Laulua laulun päälle

Silloin tällöin nettijulkisuuteen pääsee livahtamaan mielenkiintoisia epävirallisia versioita tai miksauksia tunnetuista poppikappaleista. Usein kyse on yksittäisestä soitin- tai lauluosuudesta, joka on poimittu moniraitanauhalta. Joku, joka on päässyt kuulemaan alkuperäisiä studioäänitteitä, on onnistunut kopioimaan nauhoja itselleen, ja ennen pitkää äänitteet vuotavat julkisuuteen, yleensä Youtube-videon muodossa.

Jo vuosia on tunnettu John Bonhamin rumpuraidat In Through the Out Door -levyn äänityksistä Polar-studiossa loppuvuonna 1978 (esimerkiksi Fool in the Rain). Lukuisista Beatlesin lauluista on kuultavissa erillisraitoja, esimerkiksi Something-kappaleen basso ja rummut. Pitkälle 1970-luvulle asti studionauhureissa oli 8 tai 16 ääniraitaa, ja päällekkäisäänityksiä tehtäessä soitinosuuksia usein yhdistettiin samalle raidalle. Yksittäisiä soittimia voi siis olla jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta saada erilleen.

Liikkeellä olevien Beatles-raitojen suuri määrä lienee erittäin suosittujen karaokepelien ansiota. Näissähän pyritään vaimentamaan aina se alkuperäisen kappaleen osuus, jota pelaaja soittaa tai laulaa. Jotta tämä olisi mahdollista, on pelejä tehtäessä alkuperäiset moniraitaäänitteet kaivettu esiin ja eroteltu niistä kaikki mitä eroteltavissa on. En tiedä, onko ääniraitoja mahdollista kaivaa esiin pelitallenteelta vai ovatko vuodot peräisin studiosta.

Lopetin Abba-aiheisten nettifoorumien aktiivisen seuraamisen pari vuotta sitten, sillä niissä mitäänsanomattoman fanihömpän ja asiallisen musiikkikirjoittelun suhde on noin 98:2. Niinpä tulin tietoiseksi uudesta Abba-äänitevuodosta hieman jälkikäteen, mutten onneksi liian myöhään. Loppuvuodesta 2012 nimittäin livahti julkisuuteen parikymmentä Abban kappaletta, joissa lauluosuudet on nostettu pintaan ja soittimia vaimennettu. Ne ovat samoja äänityksiä, joista kappaleiden viralliset julkaisut on tehty, mutta joissakin tapauksissa sisältävät säkeistöjä ja introja, jotka on leikattu pois julkaistusta versiosta.

Nämä raa’at ja nopeasti kyhätyt miksaukset on ilmeisesti tehty Mamma Mia! -musikaalin tarpeisiin, sillä kappaleet ovat juuri niitä, jotka musikaalissa kuullaan. Ehkä niiden tarkoitus on auttaa lauluosuuksien harjoittelemisessa. Tosin kappaleista on tiettävästi tehty myös täydet transkriptiot, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Uskottavan selityksen äänitteiden alkuperästä esittää johtava Abba-fanaatikko Ian Cole blogissaan.

Mitä näistä miksauksista sitten paljastuu? Ainakin Dancing Queenin kuuleminen olisi auttanut transkriptiossa, jonka tein graduani varten. Laulustemmoja pystyy seuraamaan helpommin. Lopussa kuuluu Björnin laulama ääni, joka on jätetty virallisesta versiosta pois. Kuuluisa puuttuva säkeistö kuullaan, mutta se onkin todellisuudessa ensimmäinen säkeistö! Myös I Do, I Do, I Do, I Do, I Do sisältää ylimääräisen säkeistön.

Lauluäänien määrä lienee suurimmillaan Voulez-Vous-levyn kappaleissa, jotka on äänitetty 1978 ja 1979. Kuorojen massiivisuus on suorastaan häkellyttävä. Voidaan oikeastaan puhua kahden tai useamman itsessään moniäänisen linjan kontrapunktista. Vaikka laulut on nostettu pintaan, se ei välttämättä tee yksittäisten stemmojen selville saamista helpoksi. Tässä vaiheessa Polar-studiossa oli käytössä 24 raitaa.

