Kathmanduun

Pärinää

30.8.–2.9.2013

Halvimmat lennot Helsingistä Kathmanduun olisi saanut Moskovan ja Delhin kautta niin, että Moskovassa olisi pitänyt vaihtaa paitsi konetta, myös lentokenttää. Ei kiitos, varsinkin kun Qatarilta löytyi suorastaan inhimillinen 17 tunnin lento Tukholman ja Dohan kautta. No, Arlandassa ilmeni sitten tuliterässä Boeing 787 Dreamlinerissa jokin vika, lento myöhästyi kolme tuntia ja vaihto Dohassa tietenkin meni mönkään. Aavikkokentän odotussalin lattia tuli taas tutuksi.

Nepalin räikeä pääkaupunki ei tällä kertaa enää säikäyttänyt, vaan suorastaan toivotti tervetulleeksi kotiin. Vastassa olleet kyyditsijät taisivat kuitenkin saada huiputetuksi tulijalta liikaa palvelurahoja – länsimaalaisilla kun tunnetusti kasvaa raha taskussa. Kaupungilla osasin liikkua eksymättä, Sam’s Bar ja Funky Buddha löytyivät noin vain. Hotelli Shakti vaikutti siistiltä.

Syyskuun 1. päivänä tapasin retkikunnan johtajan Danin ja retkeilyfirman Dehan, jonka moottoripyörän kyydissä pääsin toimistolle hoitamaan paperityöt. Sitten muutaman puuttuvan tarvikkeen hankintaan. Onneksi avaruusajan pissapullo tuli koetäytettyä ennen lähtöä ja valitettavasti todettua vuotavaksi: tilalle tavallinen Nalgene-pullo. Kathmandusta saa kaiken tarvittavan vaatteista ja kiipeilyvarusteista elintarvikkeisiin ja Everest-hammastahnaan sekä lääkkeet ilman reseptiä, eurooppalaisittain naurettavan halvalla.

Toisen päivän aamiaisella tapasin loputkin retkikuntalaiset, ja sitten olikin vuorossa informaatiota ja varusteiden tarkastusta. Illaksi piti hankkia viimeisetkin varustetäydennykset ja pakata laukut varhaista lähtöä varten.

En enää suosittele Pringles-lastuja evääksi, vaikka ne toki hyviä ovatkin. Ne vievät paljon tilaa ja murenevat kuitenkin, vaikka kuinka huolellisesti pakkaisi. Enintään kaksi putkea voi ottaa mukaan ja ne pitää tunkea ylävuoristokenkien varsiin.

Retkikunnassa oli johtajan lisäksi kuusi jäsentä, kaikki miehiä. Ikäjakauma keskittyi neljänkympin loppupäähän, vaikka nuorin oli alle kolmikymppinen ja vanhin yli kuusikymppinen. Hyväkuntoisia kaikki, joukossa ylipitkien juoksujen harrastajia useampikin.

Retken kuva-albumi.

Kansanretki 8000, toinen osa

Matti Sunell Cho Oyun huipulla

Tässä se nyt on, huippukuva, todiste. Kameran kello näyttää 8.58 syyskuun 26. päivänä 2013. Kansanretkeilijä seisoo hapen puutteesta pöllämystyneenä Cho Oyun 8201 metriä korkealla laella Nepalin ja Tiibetin rajalla. Satoja metrejä leveällä lakitasanteella, josta sanotaan, että silloin vasta voi luottaa olevansa oikealla huipulla, kun näkee Everestin.

No siellä se näkyy, Everest eli Chomolungma itäkaakossa, tuollaisen kolmenkymmenen kilometrin päässä eli yhtä kaukana kuin Vuokatin vaarat Kajaanista. Tämänpuoleiset rinteet ovat varjossa, kuva on otettu vasten aurinkoa. Nopea tuuli kuljettaa harsomaisia pilvenriekaleita etelästä Nepalin puolelta, ja ajoittain ne peittävät näköalan kokonaan. Tässä maisema on kuitenkin selkeä. Everestin vasemmalla puolella näkyy horisontissa maailman kolmanneksi korkein vuori Kangchenjunga, retkeilijän pään taakse jää neljänneksi korkein Lhotse ja viidenneksi korkein Makalu näkyisi, jos se ei sattuisi sijaitsemaan täsmälleen Everestin takana. Retkeilijän selästä oikealle on rivi seitsentonnisia, mm. Baruntse.

