Kategoria: Musiikki

  • Zappa

    Zappa plays Zappa -konsertissa Helsingin Kulttuuritalossa 6.6.2009 soitettiin muistiinpanojeni mukaan seuraavat kappaleet:

    • Black Napkins
    • Montana
    • Magic Fingers
    • Inca Roads
    • Village Of The Sun
    • Don’t You Ever Wash That Thing?
    • Satumaa
    • Pygmy Twylyte
    • Wind Up Workin’ In A Gas Station
    • Penguin In Bondage
    • Peaches En Regalia
    • The Black Page
    • Lucille Has Messed My Mind Up
    • Outside Now
    • Bamboozled By Love
    • Pound For A Brown
    • G-Spot Tornado
    • Zomby Woof
    • Yellow Snow
    • Cosmic Debris
    • Willie The Pimp

    Minulla menevät nämä Helsinki Concertin ja Roxyn peräkkäin soitettavat proge-instrumentaalit aina nimiltään sekaisin, ja en nyt osaa sanoa, tuliko Don’t You Ever Wash That Thingin yhteydessä Echidna’s Arf (Of You).

    Satumaasta tuli vain intro. Jos Brock olisi ollut mukana, hän ehkä olisi ennättänyt opiskella suomalaiset sanat 35 vuodessa. Joku yleisöstä ojensi bändille toivelaulukirjasta kopioidut nuotit, mutta paljastui, että bändi oli harjoitellut kappaletta etukäteen.

    Black Page tuli rumpusoolona (rumpalin ja lyöjän yhteissoittona) ja ”helppona” kakkosversiona.

    Pound For A Brown toimi soolojen kehysnumerona. Siinä kuultiin mm. vibrafonisoolo (yhteensä konsertissa tuli kolme vibrafonisooloa) sekä toisen kitaristin ja basistin soolo. Tuli myös johdettua improvisaatiota Zappan tyyliin: Dweezil pani sormimerkein muusikot soittamaan yhtä aikaa eri metreissä, sääteli dynamiikkoja ja säveltasoja nopeasti vaihdellen ja antoi vuorotellen kullekin soittajalle lähtöjä nopeisiin improvisaatiopurkauksiin. Sitten hän soitti yleisöä samankaltaisin elein. Johtaminen ei ollut yhtä nyansoitua kuin isä-Zappalla aikoinaan, mutta esitys ja osallistuminen oli kuitenkin sangen viihdyttävää.

    Vaikka virtuoosisuudesta ei missään vaiheessa ollut puutetta, olivat tempot useissa kappaleissa hitaammat kuin Zappan konserttiäänitteiden perusteella saattoi odottaa. Esimerkiksi alkupuolen Magic Fingers on minulle kaikkein tutuin huikean nopeana vuoden 1980 bändin versiona ja Ray Whiten laulamana, mutta nyt kuultiin selvästi hitaampi esitys. Ote oli monesti raskas, esimerkiksi Pygmy Twylyte oli silkkaa heviä.

    Inca Roadsin virallisen version kitarasoolo on äänitetty Kulttuuritalossa, ja niinpä tätä kappaletta odottivat varmaan erityisen kiinnostuneina muutkin kuin minä. Dweezil aloitti soolon tutulla eleellä, mutta lähti pian aivan omille teilleen. Näin oli varmaan hyvä, tarkassa jäljittelyssä tuskin olisi ollut mieltä. 7/8-syntikkasoolon paikalla kuultiin saksofonisoolo.

    Dweezil soitti paljon sooloja, ja ne olivat Zappa-tyylin mukaisia. Klangistakin pidin. Kitaroina olivat SG ja strato, ehkä Zappan alkuperäisiä tai tarkkoja kopioita. Dweezil soitti muutenkin paljon: useimmissa nopeissa ja mutkikkaissa melodioissa oli kitara mukana. Hän hoiti siis samalla kertaa soolo- ja stuntkitaristin tehtävät.

    Laulaja oli hyvä, mutta hieman häiritsi se, että hänellä oli muita muusikoita selvästi vähemmän tekemistä ja hän oli pitkiä aikoja poissa lavalta. Tähän tehtävään ei siis ollut löytynyt sellaista monitaitajaa kuin Zappan bändeissä on ollut tapana, niin että hän olisi esimerkiksi soittanut koskettimia tai kitaraa. Kainalopierun hallinta oli kyllä erinomaista, malliksi tämän kirjoittajalle. Laulajan yrittämä yleisön laulatus ja hevin puolelle kuuluva vuorolaulu kitaran kanssa eivät kyllä yhtään sopineet Zappa-konsertin tyyliin.

