Talvipäivänseisaus on 22. joulukuuta, joten viikon päästä on kai periaatteessa vuoden lyhyin sunnuntai. Mutta silloin saattaa jo olla lunta – toivotaan niin. Ja kun tänään on satanut vettä koko päivän, käytännössä on vietetty ainakin vuoden tähän mennessä pimeintä sunnuntaita.
Tein neljäntenä adventtisunnuntaina kuvailukierroksen Itä-Helsingissä. Sateen takia en viitsinyt kantaa järjestelmäkameraa, vaan koetin ottaa kaikki tehot irti pikkupokkarista. Statiivillekin olisi ollut käyttöä, mutta päätin tällä kertaa liikkua kevyesti.
Valokuvauksessa on tavallisesti oltava varovainen vastavalon kanssa, mutta tänään opin, että myös vastatuulta on varottava – se kun puhaltaa helposti sadepisaroita linssiin. Tuulisilla paikoilla, kuten Vuosaarenalpilla, tuuli saa kuvat myös helposti tärähtämään, vaikka kuinka painaisi kameraa hanskalla pehmustettua lohkaretta vasten.
Mustikkamäki viheriöi ja lainehtii. Tänä syksynä on taas yksi kuivunut mänty rojahtanut pitkälleen.Mustapuroon mahtuisi täällä yläjuoksulla vielä muutama litra vettä.Kelkkapuistossa ei jostain syystä ollut nyt laskettelijoita.Mellunkylän eteläisimpään kulmaukseen rakennetaan uutta asuinaluetta. Täällä on juntta soinut koko syksyn.Kontionmäen hyppyrimäessä on lehti- ja liejukeli, mikä tekee nousemisesta kiinnostavaa. Autolla jaksetaan ajaa adventtipyhänäkin. Etsi edellisen kuvan ottopaikka.Hyppyrimäestä voi laskea myös pyörällä ja lapset ja aikuiset yhdessä.Suomenlahti oli edelleen täynnä. Suorastaan tärähtäneen täynnä.Ja Mellunkylänpuro toi lisää vettä. Etsin tällä retkellä myös kauhuelokuvan kuvauspaikkoja.Tämä on valosaasteen viheliäisimpiä muotoja. Pysäköintialuetta – ja samalla koko ympäristöä – häikäistään valonheittimellä jopa 18 tuntia vuorokaudessa.Vuosaarenalpilla työskenteli hirmuloiden sukuun kuuluva jättiläisolento.Vuosaari ja arkkitehdin keskisormi.
Jätän pyörän tien päähän, löydän polun ja lähden astelemaan tottuneen ripeästi kohti kallioita ja niiden välisiä kuusikkokorpia. Pian olenkin korkealla jyrkänteellä. Hopeiset kelot kehystävät näkymää, joka avautuu sileille, laeltaan jäkäläisille ja reunoiltaan äkkijyrkiksi kaartuville kallioille. En vielä kuule käpytikan naputtelua. Sen sijaan rotkosta kuuluu outoa kohinaa.
Jatkan alas purolaaksoon ja taas ylös vielä korkeammalle kalliolle. Kuusikko vaihtuu kitukasvuisiksi männyiksi, valo lisääntyy ja lopulta avautuu kallion huipulta näkymä laajalle tasangolle. Hätkähdän ja herään: en olekaan Sipoonkorvessa!
Itä-Helsingin Myllypuron asuinalueen eteläreunalle, vesitornin juurelle lähelle Herttoniemen itäisimpiä omakotialueita, on unohtunut palanen jylhää kallioluontoa. Yli neljäänkymmeneen metriin kohoavat kalliot näkyvät hyvin etelään metroradalle, josta niitä olen lukemattomat kerrat tähyillyt yli metro- ja säkkivarikon, teollisuusalueen ja myöhemmin nousseen rauta- ja huonekalukauppakolossin.
Lounaispuolen rotkossa seurasi vielä jokunen vuosi sitten Herttoniemen satamarata samaa linjaa Viilarintien kanssa. Kiskot on nyt purettu pois, ja jäljellä oleva osuus Viikin kautta Oulunkylään toimii metron huoltoraiteena. Loppumatkan metrovarikolle rata kulkee näiden kallioiden uumenissa.
Valssimyllynkatu ja Myllypuron sieni
Nyt kallioiden rauha päättyy. Tänne rakennetaan uusi asuinalue. Tiet on jo tehty, ja kohta tulevat talonrakentajat. Myllypuron suppilosienen juurelle on jätetty lohkare, jossa tulevien pientalojen lapset voivat harjoitella kiipeilyä.
Talorivien sormet tulevat työntymään pohjoisesta kohti kallion reunoja, mutta aivan korkeimmat huiput jäävät vapaiksi.
Ratasmyllyntien itäpuolella rakennustyöt ovat pitemmällä, ja ensimmäisissä taloissa asutaan jo. Mamsellimyllynkadusta tulee vanhan ajan puutalokaupungin oloinen: talot ovat aivan kapean ja lievästi mutkittelevan kadun varressa, ja kallioiset pihat muodostuvat talojen taakse. Tänne tulee hirsitalojakin.
Mamsellimyllynkadun hirsitalojaHaso Mamselli
Kadun yläosassa on kokonainen pienkerrostalojen, pari- ja erillistalojen kortteli ulkoa jo melko valmiin näköinen. Asumisoikeustalojen värit ovat maanläheiset.
Vanhan Myllypuron asukkailta meni palanen ulkoilumaastoa, mutta tänne muuttavat uudisasukkaat saanevat viihtyisän kylämäisen asuinympäristön. Mitäkeskuksen palvelutkin ostoshelvetteineen ovat kävelymatkan päässä.
Saman metsikön toisella laidalla ei käynyt yhtä mukavasti: sieltä purettiin monta myrkyllisen kaatopaikkamaan päälle rakennettua kerrostaloa. Maaperää on kai puhdistettu ja vähemmän saastuneet maa-ainekset haudattu valtavan kummun alle. Lähivuosina alueelle on tarkoitus rakentaa uusia asuintaloja.
Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.
Storträsk riitteessä
Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.
Olen vain tämmöinen pikkuinen lampi
Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.
Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.
Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.
Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.
Hyppjaskärr kuurassaHyppjaskärr: virallinen vertailumaisema
Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.
Kiva, Kurbergetinkin länsireunalta voi tipahtaa parikymmentä metriä
Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.
Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.
Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.
Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.
Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.
Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.
Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.
Sipoonkorven kaakkoiskulmaa voi lähestyä Knutersintieltä, Puroniityntieltä tai vielä idempää Immersbyntieltä. Valitsin näistä läntisimmän. Ulos tunkkaisesta sisäilmasta kosteaan syysilmaan ja kansanpyörä kohti Östersundomia ja Landbon risteystä!
Heti moottoritien pohjoispuolella, ennen piparkakkutaloaluetta, on sähkölinjan kohdalla metsätien alku. Tie on tietenkin suljettu automobiileilta, mutta pyörällä sitä pääsee ajamaan melkein kaksi kilometriä. Risteyksen tienoo on taas pysäköity täyteen henkilöautoja – sieniä löytyy vielä.
Itiöemät
Ensimmäinen pysäköintipaikka on Hältingträskin polun lähtöpaikassa. Leveä ja hyvin tallattu polku johtaa lammelle ja sen ympäri. Tänne sopii tulla retkelle lasten kanssa. Pohjoisrannan epävirallisella tulistelupaikalla onkin kolmen sukupolven retkue. Lampi on tyypillinen Sipoonkorven suorantainen pikkulampi.