Joukossa on myös kappaleita, jotka eivät sisällä kummempia yllätyksiä.

Linkit äänitteisiin löytyvät tästä keskustelusta. Kappaleita ei löydä hakemalla Youtubesta, sillä linkit ovat yksityisiä. Tahallani en julkaise suoria linkkejä tässä, sillä en halua helpottaa levy-yhtiön tekijänoikeusrobottien myyräntyötä. Jos asiasta kovasti kiinnostunut haluaa ottaa äänitteet itselleen talteen, hakemalla löytyy keinoja.

People Need Love 40 vuotta

On kulunut 40 vuotta siitä, kun ensimmäistä Abba-kappaletta levytettiin. People Need Love äänitettiin Metronome-studiossa 29. maaliskuuta ja julkaistiin kesäkuussa singlenä POS 1156. Abba-nimeä ei vielä ollut (se tuli vasta 1974), vaan esittäjiksi merkittiin ”Björn & Benny, Agnetha & Annifrid”. Tässä laulussa kaikki neljä ovat tasaveroisesti esillä, kun aikaisemmin A & A olivat lähinnä vierailleet taustalaulajina B & B:n äänitteillä.

Virallisen Abba-historioitsijan Carl Magnus Palmin muistelo.
Spotify.

Muistan itsekin tuon päivän. Kävelin ripeästi koulusta kotiin (5 minuuttia), sillä aioin käydä Vimpelinvaaralla hiihtämässä (70-luvulla kaikkina talvina oli vähintään metri lunta ja 40 astetta pakkasta). Kotimatkalla ohitin kaverini Esan, joka käveli hitaasti ja mietteliäänä. Hän kysyi: ”Oletko kuullut, että Björn ja Benny ovat menneet taas studioon, ja nyt ne ovat sanoneet, että ehkä aikovat antaa tyttöjenkin laulaa enemmän?” Vastasin: ”No vihdoinkin. Toivottavasti tajuavat, etteivät ne itse laulamalla kovin pitkälle pääse. Kun panevat naiset laulamaan ja keksivät itse kunnon kappaleita niin sillä tavalla pärjäävät paremmin.”

Tähän videoon liittyy tässä blogissa taannoin julkaistu musiikinhistoriallinen artikkeli.

Tolkutonta ja tolkullista mestarointia

Yksi digitaalisen äänentallennuksen verrattomista eduista analogiseen verrattuna on häiriöttömyys ja laaja dynamiikka. Kun CD rupesi syrjäyttämään vinyyliä tallennusmuotona, iloittiin siitä, että vastedes saisimme nauttia elävistä äänitteistä, jotka toistaisivat hiljaisimmat ja voimakkaimmat äänet kuin luonnossa ikään, taustakohinan ja vinyylin napinan häiritsemättä. Ja nyt, kun äänitysketju on ollut täysdigitaalinen jo parikymmentä vuotta, voimmekin nauttia valtaisasta valikoimasta mitä luonnollisimpia, dynaamisimpia, kirkkaimpia ja raikkaimpia musiikkiäänitteitä.

Mitä vielä. Akustisen musiikin kuuntelunautintoa digitaaliääni on kyllä parantanut, mutta rokin ja popin puolella on vuosia jatkunut äänekkyystaistelu, loudness war, saavuttanut absurdit mittasuhteet. Yksinkertaistettuna on kysymys siitä, että ihmisen korva pitää lyhytaikaisessa kuuntelussa voimakasta ääntä miellyttävämpänä kuin hiljaista, koska se kuulostaa täyteläisemmältä ja kirkkaammalta. Näin ollen äänitteet pyritään tekemään houkutteleviksi siten, että ne soivat kovaa koko ajan. Koska elävä musiikki sisältää aina voimakkusvaihteluja, niitä tasataan kompressoinnilla, jolla hiljaisia kohtia voimistetaan ja kovia hiljennetään.

Näin musiikista tietenkin katoavat dynaamiset vaihtelut, ja sen jatkuvasta kuuntelusta tulee puuduttavaa ja rasittavaa. Yhä useammin äänisignaali puristetaan niin lähelle digitaalisen toiston ylärajaa, että se käytännössä säröytyy. Jopa raskaan rokin ystävät ovat nousseet kapinaan, kun Metallican Death Magnetic -levystä on tehty silkkaa surinaa. Mitä iloa on yli 90 desibelin voimakkuusskaalasta, jos siitä käytetään vain ylimmät 6 desibeliä?