    Varsinainen monivirtuoosi oli sen sijaan laulaja-kosketinsoittaja-puupuhaltaja (ja usein näistä kahta yhtä aikaa) Scheila Gonzales. On se helppoa kun osaa, huhhuh.

    Dweezil oli erittäin ystävällinen ja jäi vielä konsertin päätyttyä pitkäksi aikaa tervehtimään yleisöä ja jakamaan nimikirjoituksia.

    Sointi olisi voinut olla parempi. Keskilattialla häiritsi basson kumu, ja ylä- ja ylempi keskialue olisivat saaneet kuulua paremmin. Tämä koski vibrafonia ja marimbaa ja välillä myös kitaraa ja laulua.

    En ollut seurannut tämän ryhmän tekemisiä etukäteen, joten en odottanut konsertilta ihmeempiä. Ostin lipunkin vasta konserttipäivänä. Suhtauduin jopa hieman skeptisesti ja epäilin, että bändi tulee vain suorittamaan kappaleet ilman Zappalle ominaista huumoria ja hulluutta. Yllätys olikin sitten mitä myönteisin. Musiikillisesti esityksessä ei ollut mitään moitittavaa, ja sisälsi se jonkin verran zappamaista henkeäkin. Taitavia muusikoita ja tribuuttibändejä lienee nykyisin joka maassa, mutta kenties jotain ylimääräistä hohtoa tuo se, että lavalla on jumalan poika. Onhan hän perehtynyt tähän musiikkiin päätoimisesti ja kasvanut sen ympäröimänä. Ja kun kuuli tyylinmukaista soittoa ja katsoi lavalla soittavaa muusikkoa sopivasta kulmasta niin saattoi ruveta tuntumaan kummalta…

  • Mölökky

    Tässä taannoin (29.5.) äänitin mölkyn peluuta ja julkaisin materiaalista muokkaamani teoksen nk. sosiaalisessa mediassa, mikä tarkoittaa, että teos on vain hyvin rajallisen yleisön kuultavissa, siihen ei voi linkittää muualta Internetistä eikä sitä löydä hakupalveluilla. Kerrassaan sosiaalista. Tässä sama äänimateriaali on uudelleen kuvitettuna ja kaiken kansan havainnoitavissa. Kuvitus on kahta päivää myöhemmästä peluusta. Opettelin videon koostamista iMoviella (versio 6.0.4), joka rysähti useamman kerran ristihäivytyksiä laskiessaan.

    Mölkky-video 2,7 Mt

  • Vinyyli

    Kaikkihan alkoi tieteellisestä tutkimuksesta. Kun tutkitaan 1970- ja 1980-luvulla tehdyn popin sointia, pitää tietenkin kuunnella sitä ääntä, joka lähtee tuon ajan tallenteesta, ei CD-kopiota eikä varsinkaan mitään turboahdettua remasteria. Aloin hankkia käytettyjä LP-levyjä ja harmittelin, ettei aikanaan tullut ostetuksi uutena kuin aivan muutama vinyyli (kirjastosta lainattiin tosin valtavat määrät). Kun astuin käytettyjen levyjen kauppaan, koin valaistumisen: nämä levyt ovat koko ajan olleet olemassa, vaikka meille on yritetty uskotella, että maa nieli LP-levyt 80-luvun lopussa! Elämys oli samankaltainen kuin silloin, kun astuu ensimmäistä kertaa suureen kirjastoon tai taidemuseoon ja tajuaa, että kaikki tämä tieto ja elämys on nyt tässä, käden ulottuvilla, todellisena, eikä elämä ehkä riitä kaiken kiinnostavan vastaanottamiseen.

    En ole omistanut omaa vinyylisoitinta maailmalle lähdettyäni, mutta nyt otin käyttöön levysoittimen, jolla aloitin kuuntelu-urakkani noin vuonna 1981. Laitoin siihen uuden vetohihnan ja äänirasian, säädin painot kohdalleen ja panin levyn pyörimään. Kyllä kuulostaa hyvältä. Kokemus on eheyttävä, kuin jonkin puuttuvan, kauan kadoksissa ja melkein unohduksissa olleen ja vain unissa aavemaisena näyttäytyneen asian löytyminen.

