenin luontopolku, joka kiertää Ängesbölebergetin jylhässä kuusikossa ja purolaakson ihanien laitumien reunoilla. Polun varrella punaisissa puulaatikoissa on laminoiduille korteille painettuja tietoiskuja.
Laitumet ovat autiot, eikä kuukauden takaisesta ruuhkasta ole ilmassa edes muistoa. Nurmessa on vielä heleää vihreyttä, mutta kuuset ovat tummia ja lehtimetsiköt värjöttelevät harmaina. Purolaaksossa on aavistus toukokuisesta kiivaasta linnunlaulusta. Keväällä tänne on tultava ehdottomasti uudestaan.
Byabäckenin laitumia, taustalla Hampus- ja Åkerbacka
Luontopolun reitti kulkee maantietä monen sadan metrin matkan. Voisikohan sen jotenkin sijoittaa laitumen toiselle puolelle, rinteen alle kuusikon reunaan? Maisemassa ei sinänsä ole vikaa, mutta tiellä kävely on puuduttavaa.
Luontopolun pysäköintipaikalta noustaan taas metsään. Ängesbölebergetin huipun ja laakson välille mahtuu kolme paksua korkeuskäyrää, korkeuseroa on viitisenkymmentä metriä. Polku nousee jyrkästi, ympärillä alkaa taas käydä korven ryske. Intoudun arvioimaan, että näiden notkojen rehevimmissä paikoissa kuuset voivat olla kolmikymmenmetrisiä.
Poikkean mäen korkeimmalle kohdalle tarkastamaan, onko näköaloja. Ei ole, tiheä kuusikko peittää näkymät. Palatessani polulle sotken suunnat erinomaisesti ja pyörin ympyrää. Ei auta muu kuin kaivaa kiltisti simpanssi repusta ja ottaa suunta länteen.
Suo liekehtii
Leveä pikapolku vie Bisapottsbergetin eteläreunoja myöten paluumatkalle. Melkein jo kyllästyttää kulkea samaa polkua edestakaisin, joten päätän poiketa Gillermossarna-suon kautta. Idästä sinne johtaakin hyvä polku. Yritän loikkia suon yli mahdollisimman märistä kohdista, mutta en onnistu saamaan vettä saappaaseen tai menettämään jalkinetta turpeeseen.
Ensi sunnuntaina täytyy olla siviilitoimessa jo iltapäivästä, joten alppityylistäkään retkeä ei voi oikein hätäilemättä tehdä. Mutta retkeily jatkunee talveen asti ja talvella varmaankin suksin ja lumikengin. Tuomiosunnuntaiksi voisi toivoa jo pakkasia ja rapisevia sammalia ja adventiksi sitten lunta.
Pitäisiköhän tehdä tästä hankkeesta vuorovaikutteinen? Kun käy kaikki tämän sarjan kahdeksan juttua läpi ja klikkaa jokaista paikkalinkkiä, kaikki merkit jäävät karttalehdelle näkyviin. Siitä saa melko hyvän kuvan siitä, mitkä osat korvesta on suurin piirtein käyty. Kommenteissa voisi sitten ehdottaa kansanretkeilijälle uusia retkikohteita.
Valokuvien paikkatieto on kiehtova asia, niin kuin kansanretkeilijä on useaan otteeseen julistanut. Tähänastiset Sipoonkorven kuvat ovat löytäneet paikkansa kartalla niin, että ne on vedetty hiirellä Googlen karttapohjan päälle valokuvien hallinta- ja käsittelyohjelmassa nimeltä Aperture. Yleensä paikka on löytynyt jälkikäteen kohtuullisen tarkasti, tarvittaessa ulkoilukartan 1:15000 ja Kansalaisen karttapaikan avulla.
Tämänkertaisella retkellä oli kuitenkin odotettavissa niin sokkeloista maastoa, että kunkin kuvan ottopaikan löytyminen kartalta retken jälkeen vaikutti melkoisen umpimähkäiseltä. Niinpä reppuun pantiin painoksi GPS-paikantimella varustettu sähköaivo ja matkaan lähdettäessä käynnistettiin sijaintitietoa tallentava ohjelma.
Ohjelma tallensi reitin tiedostoon, jonka saattoi sitten siirtää Apertureen. Kun Aperturelle kertoo yhden kuvan sijainnin, se voi reitin perusteella laskea sijainnin kaikille muille kuville – tallentuuhan digikuviin aina tarkka kellonaika. Tällä tavalla kuvat räpsähtivät kartalle yhdessä hujauksessa.
