Zappa plays Zappa -konsertissa Helsingin Kulttuuritalossa 6.6.2009 soitettiin muistiinpanojeni mukaan seuraavat kappaleet:
- Black Napkins
- Montana
- Magic Fingers
- Inca Roads
- Village Of The Sun
- Don’t You Ever Wash That Thing?
- Satumaa
- Pygmy Twylyte
- Wind Up Workin’ In A Gas Station
- Penguin In Bondage
- Peaches En Regalia
- The Black Page
- Lucille Has Messed My Mind Up
- Outside Now
- Bamboozled By Love
- Pound For A Brown
- G-Spot Tornado
- Zomby Woof
- Yellow Snow
- Cosmic Debris
- Willie The Pimp
Minulla menevät nämä Helsinki Concertin ja Roxyn peräkkäin soitettavat proge-instrumentaalit aina nimiltään sekaisin, ja en nyt osaa sanoa, tuliko Don’t You Ever Wash That Thingin yhteydessä Echidna’s Arf (Of You).
Satumaasta tuli vain intro. Jos Brock olisi ollut mukana, hän ehkä olisi ennättänyt opiskella suomalaiset sanat 35 vuodessa. Joku yleisöstä ojensi bändille toivelaulukirjasta kopioidut nuotit, mutta paljastui, että bändi oli harjoitellut kappaletta etukäteen.
Black Page tuli rumpusoolona (rumpalin ja lyöjän yhteissoittona) ja ”helppona” kakkosversiona.
Pound For A Brown toimi soolojen kehysnumerona. Siinä kuultiin mm. vibrafonisoolo (yhteensä konsertissa tuli kolme vibrafonisooloa) sekä toisen kitaristin ja basistin soolo. Tuli myös johdettua improvisaatiota Zappan tyyliin: Dweezil pani sormimerkein muusikot soittamaan yhtä aikaa eri metreissä, sääteli dynamiikkoja ja säveltasoja nopeasti vaihdellen ja antoi vuorotellen kullekin soittajalle lähtöjä nopeisiin improvisaatiopurkauksiin. Sitten hän soitti yleisöä samankaltaisin elein. Johtaminen ei ollut yhtä nyansoitua kuin isä-Zappalla aikoinaan, mutta esitys ja osallistuminen oli kuitenkin sangen viihdyttävää.
Vaikka virtuoosisuudesta ei missään vaiheessa ollut puutetta, olivat tempot useissa kappaleissa hitaammat kuin Zappan konserttiäänitteiden perusteella saattoi odottaa. Esimerkiksi alkupuolen Magic Fingers on minulle kaikkein tutuin huikean nopeana vuoden 1980 bändin versiona ja Ray Whiten laulamana, mutta nyt kuultiin selvästi hitaampi esitys. Ote oli monesti raskas, esimerkiksi Pygmy Twylyte oli silkkaa heviä.
Inca Roadsin virallisen version kitarasoolo on äänitetty Kulttuuritalossa, ja niinpä tätä kappaletta odottivat varmaan erityisen kiinnostuneina muutkin kuin minä. Dweezil aloitti soolon tutulla eleellä, mutta lähti pian aivan omille teilleen. Näin oli varmaan hyvä, tarkassa jäljittelyssä tuskin olisi ollut mieltä. 7/8-syntikkasoolon paikalla kuultiin saksofonisoolo.
Dweezil soitti paljon sooloja, ja ne olivat Zappa-tyylin mukaisia. Klangistakin pidin. Kitaroina olivat SG ja strato, ehkä Zappan alkuperäisiä tai tarkkoja kopioita. Dweezil soitti muutenkin paljon: useimmissa nopeissa ja mutkikkaissa melodioissa oli kitara mukana. Hän hoiti siis samalla kertaa soolo- ja stuntkitaristin tehtävät.
Laulaja oli hyvä, mutta hieman häiritsi se, että hänellä oli muita muusikoita selvästi vähemmän tekemistä ja hän oli pitkiä aikoja poissa lavalta. Tähän tehtävään ei siis ollut löytynyt sellaista monitaitajaa kuin Zappan bändeissä on ollut tapana, niin että hän olisi esimerkiksi soittanut koskettimia tai kitaraa. Kainalopierun hallinta oli kyllä erinomaista, malliksi tämän kirjoittajalle. Laulajan yrittämä yleisön laulatus ja hevin puolelle kuuluva vuorolaulu kitaran kanssa eivät kyllä yhtään sopineet Zappa-konsertin tyyliin.
Varsinainen monivirtuoosi oli sen sijaan laulaja-kosketinsoittaja-puupuhaltaja (ja usein näistä kahta yhtä aikaa) Scheila Gonzales. On se helppoa kun osaa, huhhuh.
Dweezil oli erittäin ystävällinen ja jäi vielä konsertin päätyttyä pitkäksi aikaa tervehtimään yleisöä ja jakamaan nimikirjoituksia.
Sointi olisi voinut olla parempi. Keskilattialla häiritsi basson kumu, ja ylä- ja ylempi keskialue olisivat saaneet kuulua paremmin. Tämä koski vibrafonia ja marimbaa ja välillä myös kitaraa ja laulua.
En ollut seurannut tämän ryhmän tekemisiä etukäteen, joten en odottanut konsertilta ihmeempiä. Ostin lipunkin vasta konserttipäivänä. Suhtauduin jopa hieman skeptisesti ja epäilin, että bändi tulee vain suorittamaan kappaleet ilman Zappalle ominaista huumoria ja hulluutta. Yllätys olikin sitten mitä myönteisin. Musiikillisesti esityksessä ei ollut mitään moitittavaa, ja sisälsi se jonkin verran zappamaista henkeäkin. Taitavia muusikoita ja tribuuttibändejä lienee nykyisin joka maassa, mutta kenties jotain ylimääräistä hohtoa tuo se, että lavalla on jumalan poika. Onhan hän perehtynyt tähän musiikkiin päätoimisesti ja kasvanut sen ympäröimänä. Ja kun kuuli tyylinmukaista soittoa ja katsoi lavalla soittavaa muusikkoa sopivasta kulmasta niin saattoi ruveta tuntumaan kummalta…