    Nostalgian vaara on ilmeinen. Terveellisiä todellisuusmuistutuksia kuitenkin riittää: LP-levyjä ei enää juuri valmisteta, vaan minun on hankittava jonkun toisen aikanaan omistamia levyjä. En voi palata ajassa taaksepäin ostamaan niitä uutena. On siedettävä napsut, ritinät, sormenjäljet ja kuluneet kannet. En suostu maksamaan useita kymmeniä euroja keräilykappaleista. Kesällä 1975 ruotsalaisen tavaratalon levyosasto oli täynnä Abban ABBA-levyjä, mutta nyt tuo näky on vain unta.

    En oikeastaan uskonut, että vinyylilevy voisi kuulostaa näin hyvältä, mutta eipä aikoinaan tullutkaan kuunneltua Geneleceillä. Eivät levyt täydellisiltä kuulosta, mutta erilaisilta. Tulee kiinnitettyä huomiota erilaisiin soinnillisiin asioihin. Dynamiikka ei ole samanlainen kuin digitaaliäänessä. Absoluuttista hiljaisuutta ei ole, vaan mekaanisessa levyssä on pohjajyrinänsä, mutta korva oppii suodattamaan sen pois. CD sopii institutionaalisen taidemusiikin äänitteisiin, enkä aio hankkia niitä vinyylinä, vaan keskityn rokkiin ja poppiin.

    LP-levy on CD:tä parempi seuraavissa seikoissa:

    Kahdenkymmenen minuutin levynpuolisko on sopiva aika, jonka pystyy keskittymään intensiivisesti musiikin kuunteluun. Kun kuuntelua haluaa jatkaa, pitää kääntää levy. Näin säilyy aktiivinen ote. CD on yleensä liian pitkä yhteen menoon kuunneltavaksi, ja yli tunnin levyille on yleensä väkisin keksitty musiikkia, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin levyn täyttäminen. Tietokone ja muut muistilaitteet ovat tässä suhteessa vielä pahempia, kun ne voivat toistaa musiikkia loputtomasti, jolloin musiikista tulee jatkuvaa virtaa ja ajan täytettä. Levysoittimen neulan siirtäminen vaatii vaivannäköä, joten kappaleissa ei tule hypittyä holtittomasti sinne tänne, vaan kuunnellaan kokonaisuuksia. Levyn kuuntelun kokemukseen kuuluu olennaisesti se, että tietää mikä kappale tulee seuraavaksi ja osaa valmiiksi hyräillä sitä oikeassa sävellajissa.

    Levyn soittaminen on fyysinen tapahtuma. Levyn pyörimistä on mukava katsella. Onko CD-soittimen numeroita muka hauska katsella, tai tietokoneen ruudulla venyvää mittaria? Yksinäiselle kuuntelijalle levysoitin on melkein elävä seuralainen, kuin takkatuli tai kynttilä.

    Kaikki ovat aina tienneet, että CD:n pieni pakkaus on yksi hirvittävimmistä rikoksista ihmisyyttä vastaan. LP:n kanteen ja sisäpussiin mahtuu kunnollisen kokoiset kuvat ja riittävästi tekstiä. Joskus levyn etikettiin on painettu sellaista tietoa, jota kannessa tai pussissa ei ole, mikä tuottaa löytämisen iloa. Esimerkiksi joissakin Abban levyissä tieto äänittäjästä ja studiosta on vain etiketissä. Verkkopalveluissa kuten iTunesissa tai Spotifyssa musiikin tekijätiedot ovat hyvin niukkoja tai niitä ei ole ollenkaan.

    Olen ostanut näköjään Francesco Zappa -levyn 66 markalla noin vuonna 1985. Siihen nähden kymmenen euron hinta käytetystä vinyylistä ei ole kohtuuton, kunhan levy ei kauheasti ritise.