Kartassa on paljon avokalliota moottoritien ja Puroniityntien nurkassa. Siellä on siis käytävä, ja sopivasti sinne johtaakin kantatien levyinen polku Hältingträskin itäpäästä. Muutaman minuutin kuluttua tiheässä metsässä vasemmalla näkyykin jyrkkä kalliorinne. Siitäpä ylös, ja kallion päällä odotteleekin jo ystävämme käpytikka. Kallio koostuu tavalliseen tapaan lukuisista kumpareista ja niiden väliin jäävistä jyrkkäreunaisista notkoista. Näköaloja ei ole, ja pohjoisreunan alla on asutusta.
Yhä ylös yrittää
Hieman idempänä, jo lähellä tietä, on kallion eteläreunassa erityisen jyrkkä kohta, jota täytyy tutkia lähempää. Täälläkin on kiipeilypaikka! Illalla selviää opaskirjasta, että kallio tunnetaan nimellä Backnäs ja reittejä on 6a:sta 7c:hen. Ei siis ehkä ihan ensi kesän reittejä kansankiipeilijälle. Ympäristö on sen näköistä, että kesäaikaan kiipeilijällä on paljon pieniä korkealta laulavia ystäviä.
Ripeästi takaisin ajoneuvon luokse, sitten ajoa sinne asti, missä tie muuttuu liejuiseksi poluksi. Runsas kilometri linnuntietä pohjoiseen on järvikatsastusohjelman seuraava kohde Genaträsk. Polku johtaa ensin halki vetisten, nuorta metsää kasvavien soiden, näyttääpä täällä olevan vanhaa peltoakin. Sitten pitkin kallioisia metsiä, kunnes tullaan Genaträskin länsipuoliselle mäelle. Täällä on kämppä, ikkunaluukut kiinni, ja alhaalla soisella rannalla saunantapainen.
Kämpän pihamaalta katsottuna lammen vastaranta ei näytä mitenkään erikoiselta. Siellä pitäisi kuitenkin olla Riängsbacken-niminen jyrkkä kallio. Täytyy siis yrittää kiertää lampi, täytyyhän täällä olla polkuja. Ojat ovat täynnä, ja täytyy varoa pulahtamasta liukkailta porraspuilta mustaan veteen. Ja onhan siellä lammen takana melkoisen hurja kallio.
Erämaan ryskettä
Eteläisemmän kallion kyljet ovat pyöreitä, kallion juuren kuusikkokorvessa on rytissyt myrskyllä. Pohjoisemman kallion reuna on pystysuora kahdeksan–kymmenen metrin seinämä.
Ehkei tällä retkellä sitten Fiskträskille asti, kun alkaa hieman tihuuttaakin, ja lammen pohjoisrannalla harhaudun ikävään ryteikköön. Reippaasti vain kotimatkalle. Mutta matkan varrella pitäisi varmaankin tarkistaa vielä yksi kallio, Långkärrsberget. Sen länsi- ja lounaispuolella näyttäisi nimittäin kartan mukaan olevan alavaa suota, joten ylhäältä saattaisi nähdäkin jotakin.
Erämaatako?
Kartanlukutaitoinen palkitaan. Kallio on tähänastisista avarin näköalapaikka, näkymät ovat länteen ja luoteeseen yli metsäisen suon. Degermossan asutus on tosin alle puolen kilometrin päässä, mutta sen voi mielessään unohtaa ja kuvitella katselevansa yli asumattomien selkosten. Käpytikka koputtelee täälläkin.
Kun kuusenlatvat ovat jalkojen tasalla, herää halu tarkastaa, josko kallio olisi kovinkin komea alhaalta päin katsottuna. Täytyy siis kiertää pohjoisen puolelta ja kävellä takaisin kallion juurta, niin asia selviää.
Eipä sitä kalliota alhaalta paljon näy, tiheä kuusikko alkaa heti seinämästä, maa on soistuvaa ja vaikeakulkuista, vaikka menee siellä joku polku eli metsäkoneen ura. Parhaimmillaan kallio näyttää tällaiselta:
Sipoonkorpi on ollut kansallispuisto kuluneen kesän ajan. Aluetta mainostetaan lähiretkeilykohteena yhä lujemmin, ja tulokset näkyvät jo: Kalkkiruukin luontopolulla oli päiväretkellä koko Suomen kansa, ja Kalkkiuunintien päässä luontopolun lähtöpaikassa oli kolmattakymmentä henkilöautoa. Sipoonkorpeen tuleekin oitis saada joukkoliikenne: esimerkiksi Mellunmäen metroasemalta voisi viikonloppuisin parin tunnin välein lähteä pikkubussi, joka kiertäisi tärkeimmät polunpäät.
Mutta alue on saavutettavissa helposti myös polkien, ja pyörällä voi tarvittaessa jatkaa syvemmällekin metsään teitä, jotka on puomein suljettu automobiileilta.
Kansanretkeilijä katsasti pikaisesti Helsinkiä lähinnä olevat ja kansoitetuimmat paikat. Luonnonrauhasta ei täällä voi puhua, mutta aloitteleva lähiretkeilijä saa hyvän ensikosketuksen korven laitamiin.
Vanha kalkkilouhos
Kalkkiruukin luontopolku lähtee Sotungin laakson perältä ja kiertää runsaan neljän kilometrin matkan vaihtelevassa metsämaastossa. Tien varressa on vanha louhos, josta on muinoin otettu kalkkikiveä.
Polun länsiosa ei muutoin ole järin kiinnostava, ja arviolta kilometrin verran joutuu kävelemään autotietä. Mielenkiintoisempi osuus alkaa polun pohjoispäästä, josta kuljetaan hämärien kuusimetsien halki kohti korkeita seutuja. Joitakin satoja metrejä pysäköintipaikalta etelään on Kalkkiruukin hirsinen laavu ja tulistelupaikka. Tänne sopii tulla myös pienten lasten kanssa. Kokonaisuutena polku on aika vaativa eikä sovi heikkojalkaisille eikä aivan pienille lapsille. Polku on välistä jyrkkä ja juurakkoinen, ja näin kosteana vuodenaikana kalliot voivat olla liukkaita.
Lähestytään Högbergetiä kuusikon suojassa
Maisemassa alkaa olla lievää jylhyyttä.
Hakunila kummittelee peltojen ja metsien takana
Nousu reitin korkeimmalle kohdalle on pitkä ja hivuttava. Sopivasti taivaskin selkeni, kun polku nousi avoimelle kalliolle ja Högbergetin 74,6 metriä korkealle laelle. Kallio kohoaa viitisenkymmentä metriä Sotungin peltoja korkeammalle. Ylhäältä näkyvät Vuosaaren sataman nosturit, muutama Itä-Helsingin korkea rakennus, Kontulan kerrostalot ja lähimpänä Hakunila.
Kalliolta laskeudutaan jyrkästi, ei tosin aivan seinämää pitkin, alas laaksoon, ylitetään kansanhiihtoladun reitti ja kipaistaan vielä yhden mäenharjanteen yli tien varteen.
Piti käydä tarkastamassa vielä toinenkin paikka, Storträsk alueen eteläosassa. Sinne pääsee helposti Nybyggetintieltä lähtevää leveää polkua pitkin. Lampi on kalastuspaikka, ja sen soiset rannat on reunustettu pitkospuilla. Kalamiehiä oli ympäri lampea. A340 lensi lammen yli 11 kilometrin korkeudessa ja Porvoon moottoritie kohisi taustaäänenä. Suuret helikopterit pyörähtelivät ketterästi rannan tuntumassa ja laskeutuivat välillä pitkospuille. Olin taas vähällä joutua 1960-luvulle, mutta tällä kertaa valoisuus, pilvet ja saturaatio eivät riittäneet.
Kansanretkeilijä ajoi hillitöntä vauhtia valoisaa tietä pitkin ja käveli kallioisen polun päästä päähän. Välillä myös umpimetsään, ilman sadonkorjuuvelvoitetta. Sienestäjiä oli liikkeellä, mutta kansanretkeilijä ei oikein ole sienimiehiä.
Syyskuu on paras ulkoilukuukausi. Hyttysistä ei ole vaivaa, ja auringon lämmöstä pystyy nauttimaan ilman läkähtymisen tunnetta. Valo ja pilvet ovat parempia kuin keskikesällä, ja maisemassa on enemmän vihreän ja kellertävän sävyjä. Vähän kuin toukokuussa.
Puolukoita oli vain kymmenkunta, mutta mustikoita paikoin runsaasti jäljellä. Nyt ne ovat valtavan isoja ja tippumaisillaan varvuista. Kansanretkeilijä otti käyttöön hetulavalaiden ruokailutavan: varvikossa ryömitään suu auki, jolloin mustikat tipahtelevat itsestään ryömijän suuhun ja maha on tuossa tuokiossa pullollaan ravintoa.
Löytyi sieltä sitten myös tukevampia herkkuja:
Jälkiruokaherkku
Lähellä kansanretkeilijän entistä mustikkapaikkaa oli maastossa asumisen jälkiä: eristemattoa, astioita, rojua, myrskylyhty ja mankka puussa.
Raikasta ulkoilmaelämää
Loppumatkasta poikkesin vielä tutulle umpeenkasvaneelle suolammelle. Siellä tapahtui hätkähdyttävä dramaattinen ilmiö: jouduin yhtäkkiä 1960-luvulle!
Jos tulet meille kylään, näytän sinulle Itä-Helsingin parhaan mustikkapaikan. Täällä en aio ruveta siitä huutelemaan. Mutta omasta puolestani asia voi jäädä ensi kesäänkin. Tänään polvi kipeni kyykkimisestä eikä selkä enää jaksanut kumarrella. Sitä paitsi pakastin alkaa olla täynnä, ja tilaa on jätettävä muillekin (sivu)antimille.
Voi siitä paikasta silti jotakin kertoa. Helsingin itäpuolen rannikkoseutu on maastonmuodostukseltaan sellaista, että pohjois–eteläsuunnassa kulkee muinaisia merenlahtia, jotka nyt ovat peltoja, ja niiden välissä on korkeita kallioisia ja metsäisiä harjanteita. Sellaisen mäen huipulla, kalliojyrkänteiden välissä ja kalliohyllyillä, on suojaisia ja reheviä notkoja täynnä mustikoita. Sinne tuskin hallakaan yltää. Ovat nämä paikat kyllä monen muunkin tiedossa ja elokuun ensimmäisellä viikolla jo varsin tiheään kammatut. Mutta nytpä tiedän tarkalleen, minne ryntään ensi heinäkuun 20. päivänä kello kuusi aamulla, jos en satu silloin vielä olemaan kansanretkellä.
Viihdyn nykyisin metsässä erittäin hyvin. Nuorempana olin kärsimätön enkä juuri malttanut marjastaa. Juoksin vain kuntoilumielessä metsien läpi henkihieverissä. Metsässä tila on joustava käsite. Marjastaessa se pienenee muutaman neliömetrin kokoiseksi kotoisaksi huoneeksi, kulkiessa taas laajenee, korkeilla paikoilla ja aukeiden laidoilla lähes äärettömäksi. Tarkkaa sijaintia ei tarvitse tietää, riittää kun kävelee suunnilleen oikeaan suuntaan.
Ympäristöä tulee havainnoitua kaikilla aisteilla, varsinkin jos konttaa mättäiden välissä. Poimijan oma aika irtoaa atomikellon ajasta. Ajatus on vapaa. Voi ajatella perätysten tai lomittain K2:n pullonkaulaa, triphopia ja Scarlett Johanssonia.
Joitakin vuosia sitten luovuin poimurin käytöstä mustikanpoiminnassa – puolukoita vetelen poimurilla, totta kai. Marjoista tahtoi tulla roskaisia ja ne litistyivät poimurin piikkien väliin. Tämän vuoden sadostakin suurimman osan ehdin kerätä käsin. Mutta tänään, kevyen sateen kastelemassa varvikossa, päätin kuitenkin kokeilla poimuria.
Ja kyllähän se nopeuttaa puuhaa, ainakin kaksin- ellei kolminkertaisesti. Täytyy vain osata oikea tekniikka. Poimurilla ei saa huitoa kuin haravalla. Varpuja ei saa päästää puristumaan liian tiiviiksi kimpuiksi, vaan ne pitää levittää toisella kädellä tasaisiksi viuhkoiksi. Niihin poimurin piikit tarttuvat koko leveydeltään ja napsauttavat mustikat helposti irti. Kokonaista mätästä ei voi tyhjentää yhdellä kauhaisulla, vaan useammalla tarkalla, pienemmällä liikkeellä. Marjojen pitää irrota kevyellä ranteen taivutuksella. Jos poimuria pitää kiskoa käsivarsivoimin, on tekniikka väärä.
Mikä on tuo suriseva g-sävel, joka kuuluu lähestyvän Mustikkamäen ja kirkonkylän suunnalta? Onko se pommikonelaivue, joka lentää käymälän yli? Ei, vaan Finnairin Airbus A340, joka lentää Kontulan yli.
Surina voimistuu nopeasti. Muutamassa sekunnissa kone on suoraan yläpuolella, sävel laskeutuu kokoaskelen ja sitten suriseva ääni vaihtuukin puhalluksen kohinaan. Kohina voimistuu vielä hieman ja häipyy sitten hitaasti väreillen.
Neljän moottorin sointi on juhlallista kuunneltavaa verrattuna ärsyttävästi uliseviin kaksimoottorisiin pikkubusseihin, noihin ilmojen Toyota Corolloihin. Kaikkein täyteläisin klangi on kuitenkin kolmimoottorisessa MD-11:ssä, jota tapaa enää rahtikoneena. Ilmeisesti ison pyrstömoottorin ansiosta siinä on mitä muhevimmat bassot. Kaksimoottorisista melko jykevästi soi Boeing 757 isoine moottoreineen (ja varmasti myös 767 ja 777, mutta niitä en ole päässyt kuulemaan alhaalta).
Kun usea samanlainen äänilähde soi samalla sävelkorkeudella, tuloksena on niin sanottu chorus-ilmiö, joka tekee soinnista rikkaan ja täyteläisen. Tämä johtuu pienen pienistä eroista sävelkorkeudessa ja ääniaaltojen keskinäisissä vaiheissa (eri lähteiden äänet saapuvat korvaan hieman eri kohdassa värähtelysykliään). Tämän ilmiön hyväksikäyttöön perustuu se, että orkesterissa on monta viulua soittamassa samaa säveltä, tai se, että Michael Tretow äänitti eräiden laulajattarien osuudet levylle useaan kertaan päällekkäin.
Lentokoneiden tapauksessa ääntä moduloivat lisäksi väreilevät ja virtailevat ilmakerrokset, ja tällöin voidaankin usein puhua flanger-efektistä.
LS-10-taskuäänittimen mikrofonit eivät valitettavasti kyenneet nappaamaan syvimpiä bassoja. Jahka saadaan kunnon mikit takaisin studiosta, selvitetään lentoasemalta koneiden noususuunta, pystytetään stereopari pihalle, pelotellaan räkättirastaat loitolle ja ruvetaan levyttämään.
Helsingin kaupunki pitää huolta liikuntapaikkojensa turvallisuudesta. Kontulan Rintinpolun koulun kenttää valaistaan juhannuksen aatonaattona kello 23*, jotta kentällä parveilevat lukuisat palloilijat näkevät minne potkivat eivätkä loukkaa itseänsä ja muita.
