Avainsana: kansanretkeilijä

Sipoonkorpi 12: luontoäiti

Toukokuun toinen sunnuntai oli metsän suojassa lämmin, vaikka aukeilla puhalteli kylmä viima. Metsä oli täynnä vaaleanvihreää valoa. Puiden oksistossa oli vielä tilaa, sillä lehtipuissa oli vasta hiirenkorvat. Metsän pohjalla kuului kohina: maasta työntyi valtavalla voimalla ihmeellisiä kasveja.

Tulvii

Soiden reunoilla, notkoissa ja syvemmillä polku-urilla pääsi porskuttamaan. Mutta ei tulvavesiä ainakaan enempää ollut kuin marraskuun sateilla. Kansanretkeilijä päätti kulkea mahdollisimman paljon ilman karttaa, eikä sitä sitten tarvittukaan kuin yhden harhaanmenon korjauksessa. Simpanssi oli salaa unohtunut kotiin. Vapaamuotoisesta suunnistamisesta aiheutuikin pari yllättävää väärinkulkemista. On häkellyttävää tunnistaa äkkiä tuttu paikka, joka ei kuitenkaan ole se johon kuvitteli olevansa tulossa. Mutta tuttuun vihreään purolaaksoon osaisi nyt jo vaikka unessa.

Toukka eli katepillari

Tämän sananjalkoja lukevan perhostoukan on täytynyt talvehtia toukkana, niin iso se jo on. Jotain seittiä on tarttunut sen karvoihin.

Siemenpuuasentoon hakattu punapuumetsä

Tähän aikaan vuodesta puissa on joka päivä erilainen vihreän sävy. Laaksossa ei sävyjen määrä vielä ylittänyt syksyn kahdeksaasataa, oli ehkä vielä hieman liian aikaista. Kun kaikki kuusikon hämyssä kasvavat pensaat saavat lehtensä, päästäneen sävyissä yli tuhannen.

Eilieneiden kevätkokous

Aleneva maasto ja tasainen sammalmatto houkuttelevat ryntäämään eteenpäin. Mutta kun malttaa kulkea hitaammin ja katsella jalkojensa juureen, huomaa, että on käynnissä joukkojen nousu. Suosittu tapa on kasvaa ensin sammalen suojassa spiraaliksi ja ponnahtaa sitten vieterin tapaan lähes silminnähtävällä vauhdilla ylös valoon.

Korkeat seudut, joilla lehtipuita on vähemmän, ovat yllättävän hiljaisia. Vain peippo ja rastaat lauleskelevat ja tiaiset huutelevat varoituksiaan. Mutta lehtevämpiin laaksoihin laskeuduttaessa tulee kuoroon lisää ääniä. Olisi kansanretkeilijällä taas linnunlaulujen kertauksen paikka. Punatulkku näyttäytyy yllättäen – tavallisestihan sitä näkee vain talvella asutuksen liepeillä, mutta kesät se piilottelee tiheissä metsissä.

Lapset laitumella

Sarjassamme maisema vuodenaikojen vaihtelussa: 13. toukokuuta.

Päiväperhosista olivat liikkeellä ainakin sitruuna-, neito- ja kangasperhonen sekä keltaperhonen, joka tosin oli niin haalistunut, että oli käytännössä valkoperhonen. Valkovuokot aiheuttivat tilapäisen lumisokeuden, minkä takia valokuvia piti alivalottaa 2/3 aukkoa.

Esterata

Polun poikki kaatuneet puut ovat viime talven jälkeen tuttu näky Sipoonkorvessa ja muualla eteläisen Suomen metsissä. Ängesbölen kämpän lähellä on erikoisen hankala rytö: lienee selvää, miksi kansanhiihtäjä katsoi tässä maaliskuussa parhaaksi ottaa sukset jalastaan.

Vaikka kansallispuistossa ollaan, lienee parasta, että moottorisaha saa laulaa näissä paikoissa tänä kesänä. Ainakin tärkeimmät, viralliset ja puoliviralliset polut on hyvä pitää auki, ettei kulutus leviä tolkuttomasti ympäristöön. Liikenne on täällä niin kovaa, että uusi kaatuneen rungon kiertävä polku syntyy päivissä.

OH-LTS

Kokemuksesta kansanretkeilijä tietää, ettei Gillermossarna-suo ole hiljaisimpia leiripaikkoja. Tietyllä tuulella Helsinki–Vantaan laskeutuva liikenne kulkee suoraan ylitse, ja ruuhka-aikana kohisee jatkuvasti. Tässä Finnairin A330.

Louhi

Jöusjärven länsipuolella on siirtolohkare, jonka päällä kasvaa kuusentaimi. Kuinkahan kauan kuusi pysyy kasvaessaan kiven päällä? Kuinka monta kertaa tuhansien vuosien aikana kiven päälle on kasvanut uusi kuusi, pysytellyt siellä pari- kolmekymmentä vuotta ja rysähtänyt sitten alas? Jos nämä kalliot ovat olleet kuivilla viisikin tuhatta vuotta ja joka kolmaskymmenes vuosi on tullut uusi näre, tämä nykyinen on sadaskuudeskymmenesseitsemäs.

Louhesta löytyy netistä useita kuvavariaatioita.

Sammakonkutua savisen metsätien lammikossa. Nyt on nuijapäillä kiire kuoriutua, sillä jos aurinkoisia päiviä riittää, tie kuivuu tuota pikaa.

Eteläisen Tyynenmeren koralleja

15.5.2012
Alppi, Horisontti ja vastavalo

Itä-Euroopan kesäaika ennätti keikahtaa sunnuntain puolelle, kun kansanretkeilijä hieman väkinäisesti pakertaen sai työnnettyä edellisen artikkelin julkaisuputkeen. Seuraavallekin päivälle oli varattu tila kunnon jutulle, ennen kuin lakkaamattomat kuva-arvoitukset taas pääsisivät vallalle. Harkinnassa oli Sipoonkorpikin, mutta lopulta kansanretkeilijä päätti kuvata auringonnousun Vuosaarenalpilta, jos heräisi ajoissa ilman pakkokeinoja. Nyt auringonnousuja voi nähdä vielä nukuttuaan kohtuullisen yöunen, mutta kesemmällä niitä täytyy lähestyä toisesta suunnasta valvomalla yön läpi.

Ja kun henkimaailma on mukana, hereille havahtuminen tapahtuu itsestään naksahtaen. Kansanretkeilijän polkiessa alpin huipulle aurinko oli oman mittansa verran metsänreunan yläpuolella, joten Canon sai kiireesti ruveta laulamaan suvivirttä. Onneksi ei ollut vaarana käydä niin kuin jouluna Vuokatilla.

Vasta töllöttimen ruudulta katsottaessa yllä olevasta kuvasta paljastui auringosta lähestyvä valkoposkien aura. Muutamassa sekunnissa se ylitti alpin huipun:

Suunta länteen

Nousevan auringon valaisemasta satamasta syntyi myös panoraama.

Joulutähti onkin idässä

Myös satamamuurin kärjestä voisi kuvata melkein auringonnousun, jos ei turhaan viivyttelisi. Suorin reitti edellyttää maastopyöräilyä ja pyörän nostelua polun poikki kaatuneiden puunrunkojen yli. Joulutähti kohosi parhaillaan Granön yläpuolella. Puolisen tuntia näyttää kuluneen näiden kuvien välillä. Tuli muistutus siitä, että pienellä aukolla vastavaloon kuvatessa suljin muotoilee valonlähteistä tähtiä.

Auringonnousunranta

Sataman itäreunalle on annettu nimeksi Auringonnousunranta. Kala- ja harmaalokit, tiirat ja meriharakat pyrähtelevät lentoon polulta ja penkereeltä pyöräilijän kiitäessä lähemmäksi. Viereinen Kalkkisaari on vilkas ja meluisa lintuluoto. Muuriin olisi pitänyt rakentaa asuntoja, vaikkapa opiskelijoille. Pihalla olisi kiva polttaa kokkoa ja mekastaa.

Protector

Yllättäen satamassa ei näkynyt ainuttakaan laivaa. Hinaaja Protectorin masto kohosi näköalatasanteen viereen.

Ongintaa Kappelikivellä

Uutelan Särkkäniemessä aamuvirkut kalamiehet onkivat Kappelikiven luona.

Tervaleppä vartioi

Näistä vastavaloharjoitelmista aiheutui iltatöiksi varsinaista taivaanrannanmaalausta, kun poistin retussilla pölytäpliä ja linssiheijastuksia kuvista.

Särkkäniemen luonnonsuojelualueella saa liikkua vain polkua pitkin. Kävelin kyllä poluilla, mutta olisikohan pitänyt pysytellä vain virallisella luontopolulla? No, näiden kuvien perusteella minua voi tulla tarvittaessa sakottamaan.

Tässä on sitten panoraamassa se flada eli maan kohotessa vähitellen kuiville jäävä merenlahti.

Flada

7.5.2012
Kivinokka

Helsingin kaupunki jakaa vuosittain joka kotiin kaavoituskatsauksen, jonka ensimmäisiltä sivuilta on hyvä tarkistaa kiireellisimmät lähiretkeilykohteet. Ne on merkitty vihreällä yleiskaavoituskarttaan, mikä merkitsee, että tulevina vuosina alueet saattavat kokea suuria mullistuksia. Uusimmassa katsauksessa tällaisia paikkoja Helsingin itäisellä puolella ovat Kivinokka, Vartiosaari, Meri-Rastilan länsiranta ja valtava Östersundomin alue.

Iloisin värein piristetään kalvakkaa huhtikuuta

Helsingin Vanhankaupunginlahden ympärille syntyi 1900-luvun alkupuolella työläisten kesänviettopaikkoja Kivinokalle ja Lammassaareen. Kesäisin siellä yövyttiin teltoissa ja lautamajoissa, jotka purettiin talveksi. Sota-ajasta lähtien ruvettiin rakentamaan pysyviä mökkejä. Nykyisin Kivinokassa on 600 pientä kesämajaa ja lisäksi viereisessä Herttoniemen siirtolapuutarhassa parisataa.

Kalasatama rakentuu ja peittää vanhan Helsingin

Itäisen Helsingin metromatkan kohokohta on Vanhankaupunginselän vaihtuvien valaistusten ja vuodenaikojen mukaan elävän maiseman tarkastelu Kulosaaren sillalta. Tähän maisemaan kuuluvat talvisin rohkeat pilkkijät, jotka ilmestyvät Kivinokan ja vanhan satama-alueen välille heti, kun jää on sentin paksuista, ja poistuvat huhtikuussa paria päivää ennen jäiden lähtöä.

Nyt Sörnäisten sataman paikalle nousee kovaa vauhtia uusi Kalasataman kaupunginosa. Merihaka on jo jäänyt uusien talojen taakse, mahtaneeko Tuomiokirkostakaan jäädä muuta kuin kupoli näkyviin?

Ruokomatto hiekkarannalla

Älä leiki suihkulla

Uimarannalla on talven korkeiden vesien tuoma ruoko- ja rojumatto. Lämmin huhtikuun päivä houkuttelee kävelijöitä, jotka istahtavat penkille ja kääntävät kasvonsa kohti aurinkoa. Lapset tekevät rantahiekalta jännittäviä löytöjä: pulloposteja, toisista maanosista ajelehtineita kenkiä ja muinaisten purjelaivojen mastonkappaleita.

Vastarannalla on Leposaari, jossa on Kulosaaren hautausmaa ja kappeli, sen takana Kulosaari ja Itäväylän ja metron lakkaamaton liikenne. Täällä on ihmeen rauhallista, ainakin näin alkukevään sunnuntaina. Jonkin verran on liikenteen kohinaa, mutta se taitaa tulla yläilmoista.

Uimarannan viereisiä mökkejä

Mökeillä ei ole monta neliömetriä omaa pihaa. Kunhan puihin tulee lehdet, maisema vähän pehmenee ja mökit saavat näkösuojaa.

Saudi-Arabia

Tervaleppäkuja

Selän länsirannalla on Arabianrannan uusi värikäs asuinalue osittain mereltä vallatulla maalla.

Kivinokan terävään länsikärkeen, kapeaan niemennokkaan, johtaa hieno tervaleppäkuja. Sulan veden aikaan kalamiehet eivät pääse tätä pidemmälle, vaan joutuvat tyytymään rantakiviltä onkimiseen.

Meditoija on viettänyt lammikon äärelle polvistuneena niin kauan aikaa, että on muuttunut suolapatsaaksi. Tässä on muinoin sijainnut tanssilava, ja kiveen kiinnitetty laatta kertoo, että kuuluisa Dallapé-tanssiorkesteri on perustettu 1920-luvulla juuri täällä.

Meditoija ja Dallapé-muistolohkare

Fastholma

Nokan koillisosa on sankkaa kuusikkoa. Siellä on esteetön luontopolku ja lahden rannassa tolppien päällä lintulava, josta sopii tarkkailla vesilintuliikennettä. Herttoniemen puolella on kiinnostava vanha talo.

Kivinokalle laaditaan nyt osayleiskaavaa, eikä virkistysalueena säilyminen ole itsestään selvää. Asutuksen rakentamistakin on ehdotettu. Kaupunkisuunnitteluvirasto kerää kansalaisten ehdotuksia alueen tulevaisuudesta.

6.5.2012
Konnia ja kontteja

Vuosi sitten pääsin kuuntelemaan tavallisia sammakoita, mutta rupikonnat menivät sivu suun. Onneksi sain tuolloin vihjeen ajasta ja paikasta, ja tämän vuoden vappuaamuna olin konnalammikon rannalla vakoilemassa rupikonnien vappujuhlaa.

Me kans!

Konnat asustavat vanhassa vedellä täyttyneessä louhoksessa, joka on kaislikkoisen merenlahden äärellä vähän merenpintaa ylempänä. Ne olivat kokoontuneet peuhaamaan lammikon varjoisaan päähän, ruokojen, puunkappaleiden ja roskien sekaan. Kevätriehan osanottajia oli vähintään kymmeniä.

Valtava naaras

Tästä kuvasta näkee, että konnanaaras on valtava. Pienemmät koiraat ovat kerääntyneet sen ympärille yhdeksi möykyksi. Tämä näky tulee mieleen, kun seuraavan kerran poimin kaupassa suolakurkkuja tynnyristä.

Konnien ääntely lienee tältä keväältä ohi. Ainoat kuuluneet ränkätykset ja kuraukset taisivat tulla lahdella uivilta sorsalinnuilta. Uusi yritys äänittimen kanssa ensi keväänä. Valokuvauksessa tarvittaisiin 200-millistä putkea. Näistä kuvista ensimmäinen on sellainen kuin 85-millisellä objektiivilla ja 1,6-kertaistavalla kennolla tulee, loput ovat rajauksia.

Alppi ja melumuuri

Sitten satamaan. Kolea pohjoistuuli puhalsi Vuosaarenalpin yli satamamuurin kärjen näköalapaikalle. Kuvasta erottaa, että alpin huippua on kuluneenkin talven aikana myllerretty. Lahdella oleskeli koskeloita, tiiroja ja lokkeja.

Helsinki–Travemünde all night long

F-musiikin laivoja

Finnsun tulee, Finnmaid purkautuu. Vappu ei ole satamassa vapaapäivä.

Skatanluoto vasta-auringossa

Särkkäniemen kluuvi

Uutelan laguuneissa oli hiljaista, ilmeisesti sammakoiden kevätrieha oli ohi.

Näillä lammikoilla on ihan erityiset nimityksensäkin. Mereen yhteydessä oleva laguunilahti on flada, erkautuneet lammikot ovat kluuveja.

4.5.2012
Pähkinöitä ja sinivuokkoja

Kansanretkeilijän pikaviestimeen tuli aamulla erittäin tärkeäksi merkitty sanoma:

Ystävällisesti pyydämme huomaamaan, että huhtikuu 2012 loppuu tänään eikä uusintaa tule. Luvassa on kaunista säätä, lämpöä kymmenkunta astetta. Vuokot kukkivat parhaillaan, pähkinäpensaatkin vielä, mutta loppua kohti mennään. Nymphalidae-suku ja G. rhamni ovat hereillä jo. Lehdet tulevat kohta, joten avoimet maisemakuvat on otettava nyt. Muuttolintujakin on tarjolla, jos ymmärtää katsoa.

Kun odotettavissa olevat elinvuodet nuljahtavat yli puolenvälin, rupeaa entistä enemmän arvostamaan tilaisuuksia osallistua planeettamme vuodenkierron nopeasti ohikiitäviin taitekohtiin. Tuollaisia viestejä ei siis ihan kevytmielisesti poista ja unohda saman tien. Niinpä vastasin:

Selvä. Tullaan.

Coryllus avellana

Heteet ja emi

Olin onneksi saanut valmennusta pähkinäpensaan kukintojen tunnistamisessa ja hyvän vihjeen kasvupaikasta, joten löysin pensaat etsimättä Mustavuoren länsireunasta. Tällä kertaa pokkari voitti järkkärin lähikuvauksessa.

Hiekkakakut ja jäätelökioski

Katse Vuosaarenalpilta Porvarinlahden rantakosteikkojen ja Mustavuoren yli Kontulan ja Mellunmäen suuntaan. Koivikot punertavat pakahtumaisillaan ennen lehtien räjähtämistä. Mäen juurella lajitellaan likaisia maita, työntekijöitä palvelee jäätelökioski.

Alppia rakennetaan jatkuvasti, ja työpäivien aikana siellä ei saa liikkua. Tulin paikalle juuri parahiksi, kun viimeinen työntekijä laittoi paikkoja lukkoon ja lähti vapun viettoon. Nyt huipulle johtava polku on rakennettu mutkaiseksi metrin levyiseksi kävelytieksi, ja tarvitaan kosolti taitoa maastopyöräilijältä, joka aikoo lasketella sen alas juoksuvauhtia nopeammin.

Pari erillistä tuulihaukkaa lekutteli alpin rinteillä. Vihje: pian sisäänkäynnin jälkeen vasemmalla olevan pylvään nokasta voi hyvällä onnella saada kuvattua tähystävän haukan. Minä en tällä kertaa ehtinyt.

Paikoin metsän pohja oli sinisenään sinivuokoista, tekisi mieli sanoa. Ei se aivan pidä paikkaansa, sininen väri peittää loppujen lopuksi aika pienen osuuden pinta-alasta, ja sinisyys syntyy varsinaisesti katsojan silmässä tai aivossa. Siksi sinivuokot ovat mahdottomia valokuvattavia – tietenkin myös erikoisen violetinsinisen värin takia, jota ei oikein saa toistumaan valokuvassa.

Kuvaisiko laajalla kulmalla puolen aarin vuokkoalan:

Vuokot: yleiskatsaus

Vai lisäisikö polttoväliä ja poimisi siitä vain osan:

Vuokko-osajoukko

Entä jos menisi maahan ja ottaisi siitä laajan kulman:

Laaja lähivuokkojoukko

Tai jos sittenkin sekä kumartuisi että tsuumaisi mahdollisimman lähelle? Realistisesti, risujen ja kuivien lehtien kera (huomaa pirkko):

Risut ja vuokot

Tai tyylitellen, ottaen sumenevaan taustaan lisää vuokkoja, loputtomiin:

Kaunovuokot

Saahan sitä yrittää.

Porvarinlahden onkimiehet

Porvarinlahti on siirtotyöläisten kala-aitta. Lintutornin parkkipaikalla enimmissä autoissa on virolaiset kilvet, kaislikossa suhisee venäjä.

Kuten kaikki hyvin tietävät, Itä-Helsingin suosituimpia harrastuksia on ajoneuvojen polttaminen ja hajottaminen. Alpille johtavan tien varressa oli tämä Saab, kuntopolun pysäköintipaikalla taas Hyundai.

Ojaan, turpaan ja onnea

Tällähän melkein ajaisi

30.4.2012
Naulakallio

Huomasin, että mainiossa Esoteerisen maantieteen blogissa on taannoin ilmestynyt juttu Naulakalliosta. Koska tuo hieno mäki on vain muutaman reippaan polkaisun tai luistelupotkun päässä Mellunkylän savimaiden vastakkaisella reunalla, oli toisen pääsiäispäivän kävelyretken kohde saman tien päätetty. Miltä kalliolla näyttää kolme vuotta tuon jutun kirjoittamisen jälkeen?

Mäen lounaisrinteen kuru oli täysin sula, mutta tällä kertaa en nousisi siitä. Kiersin eteläpuolelta tarkastaen jyrkänteitä, joihin on puhkottu ja sitten betonilla peitetty luolien suuaukot. Kesällä kalliota on vaikea nähdä tiheän lehvästön takaa, mutta nyt lehdettömänä aikana sen muodosta saa hyvän käsityksen. Yllä on panoraamakuva korkeimmasta seinämästä. Tarkasti katsoen maisemassa huomaa uuden, huolestuttavan merkin: kallion reunalla kiiltelee verkkoaita. Myös lenkkarit kannattaa panna merkille.

Tässä olen joskus nähnyt kiipeilijöitä, ja ylhäällä on muutama yläköysiankkuri. Mitenkään virallinen köysikiipeilypaikka Naulakallio ei kuitenkaan liene, ainakaan sitä ei mainita kanonisessa kiipeilyliiton reittioppaassa. Pohjoisrinteen kuusikossa matalilla sileillä seinillä on ainakin joskus boulderoitu eli lohkaroitu.

Mäen kaakkoisreuna nousee mukavina hyllyinä, ja reitin voi valita halutessaan siten, että pääsee tekemään muutaman helpon kiipeilyliikkeen. Siitä ylös tällä kertaa.

Ohutta yläpilveä Vuosaaren suunnalla

Idän ja kaakon puolelta näkee hyvin Vuosaaren suuntaan. Alppi jää juuri ja juuri Mellunmäen mäntyjen taakse, mutta sataman nosturit näkyvät ja etelämpänä korkeat kerrostalot. Lumien lähdöstä lehtien puhkeamiseen on otollinen aika maisemakuvaukseen: monet sellaiset kohteet ovat näkyvissä, jotka kesällä jäävät lehtimetsien peittoon.

Linnanpellon aluetta on pohjustettu kuukausitolkulla.

Mellunkylän Linnanpellon aluetta on pohjustettu rakentamista varten toista vuotta. Kun kivennäismaat on rakennettu täyteen, otetaan käyttöön saviset entiset merenpohjat. Hirmulot ovat pumpanneet peltoon valtavat määrät kovetusainetta, ja parhaillaan rakennetaan katuja. Horisontissa vasemmalla Roihuvuoren sieni, keskellä Myllypuron sieni, piippu ja kerrostalot ja oikealla vilaus Kontulaa.

Kallion juurelta koirapuistosta, varmaankin pienten koirien puolelta, kuuluu ”koirien” räksytystä, johon tuulenpuuskat tuottavat hauskan flanger-efektin. Ääni-ilmiö synnyttää mielikuvan mekaanisesta robottikoirasta ja muistuttaa, kuinka älytöntä koiran jalostaminen pehmoleluiksi on. Koirapuistollakin on lähtölaskenta käynnissä, sillä Länsimäentien ja Naulakalliontien väliin suunnitellaan uutta asuinaluetta.

Naulakallion kiipeilyankkurit on teljetty verkkoaidan taakse

Jyrkimpien seinämien reunoilta löytyvät sitten uudet, pahaenteiset keskustamisen merkit: karmean rumat verkkoaidat, joita en aiemmin muista panneeni merkille. Kysynpä huvikseni: kuinka moni ihminen on tähän mennessä pudonnut Naulakalliolta? Tässä kuvassa on kolme kiipeilyankkuria, joista kaksi on jäänyt aidan ulkopuolelle. Aidan tekijät ovat varmaan itsensä varmistaneet näihin kettinkeihin, jotka ovat samalla tehneet lähes käyttökelvottomiksi.

Parvekkeella voi nyt turvallisesti kaljoitella

Nyt ovat tulleet aidat, seuraavaksi ilmeisesti portaat ja penkit ”näköalasektoreille” sekä lehtipuiden kaato. Alueen suunnittelua selostetaan tässä PDF-dokumentissa. Suunnitelmassa hätkähdyttää muun muassa se, ettei alueella sallita puuportaita, vaan mahdolliset porrasaskelmat hakattaisiin kiveen. Kivipora laulaa Naulakalliolla! Portaiden ansiosta liikenne lisääntyy ja maasto kuluu entisestään. Lisäksi jyrkänteiltä putoilee parissa vuodessa enemmän ihmisiä kuin viidenkymmenen edeltävän vuoden aikana yhteensä. Kallion vaikeakulkuisuus on tähän asti varmistanut sen, että siellä liikkujat osaavat itse pitää huolta itsestään.