Kirjoitin taannoin siitä, miten Abban levyjen uusimmat julkaisut on pilattu Henrik Jonssonin masteroinnilla. Musiikinostajan onkin syytä yleensä välttää levyjä, joissa lukee ”Digitally remastered”, jos hän ei tiedä mitä on tekemässä. Todennäköisesti tällainen levy on joutunut äänekkyystaistelun uhriksi, ja äänite ei kuulosta siltä kuin sen tekijä on tarkoittanut silloin, kun levy on aikanaan julkaistu vinyylinä tai varhaisena CD:nä. Nyt, kun kriisissä oleva ääniteteollisuus tyhjentää varastojaan, kannattaa ostaa vitosella pois kaikki vanhat suosikit, joita näkee myytävän ensimmäisen polven CD-painoksina. Olen onneksi aikoinani tullut ostaneeksi monta Abban varhaisinta CD-julkaisua, mutta tarvitsen vielä kolme ensimmäistä levyä 80-luvun CD:nä ja vinyylinä.

Äänekkyystaistelua vastustamaan on jo syntynyt järjestäytyneitä ryhmiä. Lupaavalta näyttää esimerkiksi Pleasurize Music Foundation, joka ehdottaa äänitteille dynamiikkastandardia ja on julkaissut käytännössä maksullisen (7.1.2010) mittausohjelmiston, jolla äänitteen dynamiikka voidaan tarkistaa.

Macissä toimiva virallinen mittausohjelma ei ole vielä valmis, mutta kokeilin epävirallista lisäosaa, joka mittaa soivan musiikin dynaamista vaihteluväliä reaaliaikaisesti ja näyttää skaalan havainnollisesti väreillä. Otin tutkittavaksi kahdeksan eri versiota Abban Super Trouper -kappaleesta. Soitin niitä vuorotellen äänitysohjelmassa ja otin aina kuvakaappauksen samassa kohdassa kappaletta. Tässä kohdassa julkaisut eivät eronneet tavattomasti toisistaan, mutta yleisdynamiikassa oli huomattavia eroja. Mittarit esittävät alkuperäistä vuoden 1980 LP:tä, vuoden 1984 Polydor-CD:tä, Tretowin ensimmäistä remasteria vuodelta 1994 ja Jonssonin uutta vuoden 2005 remasteria. Keskipylvään vihreä väri osoittaa, että dynaaminen vaihteluväli on vähintään suositeltavat 14 desibeliä, keltainen osoittaa pienempää ja punainen vaarallisen pientä vaihtelua.

polydor-cd84
Polydor-CD84
super-lp80
Super-LP80
tretow-cd94
Tretow-CD94
jonsson-cd05
Jonsson-CD05

Tässä erittäin epätieteellisessä pikatestissä paras dynamiikka ja miellyttävin ääni oli vuoden 1984 CD:llä. LP-versiokin voitti dynamiikassa Jonssonin. Jon Astley ja Henrik Jonsson ovat onnistuneet saamaan jopa kappaleen alun laulukuoron kuulostamaan säröytyneeltä.

Odotan kiinnostuneena virallisen mittausohjelman valmistumista ja kehotan muitakin tekemään kokeiluja. Jotkut ovat ehtineet tehdä jo laajoja mittauksia. Noista luetteloista voi tarkistaa, kannattaako ostaa remasteroituja levyjä vai metsästää vanhoja painoksia.

Vinyyli

Kaikkihan alkoi tieteellisestä tutkimuksesta. Kun tutkitaan 1970- ja 1980-luvulla tehdyn popin sointia, pitää tietenkin kuunnella sitä ääntä, joka lähtee tuon ajan tallenteesta, ei CD-kopiota eikä varsinkaan mitään turboahdettua remasteria. Aloin hankkia käytettyjä LP-levyjä ja harmittelin, ettei aikanaan tullut ostetuksi uutena kuin aivan muutama vinyyli (kirjastosta lainattiin tosin valtavat määrät). Kun astuin käytettyjen levyjen kauppaan, koin valaistumisen: nämä levyt ovat koko ajan olleet olemassa, vaikka meille on yritetty uskotella, että maa nieli LP-levyt 80-luvun lopussa! Elämys oli samankaltainen kuin silloin, kun astuu ensimmäistä kertaa suureen kirjastoon tai taidemuseoon ja tajuaa, että kaikki tämä tieto ja elämys on nyt tässä, käden ulottuvilla, todellisena, eikä elämä ehkä riitä kaiken kiinnostavan vastaanottamiseen.