Reittitieto kertoo myös, että tämänpäiväiselle kansanretkelle tuli pituutta 49,09 kilometriä – suurin osa tietenkin pyöräilyä. Pyörällä tuli huideltua alamäessä parhaimmillaan neljääkymppiä.
Retki suuntautui korven luoteiskulmille, alueelle, jota rajaavat Länsitie pohjoisessa, sotavaraston tie idässä ja maanviljelysseudut lännessä. Vanhalta Porvoontieltä Nikinmäen kohdalta lähtee itään Mosabackantie, jota pitkin pääsee korven ytimeen paitsi pyörällä, myös automobiililla. (Lisäys 6.11.: Tiellä on ajoneuvolla ajo kielletty -merkki, tontille ajo sallittu. Tarkasti ottaen siis kansanpyöräilykin on Mosabackantiellä kielletty.)
Pyörä jää odottamaan Stormossenin pellonreunaan, ja ensin tehdään pieni lenkki Jöusjärvelle. Helikopterien hurina on vaimennut, ja toivon mukaan seuraava sukupolvi on päässyt viettämään pitkää ja hämärää vedenalaista elämäänsä lammen pohjaan.
Sitten palataan länteen pitkin kiehtovia kallioseinäisiä korpikäytäviä ja Vårmossenin reunoja.
Gillermossarna
Tästä pohjoiseen sijaitseva alue on erikoinen ylänkö, jonka laidat ovat monin paikoin niin jyrkkiä kallioita, että reunalta voi pudota. Kallioseudun keskellä on yksi korven harvoista avosoista, Gillermossarna. Sen pohjoisosassa on jopa pieni pala ylitsekahlaamatonta upottavaa suota. Avaran maan retkeilijä, joka on tottunut näkemään tulevan taipaleen silmiensä edessä, nauttii hetkisen kylmästä syystuulesta harmaiden pilvien alla.
Suon vedet laskevat luoteeseen pientä puroa pitkin ja tippuvat siellä pikku portaina alas ylängön reunalta. Alueella on myös lukuisia pienempiä, puisia soita sekavana tilkkutäkkinä kallioiden lomassa.
Gillerbergetin länsireuna
Hieman avosuosta länteen on taas jylhiä kallioseinämiä kuin vartiomuurina asuttuja seutuja vasten. Kallion juurella kulkiessani joudun rämpimään jonkin matkaa hakkuuaukon vesakossa etsien takaisin korven suojaan johtavaa polkua.
Gillerbergetin alue on kartassa täynnä ruskeita korkeuskäyrien rinkuloita, mustia jyrkänteen viivoja ja lohkareiden pisteitä. Maastossa polut ilmestyvät jostain ja hajaantuvat ja katoavat yhä uudelleen. Täytyy vilkuilla simpanssia, jotta nokka pysyy suurin piirtein kohti itää. Paikanninta ei kuitenkaan repusta kaiveta, joku tolkku täytyy suunnistamisessa sentään olla. Suoralla kompassisuunnalla ei kannata rynnätä, siinä saattaa pudota hyllyltä louhikkoon. Vaikka sammalta on paljon, viiden metrin putousta se tuskin vaimentaa riittävästi.
Pehmustettu louhikko
Viimein tulee näkyviin muita korkeampi kalliokumpu, jonka takana on pudotusta toistakymmentä metriä. Siinä on Gillerbergetin itäreuna, tuttu muutaman viikon takaa. Tästä pääsisikin helposti tielle ja sitä pitkin sotavaraston kautta nopeasti lähtöpaikkaan. Mutta eihän tänne ole tultu tiellä kävelemään. Kalliojyrkänteen reunoja seuraillen, ihmeen valkoisten jäkäläkumpujen yli varovasti kävellen, löytyy vähitellen etelään vievä polku.
Paluupyöräily pitää tietenkin suorittaa toista tietä. Metsätie muuttuu pian Martiksentieksi, jota ympäröivät suorastaan idylliset peltomaisemat.
Sipoonkorven kaakkoiskulmaa voi lähestyä Knutersintieltä, Puroniityntieltä tai vielä idempää Immersbyntieltä. Valitsin näistä läntisimmän. Ulos tunkkaisesta sisäilmasta kosteaan syysilmaan ja kansanpyörä kohti Östersundomia ja Landbon risteystä!
Heti moottoritien pohjoispuolella, ennen piparkakkutaloaluetta, on sähkölinjan kohdalla metsätien alku. Tie on tietenkin suljettu automobiileilta, mutta pyörällä sitä pääsee ajamaan melkein kaksi kilometriä. Risteyksen tienoo on taas pysäköity täyteen henkilöautoja – sieniä löytyy vielä.
