Tocllarajun jälkeinen lepopäivä (16.6.) Ishincan perusleirissä. Korkea keskipäivän aurinko paistaa suoraan pohjoisesta Ishincan päältä ja häikäisevän valkoinen Tocllaraju hallitsee maisemaa. Leiri vaihteeksi hiljenee: keskimmäisellä ruohokentällä majaillut retkikunta on pakannut tavaransa ja häipynyt matkoihinsa. Ajurien päämies tarkistaa, ettei paikalle unohdu mitään, ja ajaa viimeiset juhdat matkaan. Varsa kulkee emänsä mukana ja oppii tulevan työnsä. Edgar kuvailee, Antonio tiskailee. Meidän leirimme: retkeilijöiden omat teltat, ruokailuteltta, keittiö (jossa henkilökunta myös nukkuu) ja se neliömetriä pienempi sininen teltta. Takakentällä on parin retkikunnan yhteistelttoja, niiden jäsenet lienevät pikkutelttoineen ylhäällä vuorilla.
Heti vasemmalla siitä, missä Tocllarajun vasen lumiharjanne laskeutuu näkyvistä, on täältä katsoen matala tumma kalliokohouma. Siellä on Tocllarajun yläleiri. Oikealle nouseva polku vie kohti Ishincaa ja Ranrapalcaa. Kuva-alan ulkopuolelle vasemmalle jää Ishincan kämppä eli majatalo.
Laakson perää hallitsee valtava haljennut moreeni. Tocllarajun ja Palcarajun jäätiköt ovat sen kasanneet, ja sen takana on pari kolme vihreävetistä jäätikköjärveä. Joskus siellä on täytynyt olla vielä suurempi järvi, joka jossakin vaiheessa on murtanut reunansa ja tulvinut rymisten ja kohisten laaksoon. Tuollainen neliökilometrin laajuinen kivikko ei voi syntyä vähittäisen virtauksen vaikutuksesta, vaan purkauksen on täytynyt olla äkillinen. Oikealla puolella näkyy vanha, jo vihreän peitteen saanut lasku-uoma, jonka voi ajatella syntyneen hitaasti kulumalla. Valitettavasti en tullut tarkistaneeksi historiaa paikkakuntalaisilta.
Tämä juttu vaatiikin kaksi kuvaa samasta aiheesta, jotta mittakaava valkenee. Paluumatkalla huipulta ja vielä yläleirissäkin saatiin 15.6. seurata Tocllarajun (6034) länsiseinämää nousevia köysistöjä. En nyt muista ovatko tässä kuvassa iloiset etelätirolilaiset vai jotkut muut, sillä länsiseinämän yrittäjiä oli tänä päivänä useampia. Reitti kulkee rinteen poikki viistoon vasemmalta oikealle. En tiedä onko lähtökohta siinä missä reunarailo tekee mutkan ylös vai alempana ja enemmän oikealla, mutta joka tapauksessa se päätyy kahden kallioisen alueen välistä lumisemmalle osuudelle ja siitä suoraan ylös huippuharjanteelle. Rinne on alempana niin jäinen, ettei siinä tahdo erottaa jalanjälkiä.
Kansanretkeilijän seurueen kulkua perusreitillä tulikin jo selostettua paikkakunnalla ollessa. Vaativinta siinä oli jaksaminen: köysistössä parempikuntoisen vauhdissa tahtoisi pysyä, vaikka henki meinaa loppua, eikä millään itse haluaisi olla se joka huutaa levähdystauon. Onneksi joku muu aina huusi, tai johtaja itse ehdotti. Ei tahtoisi myöskään rikkoa tahtia vaatimalla valokuvaustaukoja, vaikka tuntisi aavistavansa kuvaukselliset paikat ja otollisen valon paremmin kuin köysistön johtaja. Edgar otti taskukamerallaan kuvia ja videoita vauhdissa.
Kiipeilyllisesti kohottavia paikkoja oli siis pari, ja niistä pystysuoraa jääkiipeilyä vain pari metriä. Tällaiset seikathan vaihtelevat vuodesta toiseen ja varmasti myös kauden mittaan, koska vuorten yläosat ovat paksun jään ja lumen peittämät. Kaikilla nousemillamme huipuilla oli se hauska yhteinen ominaisuus, että jyrkin kohta tai pisin jyrkkä kohta oli juuri ennen huippua.
Kansanretkeilijä oli kameraa reppuun sulloessaan huomaamattaan napsauttanut automaattitarkennuksen pois päältä ja luuli huipulla, että kamera on rikki. Kaiken kukkuraksi pilvet sakenivat äkkiä, joten kovin monta kelvollista kuvaa huipulta ei tullut. Ehkä yksi panoraama kuitenkin on odotettavissa.