En ole omistanut omaa vinyylisoitinta maailmalle lähdettyäni, mutta nyt otin käyttöön levysoittimen, jolla aloitin kuuntelu-urakkani noin vuonna 1981. Laitoin siihen uuden vetohihnan ja äänirasian, säädin painot kohdalleen ja panin levyn pyörimään. Kyllä kuulostaa hyvältä. Kokemus on eheyttävä, kuin jonkin puuttuvan, kauan kadoksissa ja melkein unohduksissa olleen ja vain unissa aavemaisena näyttäytyneen asian löytyminen.

Nostalgian vaara on ilmeinen. Terveellisiä todellisuusmuistutuksia kuitenkin riittää: LP-levyjä ei enää juuri valmisteta, vaan minun on hankittava jonkun toisen aikanaan omistamia levyjä. En voi palata ajassa taaksepäin ostamaan niitä uutena. On siedettävä napsut, ritinät, sormenjäljet ja kuluneet kannet. En suostu maksamaan useita kymmeniä euroja keräilykappaleista. Kesällä 1975 ruotsalaisen tavaratalon levyosasto oli täynnä Abban ABBA-levyjä, mutta nyt tuo näky on vain unta.

En oikeastaan uskonut, että vinyylilevy voisi kuulostaa näin hyvältä, mutta eipä aikoinaan tullutkaan kuunneltua Geneleceillä. Eivät levyt täydellisiltä kuulosta, mutta erilaisilta. Tulee kiinnitettyä huomiota erilaisiin soinnillisiin asioihin. Dynamiikka ei ole samanlainen kuin digitaaliäänessä. Absoluuttista hiljaisuutta ei ole, vaan mekaanisessa levyssä on pohjajyrinänsä, mutta korva oppii suodattamaan sen pois. CD sopii institutionaalisen taidemusiikin äänitteisiin, enkä aio hankkia niitä vinyylinä, vaan keskityn rokkiin ja poppiin.

LP-levy on CD:tä parempi seuraavissa seikoissa:

Kahdenkymmenen minuutin levynpuolisko on sopiva aika, jonka pystyy keskittymään intensiivisesti musiikin kuunteluun. Kun kuuntelua haluaa jatkaa, pitää kääntää levy. Näin säilyy aktiivinen ote. CD on yleensä liian pitkä yhteen menoon kuunneltavaksi, ja yli tunnin levyille on yleensä väkisin keksitty musiikkia, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin levyn täyttäminen. Tietokone ja muut muistilaitteet ovat tässä suhteessa vielä pahempia, kun ne voivat toistaa musiikkia loputtomasti, jolloin musiikista tulee jatkuvaa virtaa ja ajan täytettä. Levysoittimen neulan siirtäminen vaatii vaivannäköä, joten kappaleissa ei tule hypittyä holtittomasti sinne tänne, vaan kuunnellaan kokonaisuuksia. Levyn kuuntelun kokemukseen kuuluu olennaisesti se, että tietää mikä kappale tulee seuraavaksi ja osaa valmiiksi hyräillä sitä oikeassa sävellajissa.

Levyn soittaminen on fyysinen tapahtuma. Levyn pyörimistä on mukava katsella. Onko CD-soittimen numeroita muka hauska katsella, tai tietokoneen ruudulla venyvää mittaria? Yksinäiselle kuuntelijalle levysoitin on melkein elävä seuralainen, kuin takkatuli tai kynttilä.

Kaikki ovat aina tienneet, että CD:n pieni pakkaus on yksi hirvittävimmistä rikoksista ihmisyyttä vastaan. LP:n kanteen ja sisäpussiin mahtuu kunnollisen kokoiset kuvat ja riittävästi tekstiä. Joskus levyn etikettiin on painettu sellaista tietoa, jota kannessa tai pussissa ei ole, mikä tuottaa löytämisen iloa. Esimerkiksi joissakin Abban levyissä tieto äänittäjästä ja studiosta on vain etiketissä. Verkkopalveluissa kuten iTunesissa tai Spotifyssa musiikin tekijätiedot ovat hyvin niukkoja tai niitä ei ole ollenkaan.