  • Neil Young ja Abba

    Monet musiikinystävät ovat ihmetelleet, miksi Abban kapellimestari Brightonin euroviisuissa 6.4.1974 oli niin tutun näköinen. Voisiko se olla… Kyllä: Eksaktin estetiikan laboratorion musiikinhistorialliset tutkimukset ovat vahvistaneet, että orkesteria todella johti tuona iltana Neil Young. Tässä hän juhlii Waterloo-kappaleen voittoa Abban ja Stikkanin kanssa.

    Neil Youngin keikkakalenteri osoittaa, että Youngilla oli tuolloin tauko omista esiintymisistään: edellinen konsertti oli 26.3. ja seuraava vasta 16.5. Fridalla oli oman soololevynsä äänityksiä 27.3. ja Agnethalla 28.3. Abba matkusti Englantiin 1.4. On todennäköistä, että Young saapui samoihin aikoihin ja orkesteriharjoitukset pidettiin huhtikuun ensimmäisinä päivinä.

    Abban ja Neil Youngin yhteistyön juuret ovat ehkä jo vuoden 1972 lopulla. Tuolloin Stikkan tilasi Ring Ringin englanninkielisen sanoituksen Neil Sedakalta. On esitetty vahvoja epäilyjä, että Young käytti röyhkeästi Sedakan nimeä pseudonyyminä ja hän itse asiassa kirjoitti Ring Ringin sanat.

  • Mamma Mia!

    Paitsi että olen ollut parikymmentä viime vuotta huonosti perillä populaarikulttuurin ajankohtaistapahtumista, olen myös tietoisesti vältellyt viime aikojen Abba-aiheisia tuotteita. Olenhan sentään Abban musiikin alkuperäinen ystävä (vuodesta 1974), jolle oikeata Abbaa ovat lähinnä Abban viralliset levyt vuosilta 1973–1982.

    Tässä taannoin (1999) tehtiin Abban laulujen pohjalta musikaali, ja kun näyttämömusikaali on osoittautunut melkoisen suosituksi, on nyttemmin kuulemma tehty elokuvaversio samasta aiheesta. Elokuvankin sanotaan menestyneen mukavasti. No, enhän lopulta voinut välttyä siltä tiedolta, että Björn ja Benny osallistuivat aktiivisesti elokuvan tekoon ja filmimusiikki tehtiin kokonaan Bennyn johdolla. Koska elokuvamusiikki leviää laajalle ja jää pysyvästi olemaan, sitä ei voinut antaa kenen tahansa esitettäväksi, ja Benny halusi, että musiikissa on oikea Abba-sointi. Asiaa käsittelevä Dagens Nyheterin artikkeli on englannettuna täällä.

    Elokuvassa soivat Abba-sävelmät on julkaistu levyllä Mamma Mia! The Movie Soundtrack (Polydor 1774184). Linkitän tuonnempana laulujen kohdalla Spotifyhin (Spotifyn ilmaisversioon tarvittavia kutsuja on kirjoitushetkellä jaossa ainakin täällä).

    Äänite osoittautui mitä myönteisimmäksi yllätykseksi: ilman Abban laulajia ei musiikki voi kuulostaa tämän enempää Abbalta. Ja ihmekös tuo, Benny nimittäin äänitti kappaleet omassa Mono-studiossaan ja entisessä Metronome-studiossa (nykyisin Atlantis) vanhojen Abba-soittajien kanssa. Mukana olivat basson nero Rutger Gunnarsson, kitaristi Lasse Wellander ja Abban loppuaikojen rumpali Per Lindvall. Lyömäsoittajana oli Jörgen Stenberg ja akustista kitaraa soitti Lasse Johnsson. Mainitussa artikkelissa Benny väittää, että Björn kävi myös soittamassa kitaraa, mutta levyn soittajatiedoissa häntä ei mainita. Mukana on myös puhallinryhmä ja kuoro (parikymmentä Tukholman Mamma Mia! -esityksen laulajaa). Äänittäjänä ei sentään ollut Michael B. Tretow, vaan Bernard Löhr. Laulusoolot ja orkesteri on äänitetty Englannissa (Air-, Angel- ja Abbey Road -studioissa). Äänitykset on tehty kaksi vuotta sitten, helmi- ja huhtikuussa 2007. (Polar-studiotahan ei enää ole. On tosin olemassa Polar-niminen studio, mutta se ei toimi samassa paikassa kuin Abban studio aikoinaan.)