Tocllarajun kiipeämiseen valmistauduttiin nousemalla sen yläleiriin 14.6. Leiri sijaitsee Ishincan laakson perimmäisellä hyllyllä aivan jäätikön reunalla. Raudat voi siis laittaa jalkaan heti lähdettäessä aamuyöstä varsinaiseen kiipeilyyn. Hyllyn reunalta on melko pudotus laakson perälle, johon Tocllarajun länsipuolen jäätikkö valuu, halkeilee, rysähtelee ja sulaa.
Yläleirissä tapasimme ensi kerran pari ryhmää, joista tuli retken kuluessa tuttuja: iloiset etelätirolilaiset puuseppä ja omenatarhuri (keltaisen teltan asukkaat kuvan keskellä), jotka kiipesivät Tocllarajun länsiseinää, sekä sinisen teltan asukkaat, kaksi nuorta meksikolaista. Meksikolaiset kiipesivät sittemmin kanssamme Chopicalquilla.
Antonio seurasi meitä (oikeammin: juoksi ohitsemme) yläleiriin isoine vesipannuineen ja kattiloineen, joten täälläkin pysyimme kunnon ruuassa ja teetä riitti. Ja radiosta tuli jalkapalloa.
Missä tällaisissa paikoissa on vessa? Ensinnäkin juomaveden alapuolella eli ei ainakaan jäätikön suunnassa. Tässä tapauksessa se oli kuvaajan selän takana, näkösuojassa pienen kalliokohouman takana, niin lähellä hyllyn reunaa kuin kävijä uskalsi mennä. Mukavintahan olisi, jos suoli olisi sillä tavalla yhteistyöhaluinen, ettei asiaa tarvitsisi kalseissa yläleirioloissa ajatella, mutta kaukomatkailussa ja vuoriston rasituksissa rauhallinen suoli on pikemminkin poikkeus.
Ishinca (5530) oli kansanretkeilijän ensimmäinen lumihuippu tällä retkellä (13.6.). Se on Piscon tapaan mahtavien kuusitonnisten ympäröimä matala ja helppokulkuinen näköalaparveke. Huippu on kapea lumiharja: koillispuolella on mukavat nojatuoli-istuimet ja lounaispuoli on pystysuora. Edgar ja Violetta taitavat osoittaa seuraavaa kohdetta Tocllarajua, joka sijaitsee kuvaa hallitsevan massiivisen Palcarajun (6274) vasemmalla eli luoteispuolella. Oikeanpuoleinen vuori on luultavasti Pucaranra (6147).
Matkaa Ishincan perusleiristä kaakkoon on linnuntietä vain runsaat kolme kilometriä, mutkitellen nousevaa polkua ja moreenia sekä jäätikköä pitkin tietenkin paljon enemmän. Matkan varrella on pari leiripaikkaa niille, jotka haluavat lyhyen huippupäivän tai ovat kiipeämässä viereiselle paljon vaikeammalle Ranrapalcalle. Jäätikkö on loiva ja vähärailoinen, mutta jäätikölle päästäkseen on noustava ensin moreenilta kymmeniä metrejä ylös jyrkkää kalliota, tasapainoteltava kapealla polulla ja laskeuduttava taas jyrkästi jään reunaan.
Täällä olivat myös suurimmat irtolohkareet, jotka kansanretkeilijä on toistaiseksi nähnyt. Usein lohkareita tai jäämuodostelmia sanotaan huolimattomasti kerrostalon kokoisiksi, mutta näistä Ranrapalcan pohjoisseinämästä irronneista ja jään reunalle killumaan jääneistä louhista suurin tosiaankin oli kooltaan K. E. Nymanin 1970-luvulla rakentamien kolmikerroksisten talojen luokkaa.
Ishincalla jalassa olivat pitkästä aikaa vanhat Lowan kovat kengät. Ne eivät olleet enää alkuunkaan sopivat, vaan tekivät jalkaan hiertymät, jotka eivät parantuneet koko retken aikana (ovat nyt miltei parantuneet), ja pakottivat etsimään väliaikaiset sijaiskengät (vanhat Scarpat). Tätä retkeä varten tilatut uudet kengäthän saapuivat liikkeeseen parahiksi päivän maastapoistumiseni jälkeen.
Kun muu ryhmä lähti ensimmäiselle huippuretkelle Ishincan perusleirin vieressä kohoavalle Urus-vuorelle, kansanretkeilijä jäi lepäilemään leiriin, nousi päivän valjettua rehkimättä ympäristön polkuja sadan metrin korkeuteen, kuvaili maisemia ja kukkasia ja oleskeli. Olo parani ja voimat palautuivat. Kameran tähtäimeen sattuivat huipulta palaavat ja juuri jäätikköä laskeutuvat retkitoverit. Näillä oli jäätiköltä päästyä vielä tunnin, parin laskeutuminen yli kallioiden ja pitkän moreeniharjanteen päästä päähän.
Tässä jutussa on linkkejä Google Earth -ohjelman paikkamerkkeihin. Jos teillä on koneessanne tämä ohjelma, linkkien seuraamisen pitäisi lennättää teidät paikan päälle. Kokeilkaahan.
Kirkkaalla säällä Huascarán, joka on pohjoisessa 45 kilometrin päässä, näkyy hyvin Huarazin pääkadulle. Sen takana vasemmalla näkyy kolme Huandoyn neljästä huipusta ja oikealla puolella Chopicalqui.
Viidessä tonnissa käynti tuotti kansanretkeilijälle samana iltana mojovan päänsäryn. Yksi lepopäivä kaupungissa (3000 metriä) olisi ollut tarpeen Limasta siirtymisen jälkeen. Retkikunnan naisilla ei ollut korkeusvaivoja, mutta he käyvätkin ehtimiseen Alpeilla kolmessa kilometrissä. Kansanretkeilijän edellinen käynti vastaavissa korkeuksissa sen sijaan oli marraskuulta 2008.
Kahden päiväretken jälkeen lähdettiin 11.6. kunnolla maastoon, alkoi siis oikea retkikuntatoiminta. Hiaceen pakattiin retkeläisten ja heidän henkilökohtaisten varusteidensa lisäksi laatikoittain ruokaa, keittiövälineitä, retkituoleja ja kaksi isoa telttaa (sekä yksi alle neliömetrin kokoinen teltta). Kyytiin hyppäsivät apulaisopas ja leiriasioista vastaava Carlitos sekä Antonio ja Gregorio, joista edellinen toimi pääasiassa kokkina ja jälkimmäinen kantajana ja perusleirin yleismiehenä.
Ajettiin päätietä pohjoiseen ja sitten ylös kukkuloille paikkaan nimeltä Cochapampa. Siellä taakat siirrettiin aasien selkään ja retkeläiset lähtivät kevein päivärepuin kohti Ishincan laaksoa ja tulevien kiipeilyjen perusleiriä. Kansanretkeilijä oli hieman huonovointinen, ja alle tunnin kävelyn jälkeen piti tyhjentää vatsa kauniisti kumpuilevassa viljelys- ja laidunmaisemassa. Äänitys unohtui, valitettavasti.
Kävelymatka oli alle kymmenen kilometriä, joten voimia oli sentään jäljellä Ishincan perusleiriin saavuttaessa. Lieneekö ollut vielä akklimatisoitumisongelmia vai vatsatautia, ilta-aterialla ruokahalu oli lähinnä käänteinen ja ruokaa piti kierrättää. Kansanretkeilijä päätti jättää seuraavan päivän kiipeilyn väliin ja vetäytyi makuupussiin ennen muita.
Seuraavana päivänä 10.6. kansanretkeilijä ja toverit köröttelivät Hiacella samalle suunnalle mutta hieman korkeammalle. Neljästä tonnista aloitettiin kapuaminen kiviselle mäelle, joka oli retkikunnan ensimmäinen viiteen tonniin yltävä kukkula. Sieltä jo rupesikin näkymään ihan oikeita vuoria. Syvemmällä tässä maisemassa retkeiltiinkin sitten seuraavina päivinä, kun tehtiin ensimmäiset nousut lumihuipuille. Etualan erottaa muusta maisemasta Cojup-laakso. Keskellä oleva vuori on Ranrapalca (6162) ja oikealla sen takana Palcaraju (6274). Niiden välissä piilottelee pikkuinen viisitonninen Ishinca, joka esiintyy seuraavissa jaksoissa (samoin kuin Ranrapalcan hurja pohjoisseinämä). Sitä lähestyttiin Ishincan laaksosta, siis Ranrapalcan takaa vasemmalta, kaksi laaksoa tästä pohjoiseen.
Löytyisiköhän kustakin kansanretkipäivästä yksi edustava kuva tänne ikään kuin jälkikertomukseksi?
Retken ensimmäinen päivä oli lento toiselle puolelle maapalloa ja toinen päivä matka linja-autolla Limasta Huaraziin. Ensimmäinen varsinainen retkeily 9.6. suuntautui Huarazin itäpuolisille kukkuloille, missä totuteltiin vajaan neljän kilometrin korkeuteen ja harjoiteltiin seinämällä käyttäytymistä tämän lohkareen päällä. Lopuksi myös hieman kiipeiltiin yläköydellä.
Edgar neuvoo Beatelle köysien käsittelyä ankkuripisteessä, Violetta seuraa alhaalta ja Carlos (joka hetkeä aiemmin aikansa kuluksi soolosi köydessä roikkujien ohi louhen päälle) ylhäältä.
Tähän ja tuleviin kuviin sisältyy paikkatieto. Ainakin Applen Esikatselu (Preview) osaa näyttää kuvan sijainnin Googlen kartalla, kun kuvan tallentaa työpöydälle, avaa Esikatselulla, etsii tietoikkunasta GPS-osaston ja painaa Etsi-nappia. Jos joku keksii helpomman keinon, saa neuvoa. Tämä kuva oli helppo sijoittaa kartalle, sillä louhi näkyy Google Earthissa mainiosti.
Retkikunta ei halunnut lojua retken viimeisiä päiviä kaupungissa, joten päätettiin tehdä pikaretki vielä yhdelle vuorelle. Juha varoitti aiemmassa kommentissaan piscon pahuudesta, mutta ryhmä valitsi silti kohteekseen Piscon, joka on helppo 5700 metriä korkea vuori Cordillera Blancan sydämessä, suurten kuusitonnisten keskellä. Tosin tämäkin Pisco sai lopulta pienen happaman sivumaun.
Retki päätettiin tehdä kevyesti ja nopeasti runsaassa vuorokaudessa: aamulla Huarazista Llanganuco-järven yläpäähän autolla, muutaman tunnin kävely kämpälle, illallinen ja iltayön unenpätkä kämpässä, puoliltaöin liikkeelle tavoitteena huippu aamunkoitteessa, alas, loput varusteet mukaan kämpältä, ripeästi polkua pitkin tienvarteen ja autolla takaisin kaupunkiin iltapäiväksi. Melkein näin tapahtuikin.
Piscon ja Huandoyn kiipeilijöitä palveleva Refugio Peru ei kyllä oikeastaan ole mikään kämppä vaan erittäin hyvin varusteltu ja siisti majatalo: sisävessat, suihku, siistit makuusalit ja hieno tupa-ruokasali. Paikka on Italian alppiyhdistyksen omistama ja ylläpitämä, yö ruokineen maksaa runsaat neljäkymmentä taalaa hengeltä. Illallinen taisi olla paras mitä tällä retkellä on tullut nautittua (anteeksi vain, Patrick). ”Aamupala” katetaan valmiiksi lähtöä varten ja termokset täytetään.
Ennen kuin kämpältä päästään kunnolla vuorelle, täytyy ylittää saatanallis-perkeleellinen louhikko. Huandoyn kaakkoisrinteen jäätikkö on vetäytynyt merkeistä päätellen hurjaa vauhtia ja jättänyt jälkeensä kilometrin levyisen sekamelskan kaikenkokoisia kiviä murikasta liiterin kokoiseen, soraa ja hienoa irtohiekkaa, joka tekee jalansijoista liukkaita. Tämän sokkelon poikki suunnistaminen keskiyöllä otsalampun valossa ei kuulu vuoristokiipeilyn nautinnollisimpiin puoliin.
Jäätikölle päästyä reitti on helppo, yksinkertainen ja melko loiva, vaikka tietysti voimia kuluttava. Edgarilla oli tapansa mukaan taas kiire, joten huipulle tultiin tuntia liian aikaisin. Pakkasta ei ollut paljon, mutta sen verran kylmä viima kävi, ettei tehnyt mieli jäädä odottelemaan auringonnousua. Niin jäivät ottamatta kuvat tältä seudun parhaaksi näköalapaikaksi mainostetulta mäeltä. Muutama lohtukuva aamunkoitosta Huandoyn ja Piscon välisestä solasta kuitenkin saatiin. Kuvissa Huandoyn etelähuippu (otsikkokuva, vasemmalla taustalla Huascaranin pohjoisseinä) ja näkymä koilliseen Artesonrajun suuntaan.
Artesonraju oikealla
Matka tienvarteen sujui suunnitellusti, mutta sovittua autokyytiä ei sitten kuulunutkaan. Yksi paikalla olleista kyyditsijöistä onneksi lupasi ajaa meidät kylille, sillä hänen omat asiakkaansa tulisivat maastosta vasta myöhään iltapäivällä.