Olen ostanut näköjään Francesco Zappa -levyn 66 markalla noin vuonna 1985. Siihen nähden kymmenen euron hinta käytetystä vinyylistä ei ole kohtuuton, kunhan levy ei kauheasti ritise.

Neil Young ja Abba

Monet musiikinystävät ovat ihmetelleet, miksi Abban kapellimestari Brightonin euroviisuissa 6.4.1974 oli niin tutun näköinen. Voisiko se olla… Kyllä: Eksaktin estetiikan laboratorion musiikinhistorialliset tutkimukset ovat vahvistaneet, että orkesteria todella johti tuona iltana Neil Young. Tässä hän juhlii Waterloo-kappaleen voittoa Abban ja Stikkanin kanssa.

Neil Youngin keikkakalenteri osoittaa, että Youngilla oli tuolloin tauko omista esiintymisistään: edellinen konsertti oli 26.3. ja seuraava vasta 16.5. Fridalla oli oman soololevynsä äänityksiä 27.3. ja Agnethalla 28.3. Abba matkusti Englantiin 1.4. On todennäköistä, että Young saapui samoihin aikoihin ja orkesteriharjoitukset pidettiin huhtikuun ensimmäisinä päivinä.

Abban ja Neil Youngin yhteistyön juuret ovat ehkä jo vuoden 1972 lopulla. Tuolloin Stikkan tilasi Ring Ringin englanninkielisen sanoituksen Neil Sedakalta. On esitetty vahvoja epäilyjä, että Young käytti röyhkeästi Sedakan nimeä pseudonyyminä ja hän itse asiassa kirjoitti Ring Ringin sanat.

Mamma Mia!

Paitsi että olen ollut parikymmentä viime vuotta huonosti perillä populaarikulttuurin ajankohtaistapahtumista, olen myös tietoisesti vältellyt viime aikojen Abba-aiheisia tuotteita. Olenhan sentään Abban musiikin alkuperäinen ystävä (vuodesta 1974), jolle oikeata Abbaa ovat lähinnä Abban viralliset levyt vuosilta 1973–1982.

Tässä taannoin (1999) tehtiin Abban laulujen pohjalta musikaali, ja kun näyttämömusikaali on osoittautunut melkoisen suosituksi, on nyttemmin kuulemma tehty elokuvaversio samasta aiheesta. Elokuvankin sanotaan menestyneen mukavasti. No, enhän lopulta voinut välttyä siltä tiedolta, että Björn ja Benny osallistuivat aktiivisesti elokuvan tekoon ja filmimusiikki tehtiin kokonaan Bennyn johdolla. Koska elokuvamusiikki leviää laajalle ja jää pysyvästi olemaan, sitä ei voinut antaa kenen tahansa esitettäväksi, ja Benny halusi, että musiikissa on oikea Abba-sointi. Asiaa käsittelevä Dagens Nyheterin artikkeli on englannettuna täällä.

Elokuvassa soivat Abba-sävelmät on julkaistu levyllä Mamma Mia! The Movie Soundtrack (Polydor 1774184). Linkitän tuonnempana laulujen kohdalla Spotifyhin (Spotifyn ilmaisversioon tarvittavia kutsuja on kirjoitushetkellä jaossa ainakin täällä).