    Kappaleiden sovitukset ovat usein täysin uskollisia alkuperäisille. Esimerkiksi Mamma Mia (alkuperäinen) ja Super Trouper (alkuperäinen) menevät havaintoni mukaan täsmälleen samalla tavalla, samassa tempossa ja sävellajissa. Kappaleethan nuotinsi Anders Neglin musikaalia varten alkuperäisiltä moniraitanauhoilta, ja uudet versiot on selvästi tehty partituurin mukaan. Eri soitin- ja lauluosuudet erottuvat uusissa äänityksissä paremmin, mikä saattaa ilahduttaa jotakuta, joka nuotintaa teoksia esim. tieteellisen tutkimuksen tarpeisiin.

    Orkesteria on käytetty runsaammin kuin Abban levyillä. Hyvä idea on esimerkiksi laittaa viulut ja huilut soittamaan Gimme! Gimme! Gimme!n arp(odyssey)eggiota (alkuperäinen). Honey, Honeyssa kuulostaa olevan oboesoolo. Sähkökitarat ovat ehkä enemmän esillä, mikä lienee myönteinen asia. Soinnin rokkaavuutta voi arvioida vaikkapa Gimmen alussa. Voi olla, että Rutger käyttää viisikielistä bassoa, sillä jossakin tuntui vilahtavan matala d. Yleissointi on bassovoittoisempi ja nykymuodin mukaisesti levy on hyvin äänekäs, esimerkkinä kuvaaja Mamma Miasta (yllä vuoden 1994 remaster, alla Mamma Mia!n versio):

    Mamma Mian amplitudikuvaajat
    Mamma Mian amplitudikuvaajat

    Rohkenin kaapata elokuva-DVD:n lisämateriaalista kuvan Rutgerista, ja viisikielisellähän siinä soitellaan.

    Sävellajeja on toisinaan muutettu, lauletaanhan osa sooloista miesäänin. Lay All Your Love On Me alkaa ja loppuu f-mollissa ja käy välillä myös c-mollissa. Alkuperäinen sävellaji on d-molli.

    Laulajien suorituksia en tässä erittele sen kummemmin, mutta yleensä he suoriutuvat tehtävistään kunnialla. Voisin jopa hieman kehua Meryl Streepin ja Amanda Seyfriedin laulamista, tuntematta kummankaan musikaalista taustaa. Kun ei odota kuulevansa Abbaa, tätä levyä voi vallan hyvin kuunnella. Ja kuorohan osaa hommansa.

    Ajan salliessa voisi tehdä tarkempaakin kappalekohtaista vertailua. Tässä kuitenkin ensivaikutelmia. Lopuksi vielä koko levy Spotify-soittolistana.

  • Basson neroja, osa 1

    Joskus kappaleen varsinainen asia tuntuu kulkevan alimmassa äänessä, ja kuuntelija saattaa unohtaa, että onhan tässä kertosäkeessä lauluosuuskin. Näin käy minulle kappaleessa One Of Us, joka on Abban viimeinen iso hitti vuodelta 1981. Rutgerin melodinen lahjakkuus kuuluu toki läpi koko Abban tuotannon, mutta huipentuu tähän kappaleeseen. Michael Tretowkin innostuu eräässä haastattelussa hyräilemään kappaletta ja sanoo seuraavansa aina tässä kohdassa bassostemmaa. Teostot kilisevät Bennyn ja Björnin tilille, mutta bändin soittajien ansiot sovitusten teossa ovat huomattavat. Joskus he ovat käytännössä osasäveltäjiä.

    Tässä kertosäkeessä Lassen stratocaster ja Bennyn syntikat soittavat kuudestoistaosapitoista säestystä niin kuin bassokin, joten jotkin nuotinnoksessa olevat äänet saattavat kuulua muihin stemmoihin ja jotakin saattaa puuttua. Korjauksia saa esittää.

    Musikaalisten basistien kärjessä Rutger Gunnarsson on samoilla sijoilla Paul McCartneyn kanssa. Pekka Pohjolakin on ehkä lähituntumassa.