Itiöemät
Ensimmäinen pysäköintipaikka on Hältingträskin polun lähtöpaikassa. Leveä ja hyvin tallattu polku johtaa lammelle ja sen ympäri. Tänne sopii tulla retkelle lasten kanssa. Pohjoisrannan epävirallisella tulistelupaikalla onkin kolmen sukupolven retkue. Lampi on tyypillinen Sipoonkorven suorantainen pikkulampi.
Kartassa on paljon avokalliota moottoritien ja Puroniityntien nurkassa. Siellä on siis käytävä, ja sopivasti sinne johtaakin kantatien levyinen polku Hältingträskin itäpäästä. Muutaman minuutin kuluttua tiheässä metsässä vasemmalla näkyykin jyrkkä kalliorinne. Siitäpä ylös, ja kallion päällä odotteleekin jo ystävämme käpytikka. Kallio koostuu tavalliseen tapaan lukuisista kumpareista ja niiden väliin jäävistä jyrkkäreunaisista notkoista. Näköaloja ei ole, ja pohjoisreunan alla on asutusta.
Yhä ylös yrittää
Hieman idempänä, jo lähellä tietä, on kallion eteläreunassa erityisen jyrkkä kohta, jota täytyy tutkia lähempää. Täälläkin on kiipeilypaikka! Illalla selviää opaskirjasta, että kallio tunnetaan nimellä Backnäs ja reittejä on 6a:sta 7c:hen. Ei siis ehkä ihan ensi kesän reittejä kansankiipeilijälle. Ympäristö on sen näköistä, että kesäaikaan kiipeilijällä on paljon pieniä korkealta laulavia ystäviä.
Ripeästi takaisin ajoneuvon luokse, sitten ajoa sinne asti, missä tie muuttuu liejuiseksi poluksi. Runsas kilometri linnuntietä pohjoiseen on järvikatsastusohjelman seuraava kohde Genaträsk. Polku johtaa ensin halki vetisten, nuorta metsää kasvavien soiden, näyttääpä täällä olevan vanhaa peltoakin. Sitten pitkin kallioisia metsiä, kunnes tullaan Genaträskin länsipuoliselle mäelle. Täällä on kämppä, ikkunaluukut kiinni, ja alhaalla soisella rannalla saunantapainen.
Kämpän pihamaalta katsottuna lammen vastaranta ei näytä mitenkään erikoiselta. Siellä pitäisi kuitenkin olla Riängsbacken-niminen jyrkkä kallio. Täytyy siis yrittää kiertää lampi, täytyyhän täällä olla polkuja. Ojat ovat täynnä, ja täytyy varoa pulahtamasta liukkailta porraspuilta mustaan veteen. Ja onhan siellä lammen takana melkoisen hurja kallio.
Erämaan ryskettä
Eteläisemmän kallion kyljet ovat pyöreitä, kallion juuren kuusikkokorvessa on rytissyt myrskyllä. Pohjoisemman kallion reuna on pystysuora kahdeksan–kymmenen metrin seinämä.
Ehkei tällä retkellä sitten Fiskträskille asti, kun alkaa hieman tihuuttaakin, ja lammen pohjoisrannalla harhaudun ikävään ryteikköön. Reippaasti vain kotimatkalle. Mutta matkan varrella pitäisi varmaankin tarkistaa vielä yksi kallio, Långkärrsberget. Sen länsi- ja lounaispuolella näyttäisi nimittäin kartan mukaan olevan alavaa suota, joten ylhäältä saattaisi nähdäkin jotakin.
Erämaatako?
Kartanlukutaitoinen palkitaan. Kallio on tähänastisista avarin näköalapaikka, näkymät ovat länteen ja luoteeseen yli metsäisen suon. Degermossan asutus on tosin alle puolen kilometrin päässä, mutta sen voi mielessään unohtaa ja kuvitella katselevansa yli asumattomien selkosten. Käpytikka koputtelee täälläkin.
Kun kuusenlatvat ovat jalkojen tasalla, herää halu tarkastaa, josko kallio olisi kovinkin komea alhaalta päin katsottuna. Täytyy siis kiertää pohjoisen puolelta ja kävellä takaisin kallion juurta, niin asia selviää.
Eipä sitä kalliota alhaalta paljon näy, tiheä kuusikko alkaa heti seinämästä, maa on soistuvaa ja vaikeakulkuista, vaikka menee siellä joku polku eli metsäkoneen ura. Parhaimmillaan kallio näyttää tällaiselta:
