Cayambe

Tässä on nyt sitten minun versioni siitä, mitä on edellisen vuoripanoraaman kuvaajan selän takana. Tämmöinen on Cayamben kämpän ympäristö: avara pihamaa. Vuorelle pitää sitten jatkaa kävellen kämpän takana olevan mäen ylitse. Me emme kiivenneet tälle vuorelle, kunhan retkeilimme lähitienoilla totutellen ilmaan ja harjoittelimme jääkiipeilyä kämpän oikealla puolella näkyvällä jäätiköllä.

Juha kuvasi keskellä laskeutuvan sinikeltaisen miehen hetkeä aikaisemmin.

Pihtien pitämät näkyvät, mutta uskon kuvan kuitenkin tuottavan enemmän iloa kuin harmia. Katsotaan nyt, ehdinkö opetella fotaria tällä erää niin paljon, että saisin saumat pois.

Quito

Quiton alue on pitkä ja kapea, koska kaupunki sijaitsee vuorijonojen välisessä laaksossa. Suunnilleen puolivälissä kaupunkia on El Panecillo -niminen kukkula, ja sen päällä seisoo suojelusenkeli, Virgen de Quito. Se katsoo pohjoiseen, rikkaampiin kaupunginosiin. Tässä kuvassa keskellä on Quiton vanha kaupunki ja sen takana liikekeskusta.

Cayambe

Tein erilaisen version Cayamben majan luota etelään kuvatusta panoraamasta, joka on tässä laajempana. Näkymä on kuvattu 7.11.2008. Isot vuoret ovat Antisana ja Cotopaxi, ja Cotopaxin vasemmalla puolella kaukana näkyy Chimborazo. Ilinizan kaksoishuippu on kaukana oikealla.

Minusta kiehtovinta tässä näkymässä on se, mikä ei oikeastaan näy. Ruskeat vuoret näyttävät kumpuilevan rauhallisesti, ja muutama korkea lumihuippu kohoaa ympäristöään ylemmäksi. Mutta kuvauspaikka on neljän ja puolen kilometrin korkeudessa, ja vihertävänruskeiden kukkuloiden väliset laaksot ovat todellisuudessa erittäin syviä ja jyrkkiä. Aavistuksen siitä saa, kun katsoo oikeassa reunassa näkyviä viljelyksiä ja taloja ja teitä, jotka kiemurtelevat vuorten rinteillä. Panoramiossa olevassa kuvassa näkyy myös Cayamben kaupungin laakso ja vastapäinen rinne. Matka kaupungista tänne ylös kestää maastoautolla monta tuntia.

Läheisten vuorten lumiraja näyttää olevan suunnilleen katsojan korkeudella. Se on itse asiassa puolisen kilometriä korkeammalla. Antisana on 55, Cotopaxi 85 ja Chimborazo yli 180 kilometrin päässä. Jossakin Cotopaxin ja Ilinizan puolivälissä näkyvän tumman huipun suunnassa on kuudenkymmenen kilometrin päässä miljoonakaupunki Quito.

Tämä kuva näyttää, mitä on kuvaajan selän takana. Se on tosin otettu illalla. Tämä panoraama on kuvattu aamulla, sillä iltapäivällä vuoret yleensä peittyvät pilviin. On itse asiassa melkoinen yllätys herätä tähän maisemaan ensimmäisenä aamuna, kun illalla saavuttaessa on näkynyt vain ruskeita kukkuloita ja harmaita pilviä.

Palta

Paltaselän jäätä peittävä vaaksainen hanki oli ehtinyt sulaa lähes sohjoksi. Luistelusuksilla ei tehnyt mieli liikkua umpihangessa, joten tuli käytetyksi hieman kovempia moottorikelkan uria ja lopulta jäätietä. Jotakin iloa moottorikelkkailijoista joskus on, vaikka he lähtökohtaisesti ovatkin huonoja ihmisiä.

Tuulta oli sen verran, että jäällä oli tuulivoimalla liikkujia:

Tuulivoimaa
Tuulivoimaa

Ohitse lensi myös ufo, joka ilmeisesti oli samoja, joiden laskeutumisjälkiä näimme eilen Ärjässä. Tarkkailimme sitä ensin piiloutuneina Ison-Pihlaisen laavuun:

Ufoa piilossa
Ufoa piilossa
Ison-Pihlaisen laavu
Ison-Pihlaisen laavu

Pilkkijöitä oli paljon, mutta jotkut heistä näyttivät epäilyttäviltä. Saapuivatko he ufolla? Onko tässä kuvassa ufomatkailijoita, ja jos on, niin kuka tai ketkä?

Humanoidi(t) pilkillä?
Humanoidi(t) pilkillä?