Äänite osoittautui mitä myönteisimmäksi yllätykseksi: ilman Abban laulajia ei musiikki voi kuulostaa tämän enempää Abbalta. Ja ihmekös tuo, Benny nimittäin äänitti kappaleet omassa Mono-studiossaan ja entisessä Metronome-studiossa (nykyisin Atlantis) vanhojen Abba-soittajien kanssa. Mukana olivat basson nero Rutger Gunnarsson, kitaristi Lasse Wellander ja Abban loppuaikojen rumpali Per Lindvall. Lyömäsoittajana oli Jörgen Stenberg ja akustista kitaraa soitti Lasse Johnsson. Mainitussa artikkelissa Benny väittää, että Björn kävi myös soittamassa kitaraa, mutta levyn soittajatiedoissa häntä ei mainita. Mukana on myös puhallinryhmä ja kuoro (parikymmentä Tukholman Mamma Mia! -esityksen laulajaa). Äänittäjänä ei sentään ollut Michael B. Tretow, vaan Bernard Löhr. Laulusoolot ja orkesteri on äänitetty Englannissa (Air-, Angel- ja Abbey Road -studioissa). Äänitykset on tehty kaksi vuotta sitten, helmi- ja huhtikuussa 2007. (Polar-studiotahan ei enää ole. On tosin olemassa Polar-niminen studio, mutta se ei toimi samassa paikassa kuin Abban studio aikoinaan.)

Kappaleiden sovitukset ovat usein täysin uskollisia alkuperäisille. Esimerkiksi Mamma Mia (alkuperäinen) ja Super Trouper (alkuperäinen) menevät havaintoni mukaan täsmälleen samalla tavalla, samassa tempossa ja sävellajissa. Kappaleethan nuotinsi Anders Neglin musikaalia varten alkuperäisiltä moniraitanauhoilta, ja uudet versiot on selvästi tehty partituurin mukaan. Eri soitin- ja lauluosuudet erottuvat uusissa äänityksissä paremmin, mikä saattaa ilahduttaa jotakuta, joka nuotintaa teoksia esim. tieteellisen tutkimuksen tarpeisiin.

Orkesteria on käytetty runsaammin kuin Abban levyillä. Hyvä idea on esimerkiksi laittaa viulut ja huilut soittamaan Gimme! Gimme! Gimme!n arp(odyssey)eggiota (alkuperäinen). Honey, Honeyssa kuulostaa olevan oboesoolo. Sähkökitarat ovat ehkä enemmän esillä, mikä lienee myönteinen asia. Soinnin rokkaavuutta voi arvioida vaikkapa Gimmen alussa. Voi olla, että Rutger käyttää viisikielistä bassoa, sillä jossakin tuntui vilahtavan matala d. Yleissointi on bassovoittoisempi ja nykymuodin mukaisesti levy on hyvin äänekäs, esimerkkinä kuvaaja Mamma Miasta (yllä vuoden 1994 remaster, alla Mamma Mia!n versio):

Mamma Mian amplitudikuvaajat
Mamma Mian amplitudikuvaajat

Rohkenin kaapata elokuva-DVD:n lisämateriaalista kuvan Rutgerista, ja viisikielisellähän siinä soitellaan.

Sävellajeja on toisinaan muutettu, lauletaanhan osa sooloista miesäänin. Lay All Your Love On Me alkaa ja loppuu f-mollissa ja käy välillä myös c-mollissa. Alkuperäinen sävellaji on d-molli.

Laulajien suorituksia en tässä erittele sen kummemmin, mutta yleensä he suoriutuvat tehtävistään kunnialla. Voisin jopa hieman kehua Meryl Streepin ja Amanda Seyfriedin laulamista, tuntematta kummankaan musikaalista taustaa. Kun ei odota kuulevansa Abbaa, tätä levyä voi vallan hyvin kuunnella. Ja kuorohan osaa hommansa.

Ajan salliessa voisi tehdä tarkempaakin kappalekohtaista vertailua. Tässä kuitenkin ensivaikutelmia. Lopuksi vielä koko levy Spotify-soittolistana.

Basson neroja, osa 1

Joskus kappaleen varsinainen asia tuntuu kulkevan alimmassa äänessä, ja kuuntelija saattaa unohtaa, että onhan tässä kertosäkeessä lauluosuuskin. Näin käy minulle kappaleessa One Of Us, joka on Abban viimeinen iso hitti vuodelta 1981. Rutgerin melodinen lahjakkuus kuuluu toki läpi koko Abban tuotannon, mutta huipentuu tähän kappaleeseen. Michael Tretowkin innostuu eräässä haastattelussa hyräilemään kappaletta ja sanoo seuraavansa aina tässä kohdassa bassostemmaa. Teostot kilisevät Bennyn ja Björnin tilille, mutta bändin soittajien ansiot sovitusten teossa ovat huomattavat. Joskus he ovat käytännössä osasäveltäjiä.