Llanganuco-järven rannassa tielle oli mätkähtänyt kohtuullisen suuri louhi. Sitä kammettin tunkkien avulla ja kivillä kiilaten, kunnes se saatiin kallistumaan sen verran, että liikenne pääsi sujumaan yhtä kaistaa pitkin.
Tämä louhi ei liikahda lihasvoimin
Seuraavaksi tilapäiskyyditsijämme Hiacesta hajosi oikeanpuoleisen pyörän ohjaus, mikä ei ole miellyttävä asia vuoristotiellä. Hän onnistui tekemään jonkinlaisen hätäkorjauksen, ja matka Yungayhin köröteltiin juoksuvauhtia. Onneksi jarrut pysyivät kunnossa. Yungayssa metsästettiin taksia, joka veisi meidät Huaraziin, ja lopulta löytyikin hurjastelija, joka isolla Toyotallaan (ei Corolla, niin kuin yleensä kaikki taksit täällä) ajoi sataa ja teki muutaman järjettömän ohituksen.
Matkalla Huarazista pohjoiseen sijaitseville vuorille on ohitettu moneen kertaan Yungayn kaupunki, joka on aivan Huascaranin juurella. Vuonna 1970 maanjäristys irrotti Huascaranin pohjoishuipun rinteestä suunnattoman jää- ja maamassan, joka hautasi alleen koko kaupungin ja tuhansia ihmisiä. Vain ne pelastuivat, jotka ehtivät juosta turvaan kylän korkeimmalle kukkulalle. Paikalle on rakennettu valtava muistomerkkialue.
Vuoden 1970 tuhon muistomerkin portti, taustalla Huascaranin pohjois- ja etelähuippu
Tänään pakataan, huomenna matkustetaan Limaan ja sitä seuraavana päivänä Kelmin olisi tarkoitus kuljettaa retkeläiset Euroopan puolelle.
Jääkiipeilijänä ensikertalainen Violetta nousi Edgarin kanssa Alpamayon ranskalaisen reitin, 500 metriä enimmillään 85-asteista jäätä. Mahtava saavutus! Edgar ja Violetta ovat kuvassa ylempi pari. Seinällä oli heidän lisäkseen vain yksi köysistö.
Edgar ja Violetta French direct -reitillä
Kansanretkeilijä ei täysin luottanut omaan kylmäpäisyyteensä ja samalla kertaa sekä löysiin että hiertäviin lainakenkiinsä, ja tyytyi nousemaan solaan, jossa yläleiri Campo Uno sijaitsee ja josta Alpamayon länsiseinämä avautuu näkyviin. Opas Carlitos oli turvallisena kumppanina eikä näyttänyt pettymystään siitä, ettei päässyt tällä kertaa nousemaan huipulle asti.
Alpamayon kuuluisan valkean katedraalin nähdäkseen on tosiaankin noustava viiden ja puolen kilometrin korkeudessa olevaan solaan, ja loppumatka tästä lähestymisestä on sekin ihan kunnon lumi- ja jääkiipeilyä. Perusleirin puolelle etelään vuori näyttää toisenlaiselta (otsikkokuva).
Etelärinteeltä näkyy hienosti tämä Andien Matterhorn, Artesonraju. Miten lienee muutenkin niin tutunnäköinen…
Artesonraju
Alpamayon seutu on Cordillera Blancan pohjoisinta osaa. Täällä on myös suosittu retkeilyreitti, ja laakson polulla tulee vastaan paljon muutakin väkeä kuin kiipeilijöitä sekä tietenkin aasikaravaaneja vähän väliä. Vuoria lähestytään lännestä päin itä-länsisuuntaisia noin neljässä kilometrissä sijaitsevia laaksoja pitkin, ja kulku on laakson pohjalla tasaista ja leppoisaa kuin käsivarren tuntureilla. On isoja vihreitä järviä, kosteikkoja ja laidunmaita.
Laakson pohjalle näkyy valkoisia huippuja vain silloin tällöin matalampien mäkien välistä. Vasta kun noustaan korkeampiin sivulaaksoihiin neljään ja puoleen tuhanteen metriin, alkavat näkymät avautua, ja kun jaksaa kivuta oikein kunnolla vuoren rinteelle yli viiteen kilometriin, näkee vuoret kokonaan, kuten edellisessä kuvassa.
Retkikunta on suoriutunut tavoitteistaan suunniteltua nopeammin ja päiviä on vielä muutama ylimääräinen jäljellä. Harkitaan jonkin kahdessa päivässä selvitettävän vuoren kiipeämistä, jottei tarvitse täällä alhaalla kylmässä hotellissa värjötellä tai ahmia Crêperie Patrickissa ilta toisensa jälkeen lentoja odotellessa.