Huipulla on kevättalvisen lämmintä, ainakaan kansanretkeilijän sormia ei näytä paleltavan. Pitkän aamuöisen nousun aikana pakkanen kyllä nipisteli, ja tätä kirjoittaessa 12 päivää myöhemmin näppäimistöön pitkästä aikaa totuttelevat sormenpäät ovat pikkaisen turrat.

Kansanretkeilijä yritti Cho Oyulle jo 2010, mutta säät eivät tuolloin suosineet ja korkeusennätys jäi kakkosleirin 7100 metriin. Tänä vuonna oli tarkoitus lähteä Shishapangmalle, mutta retkikunnasta kaikkosi viime hetkellä ennen lähtöä suurin osa jäsenistä ja se peruutettiin. Järjestettyään itsensä vapaaksi töistä, varattuaan lennot ja maksettuaan kaiken kansanretkeilijä ei voinut oikein muutakaan tehdä kuin liittyä samaan aikaan järjestettävään Cho Oyu -retkikuntaan.

Miksikään suureksi onnettomuudeksi tämä ei kuitenkaan osoittautunut, vaan kaikki tuntui päin vastoin naksahtavan paikoilleen mitä parhaimmalla tavalla. Kuuden jäsenen, johtajan ja kahden sherpan retkikunta oli fyysisesti ja henkisesti erittäin vahva. Säät enimmäkseen suosivat, ja kun tähän yhdistyivät johtaja Dan Mazurin rohkea kapselityylinen akklimatisaatio-ohjelma, jossa retkikunta ei väsyttänyt itseään ravaamalla vuorta ylös alas, ja viime hetkellä onnellisesti ratkennut yhteistyö retkikuntien välillä reitin rakentamisessa, menestystä ei oikeastaan voinut välttää. Retkikunnan jäsenistä viisi kuudesta saavutti huipun 26 päivää ensi kokoontumisen jälkeen ja vain 16 päivää vuoren juurelle saapumisesta.

Kansanretkeilijä kiipesi ilman happea ja sai yllätyksekseen huomata könyävänsä huipulle vain puolisen tuntia kahden hapellisen kiipeilijän perässä. Valmistauduttuaan ilman mitään systemaattista harjoitusohjelmaa, pelkän liikkumisen ilon ajamana – mitähän jos rupeaisi ihan oikeasti treenaamaan?

Tähän tulee päiväkirjamainen kertomus kuvituksineen. Yritän käsitellä päivän päivässä, mutta ehdotonta lupausta en anna. En ehkä tule olemaan yhtä perusteellinen paikkatietojen ja nimien kanssa kuin viime kerralla, joten Google Earthin avulla maisemiin tutustuvaa kehotan tutkimaan viimekertaisia juttuja, joita voi seurata kronologisesti alkaen varusteläjän pakkaamisesta. Erotan retket hieman epäjohdonmukaisesti asiasanoilla Kansanretki 8000 ja Kansanretki 8201, mutta muilla yhteisillä hakusanoilla löytyvät molempien retkien jutut. (Ja jos sinulla on parempi ehdotus lajitteluun, kannattaa ehdottaa heti, ennen kuin näitä juttuja on kymmeniä.)

Elämän hipaisu

Mansikkapaikka

Joskus elämä tulee niin lähelle, että sitä voi melkein koskettaa. Niin käy ehkä kerran kesässä, tai muutaman kerran vuodessa. Kansanretkeily lisää tällaisen kokemuksen mahdollisuutta.

Harmaa taivas uhkaa sateella, kun pari kiipeilijää aloittaa rimpuilunsa eteläsuomalaisella kalliolla. Raikas länsituuli tekee olon kallion päällä melkein alppimaiseksi, ja kiipeilyn aikana se aivan vaivihkaa puhaltaa pilvet pois. Taivas on sininen, kun laskeudutaan viimeiseltä reitiltä.

Kaveri lähtee kotiin, mutta minä jään paikalle. Ensimmäisen reitin huipulla kallion päällä on nimittäin avautunut ihmeellinen punavihreä näkymä: en ole koskaan nähnyt näin paljon mansikoita.