Tässä kertosäkeessä Lassen stratocaster ja Bennyn syntikat soittavat kuudestoistaosapitoista säestystä niin kuin bassokin, joten jotkin nuotinnoksessa olevat äänet saattavat kuulua muihin stemmoihin ja jotakin saattaa puuttua. Korjauksia saa esittää.

Musikaalisten basistien kärjessä Rutger Gunnarsson on samoilla sijoilla Paul McCartneyn kanssa. Pekka Pohjolakin on ehkä lähituntumassa.

(Otsikkokuvassa One Of Us, säveltäneet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus)

Tolkutonta mestarointia

Kuvassa on Super Trouper -kappaleen äänenvoimakkuuden kuvaajat kolmesta eri julkaisusta. Ensimmäinen (vihreä) on levyltä Super Trouper (Polydor 800 023-2), joka on varhainen CD-julkaisu luultavasti vuodelta 1983. Sininen on kokoelmasta Thank You For The Music vuodelta 1994 (Polydor 523 472-2). Punainen on laatikossa The Complete Studio Recordings (Polar 987 232-7) vuonna 2005 julkaistu äänite.

Levy-yhtiöt ovat myyneet suositut äänilevyt kuuntelijoille moneen kertaan. Jo LP-levyistä otettiin useita painoksia, ja jotkin alkuperäisjulkaisua myöhemmät painokset saattoivat olla halvalla tehtyjä: ohuemmalle vinyylille prässättyjä, huonommin painatuksin varustettuja.

CD-ajan ensimmäisellä julkaisukierroksella siirrettiin LP:tä varten tehdyn masternauhan materiaali yleensä sellaisenaan, käsittelemättömänä, CD:lle. Sitten 90-luvulla alkoi ns. remaster-julkaisujen aika, joka jatkuu yhä. Abban tapauksessa on menossa laskentatavasta riippuen neljäs tai viides CD-julkaisukierros. Kuuntelijoille uskotellaan, että äänite saadaan uusimman tekniikan avulla kuulostamaan kerta kerralta yhä paremmalta.

Mitä näille äänitteille on sitten tehty? Vihreä vastaa soinniltaan todennäköisesti melko tarkoin vuonna 1980 julkaistua LP:tä. Se soi melko hiljaa, ja CD:n dynamiikka-alueesta on jäänyt hyödyntämättä noin neljännes. Sininen on kokenut käsittelyä: se on selvästi voimakkaampi, ja loppupuolella muutama voimakkain huippu leikkautuu. Äänite kuitenkin kuulostaa miellyttävältä. Uudelleenmasteroinnin onkin tehnyt Abba-soinnin alkuperäisiin luojiin kuuluva Michael B. Tretow.

Punaisessa nupit onkin sitten väännetty yhteentoista. Joka ikinen rummunisku leikkautuu, ja kertosäkeissä muukin materiaali ylittää dynamiikka-alueen rajat. Edellisissä äänitteissä erottuu hieman ennen loppua hiljaisempana jakso, jossa komppi jää yhden kertosäkeen ajaksi pois. Punaisessa se yltää reunoihin saakka, kun voimakkaammat kohdat valuvat reunoilta ulos.

Jos kuuntelee pelkkää punaista versiota, se ei kuulosta sinänsä pahalta. 2000-luvun kuuntelijan korvat on totutettu äärimmilleen kompressoituun tasapaksuun sointiin. Signaalin leikkautumisesta aiheutuvan särönkin voi kokea jonkinlaisena lämpönä tai täyteläisyytenä. Mutta totuus paljastuu vertailussa: tämä ei ole oikeaa Abba-sointia.

Tähän vuoden 2005 mestarointiin on syyllistynyt Henrik Jonsson Masters of Audio -firmasta. Alkuperäiset äänitteet on digitoinut Johan Funemyr. Nykyään kaupoissa oleva The Albums -laatikko sisältänee nämä samat pilatut versiot.