Ärjä

Kansanhiihtäjä kävi kiertämässä Ärjän. Matkaa Koutalahden venesatamasta Kirkkosäikän kärkeen on runsaat viisi kilometriä ja saaren pituus on nelisen kilometriä, joten suunnilleen kahdenkymmenen kilometrin lenkki siitä tuli. Sää oli pilvisen harmaa, joten Panoramio-tasoisia maisemaspektaakkeleita ei kameran kennolle valottunut. Eilisen pyryn jäljiltä uutta lunta oli pari senttiä, mutta se ei juuri haitannut luistoa. Hangen pinta tosin alkoi antaa periksi suksen alla päivän lämmetessä, etenkin saaren eteläpuolella.

Kansanhiihtäjä joutuu ohitetuksi. Taustalla Ärjä ja sen vasemmalla puolella Uupunut:

Pikahiihtäjä ohittaa kansanhiihtäjän
Pikahiihtäjä ohittaa kansanhiihtäjän

Taidevalokuvaaja työssään:

Taidekuvaaja
Taidekuvaaja

Männyt romisevat Ärjänselkään. Saaren pohjoisrannalla oli ufojen laskeutumispaikka, josta lumi oli sulanut pois:

Ufojen laskeutumispaikka
Ufojen laskeutumispaikka

Saaren länsipäässä on rantaan ajautunut jättiläismäinen hauen leukaluu. Ärjänselän syvänteissä asustaa jopa viisitoistametrisiä haukia:

Hauen leukaluu, josta on yritetty rakentaa kannelta
Hauen leukaluu, josta on yritetty rakentaa kannelta

Säipän kainalossa on vanha yhtiön lomakylä. Täällä on menneen maailman tunnelmaa: romahteleva laivalaituri, haalistuneet mökit. Keilarata ulkona. Lapset roiskuttelevat matalassa rantavedessä. Miehet olkihatuissaan ja raidallisissa kokovartalouimapuvuissaan nostelevat mustia pyöreitä punnuksia. Perheet syövät eväitä koreistaan päivänvarjojen alla. Kioskista saa vihreää Jaffaa ja Sitruunasoodaa.

Uupunut jää Säipän taakse. Siellä käynti jää johonkin toiseen kertaan, kun on paremmat olot (tammikuun lyhyet päivät, läpinäkymättömät myräkät ja ankara luoteistuuli, joka vie teltan mennessään, jäädyttää sormet ja puhaltaa keittimen sammuksiin):

Uupunut Säipältä
Uupunut Säipältä

Maan tunti

Maan tuntia saattoi Itä-Helsingissä viettää lähes päivänvalossa. Koko päivän jatkunut lumisade oli valkaissut maan, ja matalalla roikkuvat märät pilvet yhdessä lumipeitteen kanssa muodostivat tehokkaan heijastimen kaupungin katu- ja ulkovalaistukselle. Periaatteessa valottomillakin paikoilla pystyi liikkumaan kuin kesäyön hämyssä.

Ulkovalaistusta on viime vuosina määrätietoisesti lisätty, ja se on saavuttanut täällä päin jo perkeleellis-saatanalliset mittasuhteet. Yhä uusia kävelyteitä valaistaan, koulujen ja päiväkotien pihat ja koirapuistot loistavat yöt läpeensä kirkkaina, säkkipysäkkien mainostaulut ovat kuin kaamosmasentuneiden kirkasvalolamppuja ja katuvaloja vaihdetaan yhä kirkkaampiin. Omaan makuuhuoneeseeni paistaa möllöttää pihalta pylvään nokasta jatkuva täysikuu. Lisäksi kaupunki on harventanut puustoa rajusti koko Itä-Helsingissä, joten valot pääsevät aina vain esteettömämmin loistamaan.

Pimeys on hiljaisuuden tavoin nykykaupunkilaiselle tuntematon asia. Sitä kokeakseen on matkustettava kauas asutuskeskusten  ulkopuolelle.

Ehkäpä monessa kodissa oli sammutettu valot tunniksi. Pientaloalueella ei ainakaan näkynyt ylenpalttista loistetta kotien ikkunoista. Mutta ulkona oli valoisaa. Kaikkialle ulottuva sähkövalo sulki piiriinsä harvat koirankävelyttäjät ja pysäkeiltä kotiin palaajat.

Kuva on otettu Naulakalliolta Mellunkylän pientaloalueen suuntaan. Etualan tyhjä koirapuisto on seudun kirkkaimmin valaistu alue. Oikeastihan maisema on natriumlamppujen ansiosta oranssinhohtoinen, mutta valkotasapainon korjauksen neutraalipiste on otettu etualan lumihangesta, ja katuvaloista on yllättäen tullut sinertäviä. (Kyllä, nousin kalliolle kuvan suunnasta PD-kurua pitkin. Hämäryyden ja runsaan lumen vuoksi en kuitenkaan käyttänyt direttissima-linjaa, vaan siirryin oikealle, jossa oli kosolti hyviä otteita.)

Kuvien kehitystä

Ecuadorin-retkeltä kertyi kuvia runsas muistikortillinen, 16 gigaa. Suurimman osan aikaa kuvasin tosin tuplana eli tallensin raakakuvan lisäksi pienimmän mahdollisen jpeg-kuvan, jotta saisin kuvia nopeasti Totuuteen. Nyt on menossa kuvasadon perkaaminen ja kuvien jalostaminen esillepanoa varten.

Työkaluksi raakakuvien kehittämiseen hankin Aperturen. Sekä sen kuvastonhallinta- että kuvankäsittelyominaisuudet vaikuttavat lupaavilta ja tarpeisiini riittäviltä. Ohjelmassa on tarvittavat toiminnot kuvien valotuksen, värisävyjen ja terävyyden säätöön samoin kuin rajaukseen ja oikaisemiseen, siis kaikki mitä tarvitaan realistisen valokuvan säätämiseksi esityskuntoon. Varsinaisia kuvamanipulaatio-ominaisuuksia Gimpin tai Photoshopin tapaan ei ole.

Olen ruvennut pitämään siitä periaatteesta, että työn perustana oleva data – alkuperäinen kuva-, ääni- tai mikä tahansa vastaava tiedosto – pidetään muuttamattomana turvassa, ja muokkaukset tallennetaan metadatana erilliseen tiedostoon (tässä tapauksessa Aperturen ”kirjastoon”: saapa nähdä, kuinka vauhdikkaasti ohjelma toimii sitten kun kirjastossa on kymmenentuhatta muokattua kuvaa). Aperturessa muokkaukset saa yksi kerrallaan päälle ja pois päältä klikkaamalla rastin ruutuun, joten muutosten vertaileminen on kätevää. Tällainen työskentelytapa vaatii tietenkin tietokoneelta paljon laskentatehoa, ja aina vain enemmän sitä mukaa kuin kuvien pikselimäärä, äänen näytteenottotaajuus, bittitarkkuus ja vastaavat kasvavat. Sain jo katsella rantapallon pyöritystä ensimmäistä julkista kuvaani kehittäessäni – toivottavasti tämä johtui vain siitä, että ohjelma teki samanaikaisesti esikatselukuvia taustalla, eikä esim. firewire-väylän tiedonsiirron hidastelusta tai itse ohjelman hitaudesta.

Panen ensimmäisiä siedettävähköjä kuvia Panoramioon: säästän hieman omaa veppitilaani ja kuvat saavat ehkä vähän laajemman levikin. Panoramiosta saa halutessaan syötteen, joten uusista kuvista saa helposti tiedon, eikä tarvitse vanhanaikaiseen tapaan availla sivuja varmuuden vuoksi käsipelillä.

En osaa vielä valottaa 50D:llä täydellisesti: ensimmäiseen kuvaan jäi tummiin kohtiin kohinaa, joka näkyy, kun kuvaa katsoo täydessä koossa. Samoin eräät auringonlaskukuvat, jotka pienessä koossa näyttivät kovinkin hienoilta, paljastuivat täysikokoisina varsin kohiseviksi. Saamme ehkä piakkoin auringonlaskuaiheesta teknisesti täydellisiä kuvia Panoramioon toiselta retkeläiseltä.

Ensimmäinen kuva on siis otettu Chimborazon huipulta ehkä suunnilleen itään, jolloin kuvassa näkyvä tulivuori voisi olla Tungurahua. Hieman harmittaa, että olen sekä Chimborazon että Cotopaxin kanssa ilmansuunnissa aika sekaisin ja epävarma ottamieni kuvien suunnista.

Viidakosta kotiin

Aurinko laskee sademetsän tulvajärven ison puun taakse.

Kansanretkeilijä meni retken viime päivinä niin vetelään kuntoon, että viimeinen raportti, jonka piti tulla Quitosta, jäi kirjoittamatta. Paluu Lago Agrion rajaseutukaupungista Quitoon tapahtui VIP-yhtiön Dornier 328:lla, ja Lago Agrion lentokenttävirkailijat taisivat pihistää Harryn repusta kameran. Seuraavana päivänä lennettiin Quitosta AA:n B757:llä Miamin simputusjonoihin seisomaan, sieltä Pariisiin AA:n B767:llä (molemmat egyptiläisten ja saudiarabialaisten lento-opiskelijoiden suosikkeja) ja Pariisista vihdoin Helsinkiin Finnairin A321:llä, joka sattui olemaan sama OH-LZE, joka vei meidät Lontooseen kolme viikkoa aikaisemmin. Etenkin Atlantin ylitys oli tukala, ja sitä kuvaamaan sopivat Paulin sanat

Flew in from Miami Beach BOAC, didn’t get to bed last night. On the way the paper bag was on my knee, man I had a dreadful flight.

Ripuleja tuli useita, joista yhden kanssa myös yrjö. Euroopan maaperälle päästyä olo hieman helpotti. Täällä eivät seisota niin paljon jonossa eivätkä kysele paikkalippua viittä kertaa kymmenen metrin matkalla.

Viidakko on ensikertalaiselle hämmentävä, jopa hieman painostava kokemus. Vaikka olisi lukenut kirjoja, nähnyt kuvia ja siten periaatteessa tietäisi jotakin etukäteen, itse paikalla on silti vaikea tajuta, että jotakin tällaista on todella olemassa. On kuuma, ruskea joki jatkuu samanlaisena loputtomiin mutkitellen, vihreä läpitunkematon lehvästö molemmilla puolilla, jättiläispuita ja köynnöksiä, puulajeja ei auta ruveta laskemaan. Värikkäitä lintuja ja valtavia perhosia lentelee ympärillä, ja lintujen, hyönteisten, sammakoiden ja apinoiden äänet ovat käsittämättömiä.

Kansanretkeilijän seurue vietti neljä päivää Cuyabeno-joella lähellä Kolumbian rajaa. Viidakon keskellä olevasta majatalosta tehtiin päivä- ja iltaretkiä ympäristöön. Liikkeelle lähdettiin aina vesitse pitkällä moottorikanootilla, jossakin vaiheessa rantauduttiin ja käveltiin polkukierros. Viidakko-oppaamme Lenin löysi kiinnostavat kasvit ja eläimet aina oikeasta paikasta. Hänen tarkoituksensa oli ilmeisesti tehdä meistä biologian kandeja tehokurssilla, niin loppumatonta, suorastaan uuvuttavaa hänen selostuksensa oli. Kaimaanien punaisia silmiä haettiin yötä myöten tulvajärven rantatiheiköistä.

On silti aika hienoa hypätä keskelle järveä pysäytetystä kanootista uimaan tyyneen ja lämpimään veteen vaaleanpunaisten jokidelfiinien pyörähdellessä muutaman kymmenen metrin päässä.

Laiskiainen puussa
Laiskiainen

Tämän jutun kuvat tulevat yhtenäisyyden vuoksi edellisten tapaan dogmana eli suoraan kamerasta pienimpänä 50D:n tuottamana jpeginä. Raakakuvien kehittämiseen päästäneen lähiviikkoina. Aperturen kokeilulisenssi oli harmillisesti tullut aktivoitua joskus koneen oston aikoihin, joten nyt ovat suositukset kyseisestä ohjelmasta tai vastaavista tervetulleita.

Chimborazo

Kaksi kiipeilijää poseeraa tasaisella lumisella vuorenlaella.
Chimborazon huippu

Kansanretkeilijä jaksoi kömpiä Chimborazon huipulle tänä aamuna ja sai uuden kakkosen korkeusennätystensä luetteloon. Edellisen jutun kommentissa mainittu atomikello näytti huipulla huomattavasti vähemmän kuin jutussa uskoteltu 6310 metriä. Mutta laitetaan tähän vielä kansanretkeilijän kolmen kärki espanjankielisen Wikipedian mukaan, kun kerran Etelä-Amerikassa ollaan: Aconcagua 6962, Chimborazo 6310 ja Cotopaxi 5897 metriä.

Lähtö oli taas keskiyöllä, ja kakkoshuipulle osuttiin juuri auringon noustessa kuuden aikaan. Varsinaiselle päähuipulle päästiin pariakymmentä minuuttia myöhemmin auringon jo paistaessa. Täysikuu valaisi nousua, joten otsalampuille ei ollut paljonkaan tarvetta.

Reitti on suoraviivaisempi kuin Cotopaxilla: alussa kierretään muutamia pystysuoria kallio- ja jääseinämiä, sitten kuljetaan jonkin matkaa kapeaa lumiharjannetta, kunnes saavutaan loputtoman pitkälle lumirinteelle, joka johtaa suoraan kakkoshuipulle. Huippu on näkyvissä tuntikausia, eikä juuri näytä tulevan lähemmäksi. Lopulta sinne kuitenkin päästään, ja samalla näkyy muutaman sadan metrin päässä oleva päähuippu. Reput jätetään kakkoshuipulle ja kävellään laakean painanteen yli päähuipulle.

Lumi oli monin paikoin hankalaa: murtuvan kuoren alla oli jauhoa, jossa askel valui taaksepäin. Teräs-Edgarkin sai tehdä tosissaan töitä polkiessaan askelmia pettävään lumeen.

Alas tultiin nopeasti, ja kämpällä oltiin puoli yhdeksän jälkeen. Kansanretkeilijän polvi kesti laskeutumisen hyvin. Lienee kysymys jonkinlaisesta henkimaailman asiasta, että polvi ei kipeydy vuoristokiipeilyssä, mutta tulee kipeäksi lenkkeilyssä. Tai sitten fysioterapeutin määräämät harjoitukset saivat jalan kuntoon parissa viikossa ennen matkaa.

Huomenna mennäänkin sitten viidakkoon lämmittelemään pakkasesta pikkuisen turtuneita sormenpäitä.

Vuoren varjo pilvien päällä
Matkaa valaissut täysikuu väistyy ja nouseva aurinko heittää Chimborazon varjon taivaalle.
Vuorenhuipun jäätikkö pilvien yläpuolella
Chimborazon huipun jäätikköä

Baños

Pilvien lomassa vuoren huippu, edessä puustoisia kukkuloita
Tungurahua

Kansanretkeilijä on viettänyt lepopäivää Bañosin kylpylä- ja matkailukaupungissa. Ollaan alhaalla, 1900 metrissä. Täällä eletään tulivuoren juurella: vieressä kohoava Tungurahua on aktiivinen, ja sitä tarkkaillaan jatkuvasti. Kansanretkeilijän seurue kuljetettiin autokyydillä ylös vuoren rinteelle, missä tarkkailuaseman hoitaja kertoi tulivuoresta ja sen tarkkailusta. Kotkat liitelivät harjanteen vieressä, joten retkitoverit kaivoivat kauko-objektiivinsa repuistaan.

Vuorokauden kuluttua ollaan jo Chimborazon (6310 metriä) juurella, ja retken kovin koetus alkaa. Sen perusteella, miten ankarasti Cotopaxilla piti ponnistella, ei ole ollenkaan varmaa, että Chimborazolla päästään ylös asti.

Cotopaxi

Kaksi kiipeilijää aamuhämärässä tulivuoren kraatterin lumisella reunalla
Cotopaxin huippu. Violetta, Matti

Kansanretkeilijä koki tänään rankimman fyysisen ponnistuksensa sitten muinaisen Aconcagualle nousun. Ecuadorin-retken ensimmäinen suurtavoite, nousu vajaan kuuden kilometrin korkuisen Cotopaxin huipulle, onnistui teräskuntoisen oppaan Edgarin johdolla. Edgar piti semmoista tahtia, että huipulla oltiin vajaa tunti ennen auringonnousua ja maisemien näyttäytymistä jouduttiin odottelemaan. Kansanretkeilijä puuskutti nousun aikana moneen kertaan henkihieverissä yli nelikymmenasteisia lumirinteitä kiivetessään, ja huipulla valokuvausaika jäi lyhyeksi kylmyyden takia.

Sää oli täydellinen, ja suurimman osan aikaa matkaa valaisi täysikuu. Ripuli, joka juoksutti kansanretkeilijää illan aikana useampaan kertaan, hävisi onneksi yhteentoista mennessä, jolloin oli ”herätys”.

Valkea kartiomainen tulivuori pilviharson takana ruskean tasangon tuolla puolen
Cotopaxi

Pasochoa

Polku vie ruohoisten kumpujen yli kohti pilvisiä kalliotorneja.
Pasochoan huiput pilvessä

Kansanretkeilijä pääsi vihdoin koettelemaan kuntoaan ja polviensa kestävyyttä Pasochoan luonnonpuistoon samannimisen nelitonnisen vuoren rinteille. Retkue aloitti nousunsa noin 2800 metristä seuraten sateiden jäljiltä mutaisen liukasta polkua tiheän viidakon halki. Kolmisen tunnin kuluttua päästiin jo avarammille andinummille noin kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen. Osa retkueesta suuntasi vielä kohti Pasochoan jyrkkää huippua. Kääntymispiste oli huippuseinämän juuressa 3800 metrin korkeudessa: siitä eteenpäin liikkuminen olisi mennyt kiipeilyn puolelle. Loppumatka kuljettiin pilven sisässä, mutta laskeuduttaessa tuuli puhalsi pilvet harjanteen reunalle roikkumaan.

Vihreä varmistusköysi äkkijyrkässä rinteessä
Reitti olisi jatkunut vähän jyrkempänä

Kansanretkeilijän pahin pelko ennen matkaa oli, että polvi hajoaa ensimmäisellä retkellä ja Cotopaxi ja Chimborazo jäävät käymättä. Näin ei käynyt, vaan polvet ovat ehjät, suorastaan yllättävän hyvässä kunnossa. Myös kansanretkeilijän kunto oli tänään odottamattoman hyvä, ja yläilmoissa teki välillä mieli pistää suorastaan juoksuksi.

Pasochoan jyrkänne

Retkikunnan jäsenet ovat jokseenkin väsyneitä. Huomenna on siirtymispäivä: retkeilyä jatketaan toisaalla, ennen kuin sännätään isoille vuorille.

Quito

Kansanretkeilijä saapui pitkällisen lentämisen jälkeen Quitoon lauantai-iltana. Matkavälineena oli Helsingistä Lontooseen Finnairin A321, Lontoosta Miamiin American Airlinesin B777 ja Miamista Quitoon AA:n B757. Hiemän taisi väsyttää, mutta sisäinen kello on vielä sellaisessa rytmissä, että tänä aamuna tuli herätyksi ennen seitsemää. Tänään otetaan kevyesti ja totutellaan korkeahkoon ilmanalaan: Quito on noin 2700 metrissä, ja matkatavaroiden kanssa ponnistelu aiheutti pientä hengästymistä. Tänä aamuna hengästyskohtaukset ovat ohi, mutta aavistuksenomainen päänsärky on merkkinä siitä, etta on tultu äkkiä merenpinnan tasolta selvästi ylemmäs. Nyt aamuyhdeksältä vedetään aamiaista ja sitten lähdetään tutustumaan kaupunkiin. Vakavampaa retkeilyä on odotettavissa huomisesta lähtien.

Hotelli Sierra Nevada on retkeilijöiden oma pieni kodikas majapaikka. Quiton sää on kuin Suomen syksyä, pilvistä ja lämpöä ehkä kymmenkunta astetta. Lämmintä täällä päiväntasaajalla.

Palta

Kansanhiihtäjä on kerran jos toisenkin seisoskellut Paltaniemen rantatörmällä ja tähyillyt Paltaselälle, metsäisiin saariin ja Paltamon puoleisille rannoille. Mutta eipä ole ollut kesällä venettä käsillä, talvella suksia mukana. Pienenä poikana täällä tuli joskus nähdyksi jäärata-ajot, kesäisin on käyty uimassa ja keväisin katsomassa ja kuulemassa joutsenia Paltasalmen sulassa. Mutta nyt sukset on otettu mukaan, siispä jäälle.

Jääurheilu on täällä astetta vakavampaa kuin Sotkamon reitillä. Selät ovat suurempia: Paltaselälläkin on mahdollista päästä kolmen kilometrin päähän rannasta, saati sitten Ärjän- ja Niskanselällä, jotka ovat nykyisen Suomen suurimmat järvenselät. Huonolla säällä eksyminen on aivan mahdollista, ja pakkasella ja tuulella on oltava tarkkana ettei palelluta naamaansa tai sormiaan.

Mutta tänä pääsiäisenä sää suosii. Väkeä on liikkeellä suksin, jalan ja tietenkin myös lynxillä. Venesataman rannassa harjoitellaan luistelemista autoilla, ja moottoriselkäiset liitovarjoilijat pörisevät taivaalla.

Kansanhiihtäjä tekee pikaisen tiedusteluretken ja käy kiertämässä lähimmät saaret. Leiriytymismahdollisuuksia voisi selvittää vastaisen varalle, onhan kartan mukaan muutamassa saaressa laavu.

Laavut tosiaan ovat hyväkuntoisia, ja puuhuolto näkyy olevan kunnossa. Päiväretkeilijät polttavat nuotiota surutta: kun kansanhiihtäjä tulee Ison-Pihlaisen laavulle, laavun edessä palaa valmiiksi iloinen valkea, ja samassa pörisee kaksi kelkallista perheitä paikalle. Pakokaasu jää leijumaan ilmaan, eikä kansanhiihtäjää huvita jäädä lämmittelemään tällä kertaa.

Kartasta voi nähdä, kuinka merimerkit ilmoittavat väylien sijainnin. Tässä on Riuttasaaren linjataulu ja sen alla näkyy reilun kilometrin päässä Pienen-Pihlaisen taulu. Yhdessä ne osoittavat suunnan länsilounaasta tuleville.

Riuttasaaren linjataulu

Jää elää. Railot repeytyvät nopeasti ja jylisten. Matkaan voi yllättäen tulla kilometrien mutka, kun rannan ja kulkijan väliin aukeaa ylittämätön este. Ja jos jossakin jäänreunat erkanevat, niin toisaalla ne törmäävät ja nousevat pystyyn. Tässä on esimerkkejä pienimuotoisesta vuoristojen synnystä.

Paltaselän railopoimutusta

Tämän kuvan keskellä on Toukansaari, jonka salmet erottavat Koutaniemestä ja Neuvosenniemestä. Oikeanpuoleisesta salmesta näkyy palanen Ärjänselkää, jonka vastaranta ei erotu.

Toukka

Täkäläisissä lehdissä näkyy kirjoitettavan ”Oulujärven maisematiestä”, eikä kysymyksessä kaikesta päättäen ole vitsailu. Puhe on ikuisuushankkeesta, Kajaanin ja Oulun välisen tieyhteyden lyhentämisestä niin, että uusi tie rakennettaisiin kuvassa näkyvien salmien yli. Hanketta ajettiin jo kansanhiihtäjän lapsuudessa, eikä se tule koskaan toteutumaan. Kainuussa vain joillakin on luja usko tämmöisten suurhankkeiden pelastavaan voimaan. On suurta henkistä taantumusta sellaisen uskomuksen vaaliminen, että maakunnan elinvoimaisuutta parannetaan valtion maksamilla massiivisilla – ja turhilla – rakennushankkeilla. Tällainen ajattelu suorastaan estää oikeasti uutta luovien ja kansalaisten toimeliaisuutta lisäävien ideoiden esillepääsyä.

Puhe ”maisematiestä” olisikin hyvää parodiaa, mutta parodikko on nyt myöhässä. Ne tekevät sen itse. Ja mitä kulkuyhteyksiin tulee, kainuulaista ahdasmielisyyttä pääsee kyllä helpoimmin pakoon junalla, sekä luoteiseen että eteläiseen ilmansuuntaan.

Kansanhiihtäjä on pohdiskellut mahdollisia kansanretkeilyreittejä Oulujärvelle. Voisi esimerkiksi lähteä liikkeelle Paltamosta ja hiihtää ensimmäisenä päivänä Paltaselän yli, luistavalla kelillä vaikka Ärjään saakka. Toisena päivänä ylitettäisiin Ärjänselkä Manamansaloon, ja kolmantena päivänä jatkettaisiin Vaalaan Niskanselän yli. Jos ei ole myrskyä, paksusti lunta taikka huono näkyvyys, tämän pitäisi onnistua. Huonoon säähän ja keliin pitäisi tietenkin varautua lisäpäivin, ja pääseehän reitiltä myös pakenemaan rannikon kyliin. Reipas talviretkeilijä yöpyy talviteltassa vaikka jäällä (jos ei pelkää railoja), mutta varmaan myös mökkejä voisi kysellä vuokralle reitin varrelta. Päätepisteisiin on junayhteys kätevästi neljä kertaa päivässä.

Kansanhiihtäjä teki pääsiäisloman jäädyttelylenkkinä kierroksen Karankalahdella. Pääsiäispäivinä tuli monta senttiä uutta lunta, ja avoimilla paikoilla tuuleskelikin melko raikkaasti. Alkupäivien huimasta luisteluvauhdista ei ollut tietoakaan, ja huppu piti vetää tiukasti naaman eteen suojaamaan poskia jäätymiseltä, vaikka pakkasta oli alle kymmenen astetta.

Eipä ehkä aivan ensikertalaisen talviretkeilijän kannata lähteä tämänpäiväisessä säässä telttailemaan esimerkiksi Uupuneeseen, eikä keliä voi sanoa vielä edes vakavaksi. Mutta jos suunnittelee arktisia hiihtovaelluksia vaikkapa Grönlantiin, voisi harjoittelun kenties hyvin aloittaa Oulujärveltä.

Rehja

Kansanhiihtäjän lapsuudessa ja nuoruudessa 1970-luvulla oli olemassa oikeita metsälatuja: hiihdettyjä, sotapoikien tamppaamia tai moottorikelkalla vedettyjä kapeita uria. Maapohjasta oli pahimpia kuoppia tasoiteltu ja vesakkoa raivattu metrin parin säteeltä, mutta usein reunustivat nuoret männyt ja kuuset latua hipaisuetäisyydellä, ja joskus sai hiihtäjän pipo kuorrutuksen havupuun oksalle äskettäin sataneesta lumesta. Kapealle latu-uralle mahtui vain yksi hiihtäjä kerrallaan, mutta ohittajille annettiin latua. Luisteluhiihtoa harrastettiin keväthangilla ja järvenjäillä, eikä sitä varten raivattu ratoja metsiin.

Nykyään hiihtolatua ei voi tehdä, jos pohjana ei ole autolla ajettavaa metsätietä. Leikkuupuimurin kokoiset latukoneet rymisevät näillä väylillä ja vetävät – kieltämättä sileät – ladut tien reunaan, joskus puoliksi ojanpientareeseen – keskelle jää parin kolmen metrin luistelualue.

Se hyvä puoli näissä silitetyissä kiitoradoissa on, että jonkinmoinen latu saadaan aikaan varsin vähällä lumella. Onhan se parempi näinä lyhenevinä talvina, että pääsee edes muutaman kerran talvessa hiihtämään lyhyelle ja tasaiselle radalle, kuin ettei pääse ollenkaan.

Mutta kai sentään Kainuussa, josta lumi ei ole vielä ihan lopussa, tehdään vaatimattomampiakin kansanhiihtolatuja? No, ei ainakaan siinä kaupungissa, jossa kansanhiihtäjän mielestä on maan parhaat luonnonolot hiihtourheilun harrastamiseen. Kajaanin kaupunki ylläpitää vain tasaiselle ja leveälle pohjalle vedettyjä hiihtoteitä. Vanhat, vaihtelevassa ja mielenkiintoisessa maastossa risteilevät ja aikanaan erittäin suositut Mustan, Haukilammen ja Kivimäen lenkit on hylätty. Reitit on annettu pärinäturistien käyttöön: kaupunki arvostaa enemmän moottorikelkkailijaa kuin kansanhiihtäjää. Nykyään on varmaan laitonta panna liikuntaosaston mies ulkotöihin vetämään moottorikelkalla latuhöylää. Lienee määrätty, että hänellä on latukoneessa lämmitetty koppi, pehmustettu tuoli ja kuulokkeissa iskelmäradio.

Kansanhiihtäjä on kyllästynyt, sillä pelkkä kunnon kohottaminen ei riitä hiihdon perusteeksi. Pitää olla vaihtelua ja virikkeitä, joten lyhyen valaistun lenkin kiertäminen ei enää tule kysymykseen. Pidemmän, parinkymmenen kilometrin, metsäautotiereitin viitsii hiihtää ehkä pari kertaa joulu-, hiihto- tai pääsiäislomassa.

Etelärannikon syrjäseudulla taas ei talvia ole viime aikoina näkynyt. Liikuntaosasto tekee siellä kyllä kunnioitettavaa työtä pohjustamalla siirtymälatuja asuinalueilta varsinaisille hiihtolenkeille ja ajamalla ne koneella heti kun lunta saadaan, mutta katuosasto kiusallaan hiekoittaa kaikki latujen ja kävelyteiden risteykset aina erityisen huolellisesti. Kansanhiihtäjää on ruvennut väsyttämään jatkuva suksien irrottelu ja kantaminen.

Kansanhiihtäjä jättää siis vähitellen höylätyt ladut ja rupeaa toimittamaan hiihtonsa kansanretkeilyn alalla. Sydäntalvella tämä merkinnee umpihankihiihtoa ja kevätpuolella hankia, järvenselkiä ja tuntureita. Ehkäpä kevätaleesta löytyy telemark-sukset ja ensi pääsiäisenä jo sujutellaan Jyykeässä.

Kansanhiihtäjä on elänyt kaksikymmentäyksi ensimmäistä elinvuottaan Kainuun suurten järvenselkien äärellä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä vasta vanhemmiten kunnolla oivaltanut, miten hieno hiihtopaikka järvenjää on. Tänä pääsiäisenä hiihtokeli jäällä on ihanteellinen: Pakkasta on riittävästi, joten jään päällä ei ole vettä. Lunta on pari senttiä, niin että suksi pitää luistelupotkussa hyvin eikä uppoa. Moottorikelkanurat eivät suuremmin haittaa – jäätyneet urat voivat olla aika ikäviä ylitettäviä, vaikka toisaalta syvän irtolumen aikaan urat voivat auttaakin hiihtäjää. Kotipihasta pääsee suksia riisumatta Karankalahdelle ja Rehjanselälle ja vaikka Vuokattiin asti jos viitsii hiihtää muutaman tunnin.

Karankalahden rantaan on kelkalla höylätty latua: tässä ladusta kieltämättä on hyötyä, sillä monin paikoin suksi lipsuisi paljaalla jäällä.

Latu Karankalahden pohjoisrannassa

Täällä on tienviittojakin, mutta kaiketi ne on pystytetty muita kuin kansanhiihtäjiä varten.

Tienviitta parempaa väkeä varten

Rehjansaaressa voi levähtää laavussa ja lämmitellä nuotiolla.

Laavu Rehjansaaressa

Rehjansaaren päästä löytyi Kajaanista Rimpilänniemeen ja edelleen Vuokattiin johtava tasoitettu latu. Kansanhiihtäjä päästeli menemään selän yli Korvanniemen suuntaan, ja vauhdin tuottamassa tyydytyksessä oli jotakin samaa kuin siinä tunteessa, kun saavuttaa korkean vuorenhuipun tai kun astelee huipulta palatessaan aurinkoisella lumikentällä pilvien yläpuolella, kirjaimellisesti taivaassa.

Toisena Rehja-päivänä kansanhiihtäjä tempaisi Rimpilänniemen lenkin. Jäälle on siis tehty koneella latu, joka vie Kajaanista Rehjansaaren, Korvanniemen ja Rimpilänniemen sivuitse Vietonkylän Niemelään, missä hiihtoretkeläisiä palvelee pikku kahvila. Sieltä latu jatkuu viivasuorana Nuasjärven selän yli Vuokattiin.

Sää oli tällä kertaa arkisempi, taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili lumikiteitä. Kansanhiihtäjä tuli jäälle Karankalahdessa ja tavoitti ladun Korvanniemen edustalla.

Tuuliniemen edustalla on teerien turnajaispaikka. Muita jäälle jälkiä jättäneitä eläimiä olivat varis, hirvi, koera, orava, jänis, ihminen ja lynx.

Teerien soidinpaikka jäällä

Kun katsoo Rimpilänniemestä Vuokatin vaaroja, ne näyttävät tältä. Välissä sataa lunta.

Nuasjärven selkä ja saaria

Kotimatkalla aurinko pääsi valaisemaan pilvenriekaleiden läpi, mutta pian tuli lunta.

Rimpilänniemen jäälenkiltä palatessa yhdeksän vuotta sitten alkoi Karankalahdella pyryttää.

Kansanhiihtäjä unohti ottaa rahaa mukaan, joten kahvit jäivät juomatta kääntöpaikalla. Kolmenkymmenenviiden kilometrin urakan jälkeen kansanhiihtäjä oli melkoisen poikki ja ihmetteli entistä enemmän sitä kahdeksanvuotiasta poikaa, joka oli hiihtänyt Vuokatti-hiihdossa 60 kilometriä ja josta Kainuun Sanomat teki ison jutun (20.3.2003).