    (Otsikkokuvassa One Of Us, säveltäneet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus)

  • Tolkutonta mestarointia

    Kuvassa on Super Trouper -kappaleen äänenvoimakkuuden kuvaajat kolmesta eri julkaisusta. Ensimmäinen (vihreä) on levyltä Super Trouper (Polydor 800 023-2), joka on varhainen CD-julkaisu luultavasti vuodelta 1983. Sininen on kokoelmasta Thank You For The Music vuodelta 1994 (Polydor 523 472-2). Punainen on laatikossa The Complete Studio Recordings (Polar 987 232-7) vuonna 2005 julkaistu äänite.

    Levy-yhtiöt ovat myyneet suositut äänilevyt kuuntelijoille moneen kertaan. Jo LP-levyistä otettiin useita painoksia, ja jotkin alkuperäisjulkaisua myöhemmät painokset saattoivat olla halvalla tehtyjä: ohuemmalle vinyylille prässättyjä, huonommin painatuksin varustettuja.

    CD-ajan ensimmäisellä julkaisukierroksella siirrettiin LP:tä varten tehdyn masternauhan materiaali yleensä sellaisenaan, käsittelemättömänä, CD:lle. Sitten 90-luvulla alkoi ns. remaster-julkaisujen aika, joka jatkuu yhä. Abban tapauksessa on menossa laskentatavasta riippuen neljäs tai viides CD-julkaisukierros. Kuuntelijoille uskotellaan, että äänite saadaan uusimman tekniikan avulla kuulostamaan kerta kerralta yhä paremmalta.

    Mitä näille äänitteille on sitten tehty? Vihreä vastaa soinniltaan todennäköisesti melko tarkoin vuonna 1980 julkaistua LP:tä. Se soi melko hiljaa, ja CD:n dynamiikka-alueesta on jäänyt hyödyntämättä noin neljännes. Sininen on kokenut käsittelyä: se on selvästi voimakkaampi, ja loppupuolella muutama voimakkain huippu leikkautuu. Äänite kuitenkin kuulostaa miellyttävältä. Uudelleenmasteroinnin onkin tehnyt Abba-soinnin alkuperäisiin luojiin kuuluva Michael B. Tretow.

    Punaisessa nupit onkin sitten väännetty yhteentoista. Joka ikinen rummunisku leikkautuu, ja kertosäkeissä muukin materiaali ylittää dynamiikka-alueen rajat. Edellisissä äänitteissä erottuu hieman ennen loppua hiljaisempana jakso, jossa komppi jää yhden kertosäkeen ajaksi pois. Punaisessa se yltää reunoihin saakka, kun voimakkaammat kohdat valuvat reunoilta ulos.

    Jos kuuntelee pelkkää punaista versiota, se ei kuulosta sinänsä pahalta. 2000-luvun kuuntelijan korvat on totutettu äärimmilleen kompressoituun tasapaksuun sointiin. Signaalin leikkautumisesta aiheutuvan särönkin voi kokea jonkinlaisena lämpönä tai täyteläisyytenä. Mutta totuus paljastuu vertailussa: tämä ei ole oikeaa Abba-sointia.

    Tähän vuoden 2005 mestarointiin on syyllistynyt Henrik Jonsson Masters of Audio -firmasta. Alkuperäiset äänitteet on digitoinut Johan Funemyr. Nykyään kaupoissa oleva The Albums -laatikko sisältänee nämä samat pilatut versiot.

    Eksaktin estetiikan laboratorio peruu aiemmat väitteensä ”definitiivisistä versioista” ja kehottaa musiikinkuuntelijoita varovaisuuteen. Pitää varmistua, että CD:n valmistuksessa ovat korvat olleet käytössä: masterointitiedoista pitää ainakin löytyä Tretowin nimi. Näin onkin laita vuoden 1997 julkaisuissa (remastered in 24 bit by Jon Astley and Tim Young with Michael B. Tretow). Autenttista Abba-sointia haluavia kannustetaan suuntaamaan käytettyjen levyjen kauppaan tai vanhempien sukulaisten tai kavereiden levyhyllylle ja kuuntelemaan vuosina 1973–1982 julkaistuja LP-levyjä.

  • Osasivatko ne rokata?