Eksaktin estetiikan laboratorio peruu aiemmat väitteensä ”definitiivisistä versioista” ja kehottaa musiikinkuuntelijoita varovaisuuteen. Pitää varmistua, että CD:n valmistuksessa ovat korvat olleet käytössä: masterointitiedoista pitää ainakin löytyä Tretowin nimi. Näin onkin laita vuoden 1997 julkaisuissa (remastered in 24 bit by Jon Astley and Tim Young with Michael B. Tretow). Autenttista Abba-sointia haluavia kannustetaan suuntaamaan käytettyjen levyjen kauppaan tai vanhempien sukulaisten tai kavereiden levyhyllylle ja kuuntelemaan vuosina 1973–1982 julkaistuja LP-levyjä.

Osasivatko ne rokata?

Voiko sanat Abba ja rokki kirjoittaa samaan lauseeseen ja silti välttää hullun paperit? Kannattaa ainakin unohtaa heti kaikki ne laulut (2), joiden nimessä on sana rock, samoin sellaiset nolot hetket kuin Does Your Mother Know ja Watch Out. Mutta huhtikuussa 1981 bändi oli hyvässä iskussa ja sähkökitaroihin (Wellander ja Ronander) väännettiin lisää säröä. Tuolloin nauhoitettiin Dick Cavett meets Abba, jossa lörpöttelyn jälkeen päästiin asiaan ja esitettiin studioyleisön edessä yhdeksän kappaletta. Viisi niistä on julkaistu laatikossa The complete studio recordings, ja loput saa aktiivinen kuulija kaivaa maanpäällisistä ja -alaisista lähteistä. Virallisesta julkaisusta puuttuu Summer Night City, mutta Eksaktin estetiikan laboratorion hallussa olevasta Suojelupoliisin toimittamasta tallenteesta käy selvästi ilmi, että siinä soitetaan rokkia.

Tässä kuitenkin Gimme, Gimme, Gimmen intro. Anders Eljasin vasen käsi on CP-70:n ja oikea käsi Arp Odysseyn koskettimilla.

Agnethan hampaat

Eksaktin estetiikan laboratoriossa paiskitaan lujasti töitä kulttuurihistoriallisesti merkittävien tutkimusongelmien parissa. Muuan laboratoriota viime aikoina työllistänyt tärkeä musiikkitieteellinen ongelma koskee Agnetha Fältskogin hampaita.

Kuvassa Agnetha, 22, laulaa kappaletta People Need Love vuonna 1972. Etuhampaita erottaa selvä väli. Hammasväli näkyy useissa nuorta Agnethaa esittävissä kuvissa. Laboratorio on käynyt läpi 1970-luvun kuvamateriaalia ja havainnut, että hammasväli erottuu vaihtelevasti, kunnes se vuoteen 1978 mennessä näyttää tyystin kadonneen. Tässä haastattelukuva elo-syyskuulta 1976:

Agnetha haastattelussa
Agnetha haastattelussa

Hammasrivi tosin näyttää yhtenäiseltä jo Ring Ringin kansikuvassa, joka on otettu 1972. Kuvakulma on kuitenkin toinen (vasemman posken puolelta), ja väli ei ehkä näy siitä suunnasta – tai sitten kuvaa on retusoitu. (Ring Ring ilmestyi 26.3.1973, mutta sen kansikuva on samasta sessiosta kuin marraskuussa 1972 julkaistun singlen He Is Your Brother kansi.)

Tehtiinkö Agnethan oikealle etuhampaalle jotakin vuosina 1976–1978? Oikaistiinko sitä lähemmäs keskilinjaa tai levennettiinkö jollakin tavalla? Minkälaisia operaatioita hampaille kyettiin tuohon aikaan tekemään, voitiinko hammasta laajentaa vaikkapa vähitellen? Vähittäinen laajennus tai oikaisu selittäisi sen, että tarkkaa muutoksen ajankohtaa ei pysty kuvien perusteella sanomaan. Vältettiinkö tarkoituksellisesti oikealta puolelta otettujen kuvien julkaisemista? Oheiset kuvat ovat videokaappauksia, ja videokuvaahan ei 1970-luvulla osattu pahemmin retusoida.

Laboratorio konsultoi seuraavassa vaiheessa hammasasiantuntijoita. Lisäksi olisi tutkittava äänilevyjä kuuntelemalla, muuttuiko Agnethan ääntämys mainittuna aikana. Etenkin suun etuosassa äännettävät konsonantit (s, t, f jne.) paljastavat hampaiston muutokset.