Kävelen kallion päälle, istun portaalle ja alan nauttia lounasta. Tätä paikkaa en saa syömällä tyhjäksi, ei siis ole mitään syytä ahmia tai kiirehtiä. Loikoilen sammalella kasvot päin suuren peltoaukean yli  puhaltavaa tuulta ja nostelen marjoja suuhuni. Mihinkäs tästä tarvitsisi lähteä?

Erään mansikan päällä tekee tutkimuksiaan pienen pieni vihreä kovakuoriainen.

Kuoriainen taitaa kontrastit ja vastavärit

Huippuyritys

Summitclimbin porukka on kiivennyt Cho Oyun kakkosleiriin, tänään on tarkoitus nousta kolmoseen ja yrittää sieltä huipulle huomenna 21. päivänä. Näin on, jos Maxin satelliiteitse puhelema viesti on oikein päivätty (aikaisemman suunnitelman mukaan porukan piti yrittää huipulle 20. päivä eli nyt). Violetta on mukana, samoin Grace, jonka kanssa Violetta lienee vuorella paljolti liikkunut.

Pari päivää sitten kaksi retkikunnan jäsentä joutui lähtemään vuorelta. He vetivät itsensä liian piippuun ensimmäisessä nousussa kakkoseen ja menivät huonoon kuntoon.

Tämä on jännittävää. Toivotaan että tyyntä riittää, ja kuntoa.

Kuva esittää näkymää kakkosleiristä huipun ja kolmosen suuntaan. Kolmonen on vasemmalla olevan harjanteen takana seitsemässä ja puolessa tonnissa. Kansanretkeilijän korkeusennätys on parikymmentä metriä tätä polkua ylöspäin keskivaiheilla häämöttävän punaisen lipun suuntaan.

Retkikunta liikkeellä

Nyt on Summitclimbin tämän kevään Cho Oyu -retkikunnan uutissivu saatu perustetuksi ja Max on kirjoittanut ensimmäisen raportin. Se on päivätty huhtikuun 21:nnelle eli torstaille. Ryhmä oli lähdössä matkaan perjantaina, joten jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, tämä lauantaipäivä on vietetty Nyalamissa totutellen Tiibetin ohueen ilmaan.

Retkikunnassa näkyy olevan johtajan lisäksi yhdeksän jäsentä. Romaniasta on peräti nelihenkinen joukko, nimet näyttävät unkarilaisilta. Kanadan Gracen ehdinkin tavata syksyllä Kathmandussa, kun hän oli lähdössä harjoitteluretkelle. Valokuvissa ollaan ostoksilla tutussa untuvakaupassa ja syödään aamiaista. Naisista kumpikaan ei tosin näytä olevan Violetta.

Kuvituksena video Nepalin puoleiselta kuratieltä viime syksyltä (Tiibetin puolella on hyvä päällyste). Maanvyöry on ehditty raivata, mutta autot jäävät liejuun kiinni. Toyotaa heiluteltiin aikansa, kunnes retkikuntamme voimamies Mark tuli ja tarttui takapuskuriin.

Lisää yrittäjiä Cho Oyulle

Kansanretkeilijä ei päässyt viime syksynä Cho Oyulla kakkosleiriä korkeammalle, mutta miten käy kiipeilytoveri Violettan? Hän lähtee tänään matkalle kohti Kathmandua. Siellä hän liittyy Summitclimbin retkikuntaan, joka yrittää Cho Oyulle Tiibetin puoleista perusreittiä pitkin. Kansainvälisessä retkikunnassa on tällä tietoa seitsemän jäsentä ja johtajana on jälleen Max.

Periaatteessa mahdollisuudet päästä huipulle ovat hyvät. Syksyllä lunta tuli niin paljon, että huipulle yrittäminen olisi ollut vaarallista. Tavallisesti talven tuulet puhaltavat lunta pois sen verran, että keväisellä reitillä on paikoin paljasta kalliota. Nyt on siis hyvinkin mahdollista, että lunta on juuri sopivasti.

Kansanretkeilijä toivottaa turvallista matkaa. Mahdollisimman vähän kommelluksia matkalla ja riittävästi terveyttä ja hyvää kuntoa vuorella. Perässä tullaan mitä todennäköisimmin.

Seitsemässä tonnissa

Kuvaaja Nathalie Virag

Kansanretkeilijällä ei ole juuri kuvia itsestään, mutta Nathalie lähetti yhden. Kuva on melkein kakkosleiristä, toisen jääjyrkänteen päältä. Seitsemän tonnia on juuri mennyt rikki, kansanretkeilijä on siis korkeammalla kuin koskaan ennen. Tähän loppuvat kiinteät köydet, ja ennen irrottautumista pitää vähän vetää henkeä. Tässä on jo loivaa, mutta kakkoseen on vielä jonkin verran kömpimistä.

Kuvassa näkyy hyvin jääjyrkänteiden välisellä jalkapallokentällä oleva 1,5-leiri, jossa onkin useampia telttoja kuin muistin. Ykkönen on harjanteella ruskean rinteen päällä ja perusleiri kaukana jäätikön mutkassa.

Seuraava jakso: Panoraama kakkosleiristä

Edellinen jakso: Matkalla kakkoseen

4. lokakuuta: Kathmanduun

Hirveästä hotellista oli ilo päästä pois. Aamiaispöydän ympärille ryntäsivät rahanvaihtajat, joten Kiinan valuutan sai pois taskuista kummittelemasta vaivattomasti. Eilisillä maastoautoilla ajettiin vielä hieman lähemmäksi rajaa, sitten odoteltiin, jonotettiin, odoteltiin, käveltiin ystävällisten rynnäkkökiväärimiesten ohi Nepalin puolelle siltaa, mentiin ravintolaan odottelemaan tavaroita ja uutta kuljetusta.

Nepalin puoleisen kylän nimi on Kodari. Jätehuolto toimii täällä siten, että tavarat heitetään kätevästi rotkoon. Yllä näkymä ravintolan terassilta.

Taloudellista matkustamista

Joku oli ilmeisesti säästänyt kuljetuskustannuksissa (ehkä omaan taskuunsa?) ja tilannut pikkubussin ja kuorma-auton sijasta pelkän pikkubussin. Perällä olivat retkikunnan isot tavarat ja retkeilijöiden isot kassit, retkeilijät ja sherpat mahduttautuivat istuimiin, ja heidän päälleen ja keskikäytävälle kasattiin lisää reppuja. Sitten matkaan.

Sirkka

Tiet olivat paremmassa kunnossa kuin menomatkalla. Maanvyörymät oli saatu raivattua eikä teillä tulvinut. Matkan varrella pusikossa kävijää tervehtivät värikkäät sirkat. Kathmandussa oltiin meluisan ja pölyisän matkan jälkeen myöhään iltapäivällä. Retkikunnan tavarat vietiin varastoon, sitten mutkiteltiin vielä jonkin aikaa kaupungin sokkeloisia katuja, kunnes päästiin hotelliin. Seurasi ennen pitkää suihku, ruokailu ja rentoa oleskelua. Tässä Maxin raportti ja kuva. Paikka on muistaakseni Everest Steakhouse.

Everest-olutta

Seuraava jakso: Paluu

Edellinen jakso: Dzapova-jäätikkö

3. lokakuuta: lähtö

Viimeinen päivä koitti tuulisena ja aurinkoisena. Lumi pölisi Cho Oyun huipulla aivan kuin eilenkin. Jakit ajajineen tulivat leiriin, ja alkoi kauhea tohina. Tavaroita pakattiin ja lajiteltiin, telttoja purettiin, jakinajajat kävivät viime hetken kiivasta kauppaa retkeilijöiden kanssa: vaihda juomapullo rannekoruun, makuualusta kilisevään kelloon, anna ylimääräinen ruokapussi ilmaiseksi. No, mitäs sitä turhaa painoa enää Eurooppaan asti kuljettamaan.

Jakkikaravaanin mukana ylös oli tullut nyt myös naisia ja lapsia, ja kaikki puuhasivat tai ainakin olivat puuhaavinaan jotakin. Sherpat pakkasivat käyttämättä jääneet happipullot tynnyreihin, laskivat keittimet, lajittelivat säkit ja tynnyrit ja pinosivat ne ruokailuteltan eteen, ja pian itse ruokailutelttakin oli maan tasalla ja rullalla. Keltainen keittiöteltta lysähtää kasaan, ylempänä Amicalin ryhmän tavarat ovat jo siististi tynnyreissä.

Jakit odottavat.

Kolmosleirin tasolla 7400 metrissä käyneet Nathalie ja Rolf palasivat väsyneinä leiriin purkutöiden jo alettua. Saivat he sentään ruokaa, ja heidän omat telttansa olivat vielä pystyssä. Kylmää ja tuulista oli ylhäällä ollut, lumikin vaikuttanut irtonaiselta.

Retkeilijät pakkasivat reppuihinsa paluumatkalla tarvittavat vaatteet ja eväät ja jättivät isot säkkinsä jakkien selkään lastattaviksi. Sitten alkoi kotimatka. Leiri oli kovasti harventunut ja alakuloisen hiljainen. Jalka heilahti toisen eteen rivakasti, ja pian jäi tuttu kotipihan maisema jäätikön mutkan taakse. Alkumatkasta piti vielä pysähtyä kuvaamaan Dzapowa-jäätikön panoraama.

Koko matka ei suinkaan ollut alamäkeä. Nousuissa Dzapowa Rin alarinteen louhikossa sai tosissaan ponnistella, ja Palung-jäätikön moreeniröykkiöillä kävi vuorelta päin hirmuisesti pölisevä hiekkamyrsky.

Välileirissä pysähdyttiin odottamaan, että joukko ehtii koolle. Sitten odotettiin autokyytiä. Kansanretkeilijä oli pannut Pringlesinsä jakoon jo perusleirissä, mutta nyt ne olisivat maittaneet. Onneksi toverit tarjosivat. Leiriin saapui kaksi maastoautoa ja kuorma-auto, joihin retkeilijät ja heidän tavaransa lastattiin. Alkoi hurja kyyti moreenikumpujen lomassa mutkittelevaa kivistä tietä pitkin. Kiinalaisessa perusleirissä pysähdyttiin vielä hetkeksi, ja sitten jatkettiin suoraa paahtoa Tingriin. Kiinalainen perusleirikin oli autio. Kukaan ei yövy siellä enää paluumatkalla, kun on kiire kyliin lihapatojen ääreen.

Kiinalainen perusleiri on autio.

Tingrissä pysähdyttiin syömään ja ostamaan kaupasta evästä ja juotavaa automatkalle. Sitten hypättiin samoihin maastoautoihin ja suunnattiin keula erinomaisesti asfaltoidulla Tiibetin valtatiellä kohti Nepalia. Tielle näkyivät Everestin ja Cho Oyun lumiset pohjoisrinteet. Kuinka ne saattoivatkaan hallita maisemaa kymmenien kilometrien päähän. Iltapäivä kääntyi illaksi, ja aurinko ehti laskea ennen kuin Shishapangma ilmestyi maisemaan. Vuori seurasi kulkijoita tummenevana varjona monen kymmenen kilometrin matkan.

Loppumatka ajettiin pimeässä. Loputon laskeutuminen pitkin pohjattomien kuilujen partaalla kiemurtelevia kilometristen vesiputousten kastelemia serpentiiniteitä kohti rajakaupunkia oli huolestuttavaa. Nopeasti lisääntyvä ilmanpaine tukki korvat.

Lopulta oltiin rajakaupunki Zhangmussa. Hotellisänkyä ja suihkua oli odotettu. Ja saatiin odottaa vielä seuraavaan päivään. Hotelli oli ankea ja likainen, suihkuja ei edes ollut. Kuulemma hotellissa oli (ainakin ollut) yksi siisti kerros, mutta se oli ilmeisesti nyt täynnä. Ruokailu, sitten vaatteet päällä nukkumaan. Onneksi väsymys oli niin kova, ettei unta tarvinnut odotella.

Seuraava jakso: Dzapowa-jäätikkö

Edellinen jakso: Hiljaiseloa perusleirissä

2. lokakuuta: hiljaiseloa perusleirissä

Tuuli hulmutti lumihuivia Cho Oyun huipulla. Kuvassa näkyy kakkosesta kolmoseen johtava polku, ja jos oikein tarkkaan katsoo, voi kuvitella Nathalien ja Rolfin nousemassa jonkin matkaa kakkosen yläpuolella, alaosassa rinnettä.

Leiri oli hiljainen, ylöspäin menijöitä oli enää joku hassu (no ei tämä leirissämme usein vieraillut ecuadorilainen pieni mies hullulta vaikuttanut, pikemmin tinkimättömältä ja sinnikkäältä).

Innostuin kuvaamaan monivalotuksia, kolme kuvaa kahden aukon välein nopeasti sarjatulella rätkäistynä. Kun valotukset yhdistetään, saadaan kuva, jossa sekä pimeät että valoisat kohdat erottuvat: jälkimmäinen telttakuva on tyypillinen esimerkki, sillä vuori ei ole palanut puhki eikä sisälläkään ole umpimustaa. Myös vuorikuvassa on käytetty samaa tekniikkaa, mutta lopputulos ei ole niin radikaali.

Max on koneen ääressä, mutta tältä päivältä ei ole raporttia, joten hän tekee jotakin muuta. Michael juo teetä ja oleskelee.

Ruokailuteltassa oleskellaan

Seuraava jakso: Lähtö

Edellinen jakso: Viimeisen kerran alas

Video: läksiäisjuhlintaa

Tämä lienee Totuuden ensimmäinen video ja siten hieman kokellinen tapahtuma: kaivoin vihdoin pokkarikamerasta kansanretkellä ottamani elävät kuvat. Tässä juhlintaa kiinalaisten leirissä. Tapauksesta kerrottiin pari päivää sitten. Videosta ei näköjään tule automaattisesti esikatselukuvaa, enkä sellaista osaa käsin tehdä.

Muutettu 20.6.2011: video on nyt Youtubessa, ja esikatselukuvankin pitäisi olla kunnossa.

Seuraava jakso: Vielä kerran ylös

Edellinen jakso: Päättäjäisjuhlat

1. lokakuuta: viimeisen kerran alas

Paikoin polku perusleirin ja ykkösen välillä oli helppoa, liuskekivillä laatoitettua jalkakäytävää. Välillä näkyi vieressä muistutus siitä, että koko ajan liikuttiin jäätikön päällä.

Michael ja kansanretkeilijä laskeutuivat viimeisen kerran alas perusleiriin, ja Nathalie ja Rolf lähtivät tavoittelemaan kolmosleirin korkeutta. Ykkösleirin teltoista oli jo puolet poissa, tilalla lumeen sulaneita kaarevia kuoppia. Nyt ilma näytti jatkuvan hyvänä, ajankohta vain oli pari viikkoa liian myöhään. Vastaan käveli, kumma kyllä, iso ryhmä kiinalaisia. Heillä ilmeisesti oli vielä aikaa ja varusteita myöhäistä huippuyritystä varten.

Perusleirin yläpuolisilla moreenikummuilla oli meitä vastassa tiibetiläinen keittiöapulaisemme termoskannu täynnä teetä. Se oli ilahduttavaa ja jopa hieman hämmentävää: hän oli kävellyt leiristä vuorelle päin melkein puolen tunnin matkan ja istuskeli kivellä kaikessa rauhassa meitä odotellen!

Perusleiristäkin oli parin vuorokauden aikana hävinnyt suuri määrä telttoja ja väkeä. Leirin ylin osa oli jo lähes autio.

Seuraava jakso: Hiljaiseloa perusleirissä

Edellinen jakso: Vielä kerran ylös

30. syyskuuta: vielä kerran ylös

Aamulla Nathalie, Rolf, Michael ja kansanretkeilijä lähtivät vielä kerran perusleiristä jäätikköä pitkin ylöspäin. Tarkoitus oli nousta kahdessa päivässä kakkosleiriin ja yrittää kolmantena päivänä kohti kolmosta niin pitkälle kuin voimat riittävät tai lumiolot sallivat. Kansanretkeilijän korkeusennätys paranisi hieman kakkosleirin korkeudesta (noin 7000 metriä) toisin kuin Nathalien ja Rolfin, jotka olivat nousseet Mustagatalle (Mustag Ata, Mustagh Ata, 7546 metriä). Michaelin ennätys saattaisi myös parantua, sillä hän oli aikaisemmin käynyt Baruntsella (7129 m). Sherpat lähtivät samalla purkamaan ylimääräisiä telttoja yläleireistä.

Gyabrag-jäätikön taivallus olisi sujunut jo vaikka silmät kiinni. Kauhean sorarinteen alla kerättiin taas voimia. Tässä kuvassa näkyy selvästi se sarvi, jota kakkosleirin panoraamassa katseltiin ylhäältäpäin. Myös tämä panoraama on tältä päivältä, sorarinteen yläosasta. Siinä sveitsiläisemme ovat jo kovaa vauhtia poistumassa kuvasta istuskeltuaan levähdyspaikalla meitä muita odotellen.

Kansanretkeilijä oli tähän asti ollut ryhmän nopeimpia kulkijoita, mutta nyt oli puhti poissa. Sorarinteessä vauhti oli surkea, Nathalie ja Rolf pötkivät leikiten karkuun ja Michaelkin melkein saavutti. Kunto oli ollut hyvä, ruoka maittanut ja pysynyt aina sisällä eikä mitään ruumiinvaivoja ollut ilmennyt. Syy taisikin olla henkimaailman puolella. Kun huipulle pääsystä oli jouduttu luopumaan, oli vire ja into kadonnut. Kun vasiten kokeili, nousi jalka toisen eteen yhtä rivakasti kuin ennen ilman, että kulkija joutui henkihieveriin. Mutta kun tahdonvoima oli kadoksissa, ei tahtia jaksanut pitää kauan yllä.

Jo ennen ykkösleiriin tuloa ajatus kypsyi valmiiksi: yöksi ykköseen ja sitten lopullisesti alas. Kun leirissä uskalsin sanoa asian ääneen, kävi ilmi että Michaelin ajatukset olivat olleet samansuuntaiset. Nathalie ja Rolf saisivat jatkaa ylös kahdestaan. He eivät olleet yllättyneitä, kun kuulivat suunnitelmastamme.

Väsynyt kansanretkeilijä ykkösessä

Maxin tämän päivän raportti Summitclimbin sivulla.

Seuraava jakso: Viimeisen kerran alas

Edellinen jakso: Läksiäisjuhlintaa

29. syyskuuta: päättäjäisjuhlat

Retkikunnan johto tuli mietinnässään siihen tulokseen, että yhteiset yritykset huipulle lopetetaan. Minkään retkikunnan sherpat eivät enää olleet halukkaita yrittämään reitin rakentamista kolmosleiriin ja huipulle, ja tämän kuten varmaan useimpien muidenkin retkikuntien jäsenet olivat kirjallisesti sitoutuneet olemaan sooloilematta. Tilanne oli samantapainen kaikissa joukkueissa, joitakin ryhmiä oli jo lähdössä kotimatkalle.

Niinpä kiinalaiset järjestivät yhteiset läksiäisjuhlat koko perusleirin väelle eli useammalle sadalle ihmiselle. Sähkövalot oli viritetty kiinalaisten leirin tasaisen keskusaukion ylle, pöydät notkuivat olutta ja virvokkeita ja ihmiset vaelsivat alempaa leiristä kohti juhla-aluetta. Aurinko laski, Cho Oyun huippu hehkui aikansa ja sitten tuli pimeää. Kansainvälinen puheensorina täytti kentän, tölkit sihahtelivat ja salamavalot välähtelivät. Joku yritti panna mekaanista musiikkia soimaan, mutta se hiljeni pian: alkoi tiibetiläis-kansainvälinen yhteislaulu ja -tanssi. Sävel tuntui olevan hoilaava ja yksinkertainen ja tanssikin vaikutti aika suoraviivaiselta: seisottiin rivissä käsivarret vierustoverin olalla ja liikuttiin eteen- ja taaksepäin.

Kylmenevästä illasta huolimatta juhla kesti pari, kolme tuntia ellei kauemminkin. Kansanretkeilijä kyllä vetäytyi telttaansa hyvissä ajoin, sillä untuvatakkikaan ei estänyt vilua tulemasta.

Dean, joka oli päättänyt jääjyrkänteen ruuhkaa ja huolestuttavaa lumitilannetta katseltuaan lopettaa yrityksensä, lähti päivällä kotimatkalle. Rolf ja Nathalie halusivat vielä kerran yrittää kiivetä kakkosesta niin pitkälle ylöspäin kuin mahdollista. Michael ja kansanretkeilijä päättivät liittyä yritykseen.

Maxin tämän päivän raportti Summitclimbin sivulla.

Seuraava jakso: Läksiäisjuhlintaa

Edellinen jakso: Taas lepäillään

Panoraama kakkosleiristä

Kylläpäs tämä teetti töitä, eikä silti tullut täydellistä. Kokeilin ensin satunnaisesti ja sitten järjestelmällisesti Huginin kolmea eri kohdistusmenetelmää. Tässä on vähiten huono tulos. Panoraamankoostin ei taida tykätä siitä, että kuvan etualalla on selkeitä linjoja. Niinpä muutama teltta on melko vinksahtanut (tosiasiassahan seitsemässä kilometrissä puhaltavat rajut tuulenpuuskat ovat murjoneet teltat tällaisiksi).

Valotustilanne on tietenkin myös melko mahdoton. Aurinkoiset vuoret palavat puhki ja etuala jää pimeäksi. Onneksi kuvankäsittelyllä pystyy kaivamaan ääripäistä vähän sävyjä esiin. Mutta suunnilleen tällaiselta näyttää Cho Oyun kakkosleirissä aamulla vähän ennen kahdeksaa. On siellä näköjään pari muutakin nukkumiseen kyllästynyttä jo jalkeilla, ja tietenkin se porukka, joka oli jo melkein puolivälissä matkalla kolmosleiriin. Muuta kuinkahan monessa teltassa loppujen lopuksi on asukkaita? Illalla leirissä oli melko hiljaista.

Keskellä horisonttia on jälleen Shishapangma. Lähiympäristön huiput alkavat jäädä alapuolelle. Oikealla lienee Palung Ri ja reppuaan pakkaavan miehen suunnassa Jobo Rabzang. Keskellä on pyöreä Nupche Kang, ja vasemmalla Nangpai Gosumin länsihuippu on vielä hieman tätä leiriä korkeammalla. Siitä hieman oikealla, etummaisen vuorijonon takana, lienee Lunag Ri terävine huippuineen. Terävä sarvi, joka erottuu hyvin selvänä piirteenä huipusta alaoikealla esimerkiksi sorarinnettä noustaessa, näkyy tässä pienenä väkäsenä varjoisassa rinteessä vasten kirkkaan valkoisina hohtavia huippuja.

Seuraava jakso: Alas kakkosesta

Edellinen jakso: Seitsemässä tonnissa

28. syyskuuta: taas lepäillään

Tuttua puuhailua perusleirissä: suihku, pyykki, maleksimista teltan edessä vuorelle tähyillen, istumista ruokailuteltassa iltamyöhään (seitsemään–kahdeksaan), kunnes vilu ajaa omaan telttaan ja makuupussiin. Päivällä seurattiin venäläisiksi arvellun ryhmän yritystä nousta kolmoseen. Ilmeisesti he kääntyivät takaisin.

Paulia odoteltiin leiriin koko päivä. Viiden maissa hän tulikin Paldenin saattamana, meni suoraan telttaansa ja elpyi siellä vielä seuraavankin päivän. Ruoka kannettiin hänelle telttaan. Max ei tullut tänäänkään alas, en muista viivyttelikö hän vielä kakkosessa vai oliko jo laskeutunut ykköseen.

Ruokailuteltan iltoja pidentämään saatiin nestekaasulämmitin. Sen hehkussa paistattelevat Lhakpa ja Rolf. Sormet taitavat olla Nathalien. Jostain varastoteltan kätköistä löytyi myös tiibetiläistä olutta, joka oli aivan kelvollisen makuista. Teltan nurkassa on kirjojen vaihtopöytä, joka sisältää mm. useita ruotsalaisia dekkareita.

Tähän juttuun piti tulla myös tavanmukainen maisemakuva. Yritin koota panoraamaa kakkosleiristä. Huginista tuli uusi versio, jossa on sisäänrakennettu toiminto kuvien kohdistuspisteiden hakemiseen – edellisissä versioissa tätä varten piti asentaa erilliset liitännäiset. Natiivi toiminto ei taida kuitenkaan olla vielä yhtä hyvä kuin vanhat, enkä saanut kunnollista panoraamaa aikaan. Meni sähläämiseksi ja aika loppui kesken. Esimerkiksi äskettäinen kansanhiihtokuva on koottu uudella toiminnolla ja sisältää joitakin törkeitä virheitä. Panoraamoja tullee siis lisää pienen opiskelu- ja säätörupeaman jälkeen.

Seuraava jakso: Päättäjäisjuhlat

Edellinen jakso: Alas kakkosesta