    Voiko sanat Abba ja rokki kirjoittaa samaan lauseeseen ja silti välttää hullun paperit? Kannattaa ainakin unohtaa heti kaikki ne laulut (2), joiden nimessä on sana rock, samoin sellaiset nolot hetket kuin Does Your Mother Know ja Watch Out. Mutta huhtikuussa 1981 bändi oli hyvässä iskussa ja sähkökitaroihin (Wellander ja Ronander) väännettiin lisää säröä. Tuolloin nauhoitettiin Dick Cavett meets Abba, jossa lörpöttelyn jälkeen päästiin asiaan ja esitettiin studioyleisön edessä yhdeksän kappaletta. Viisi niistä on julkaistu laatikossa The complete studio recordings, ja loput saa aktiivinen kuulija kaivaa maanpäällisistä ja -alaisista lähteistä. Virallisesta julkaisusta puuttuu Summer Night City, mutta Eksaktin estetiikan laboratorion hallussa olevasta Suojelupoliisin toimittamasta tallenteesta käy selvästi ilmi, että siinä soitetaan rokkia.

    Tässä kuitenkin Gimme, Gimme, Gimmen intro. Anders Eljasin vasen käsi on CP-70:n ja oikea käsi Arp Odysseyn koskettimilla.

  • Agnethan hampaat

    Eksaktin estetiikan laboratoriossa paiskitaan lujasti töitä kulttuurihistoriallisesti merkittävien tutkimusongelmien parissa. Muuan laboratoriota viime aikoina työllistänyt tärkeä musiikkitieteellinen ongelma koskee Agnetha Fältskogin hampaita.

    Kuvassa Agnetha, 22, laulaa kappaletta People Need Love vuonna 1972. Etuhampaita erottaa selvä väli. Hammasväli näkyy useissa nuorta Agnethaa esittävissä kuvissa. Laboratorio on käynyt läpi 1970-luvun kuvamateriaalia ja havainnut, että hammasväli erottuu vaihtelevasti, kunnes se vuoteen 1978 mennessä näyttää tyystin kadonneen. Tässä haastattelukuva elo-syyskuulta 1976:

    Agnetha haastattelussa
    Agnetha haastattelussa

    Hammasrivi tosin näyttää yhtenäiseltä jo Ring Ringin kansikuvassa, joka on otettu 1972. Kuvakulma on kuitenkin toinen (vasemman posken puolelta), ja väli ei ehkä näy siitä suunnasta – tai sitten kuvaa on retusoitu. (Ring Ring ilmestyi 26.3.1973, mutta sen kansikuva on samasta sessiosta kuin marraskuussa 1972 julkaistun singlen He Is Your Brother kansi.)

    Tehtiinkö Agnethan oikealle etuhampaalle jotakin vuosina 1976–1978? Oikaistiinko sitä lähemmäs keskilinjaa tai levennettiinkö jollakin tavalla? Minkälaisia operaatioita hampaille kyettiin tuohon aikaan tekemään, voitiinko hammasta laajentaa vaikkapa vähitellen? Vähittäinen laajennus tai oikaisu selittäisi sen, että tarkkaa muutoksen ajankohtaa ei pysty kuvien perusteella sanomaan. Vältettiinkö tarkoituksellisesti oikealta puolelta otettujen kuvien julkaisemista? Oheiset kuvat ovat videokaappauksia, ja videokuvaahan ei 1970-luvulla osattu pahemmin retusoida.

    Laboratorio konsultoi seuraavassa vaiheessa hammasasiantuntijoita. Lisäksi olisi tutkittava äänilevyjä kuuntelemalla, muuttuiko Agnethan ääntämys mainittuna aikana. Etenkin suun etuosassa äännettävät konsonantit (s, t, f jne.) paljastavat hampaiston muutokset.

  • Bennyn erikoispiano

    Muistan lapsuuteni ratkaisevista musiikkikokemuksista sen, että Bennyllä oli Waterloossa vähän erikoinen piano. No, olen nyt vähän kahlannut läpi materiaalia eli Abban definitiivistä editiota The complete studio recordings. Se sisältää myös kaikki Abban musiikkivideot, vaikka ei niitä aikoinaan videoiksi sanottu. Waterloon ja Ring Ringin videot on selvästi kuvattu samassa sessiossa: lavastus ja kuvakulmat ovat samat, bändillä on samat meikit naamassa, vaatteet vain on vaihdettu välillä. Ja niissä on molemmissa tuo Bennyn erikoispiano. Mutta eihän se ole piano ensinkään. Sehän on, perhana, Schiedmayerin celesta!