Naulakallion taidemännyt

Muinaisrakennelman suunta osoittaa auringon sijainnin keskipäivällä

Tässä vielä taidemäntyjä. Toivottavasti maaperää ja kosteutta riittää sen verran, ettei niille käy niin kuin Mustikkamäen männyille. Kivistä muinaisrakennelmaa on käytetty auringon paikallistamiseen keskipäivällä. Samalla paadet ovat toimineet käräjäkivinä.

Polttopuuhuolto toimii Naulakalliolla

Nuotioiden polttopuuhuolto näyttää toimivan. Mutta onko nämä kannettu muualta vai onko joku tosiaan pilkkonut Naulakallion omia puita? Koivua näyttävät olevan.

10.4.2012
Lumikenkärämmintää

Tämä juttu ei ansaitse omaa järjestysnumeroa Sipoonkorpi-sarjassa, sillä päivän retkeilytapahtuma jäi pikku pyrähdykseksi ja meni pikemmin urheilun puolelle.

Tarkoitus oli pyöräillä vakiintuneeseen lähtöpaikkaan Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalle ja tehdä lenkki lumikenkäillen. Sydäntalven lumikenkäilyt jäivät lyhyiden päivien ja hankalamman lähestymisen (lue: kansanretkeilijän laiskuuden) ansiosta tänä vuonna tekemättä. Mutta nyt saattoi olettaa teiden olevan enimmäkseen sulia ja maastossa kuitenkin vallitsevan kutakuinkin talven. Kun viime päivinä ei ole enää ollut kunnon yöpakkasiakaan, olisi hyvä tilaisuus testata lumikengän kantavuutta vanhassa, karkearakeisessa ja sohjomaisessa lumessa.

Kansanretkeilijän ulkovaraston katossa on roikkunut vuosikausia käyttämättömänä pari muovisia lumikenkiä. Ne ovat ranskalaista tekoa ja merkiltään TSL. Olisivatkohan ne maksaneet 1997 peräti yli 700 markkaa? On niillä joskus kävelty Jyykeän vuorten alarinteillä, mutta sitten ne ovat vähitellen jääneet unhoon, kun kansanhiihto on aina ollut mieluisin talviliikuntatapa.

Minkäänlaista aavistusta ei ollut siitä, kuinka sujuvaa lumikengin liikkuminen lopputalven lumessa olisi. Siksi piti valita sellainen lähtöpaikka, josta pystyy tilanteen mukaan tekemään lyhyen tai pitkän lenkin ja pakenemaan tarvittaessa poluille.

Aamulla makuuhuoneen verhojen takaa paljastuikin luminen ja pilvinen maisema: uutta lunta oli tullut monta senttiä. Se siitä pyöräilystä sitten. Mutta puolilta päivin taivas oli kirkastunut ja räystäät tippuivat iloisesti rytisten. Pikainen käynti pihaportilla paljasti, että teiltä oli lumi jo häipynyt.

Kansanretkeilijää huolestutti myös lain koura. Rikoslaissahan sanotaan:

Joka kirkkaita kevättalven päiviä tuhlaten istuu sisällä sähköaivon kalvakkaa ruutua heikentyvin silmin tuijottaen ja toistuvista kehotuksista, varoituksista ja omantunnonpistoksista piittaamatta ja ilman hyväksyttävää ja toteennäytettävää syytä kieltäytyy raikkaaseen ulkoilmaan lähtemästä, tuomittakoon ulkoilurikkomuksesta kuristushuoneeseen enintään kuukaudeksi, mikä rangaistus vuoden valoisimpana aikana kevätpäiväntasauksen ja juhannuksen välillä toimeenpantakoon, tai vetämään sakkoa Helsinki–Islamabad-lentolipun hintaa vastaava määrä.

Tällaiseen rangaistukseen ei missään tapauksessa olisi varaa. Ja eikös tuolla jo Suovon agentti sinisessä kuoritakissaan vilahtanut naapurin nurkan taakse! Kyllä nyt täytyi kaivaa ajopeli varastosta, harjata lämpimän veden kanssa sen itsenäisyyspäivästä lähtien jäässä olleet vaihteet ja jarrut suliksi, sitoa lumikengät repun päälle ja polkaista matkaan.

Matkalla paljastui muun muassa seuraavia seikkoja: Helsingin puoleiset kansanhiihtoladut oli ajettu tänä aamuna lumisateen jälkeen, ja kansanhiihtäjiä oli Mustavuoren lähtöpaikalla mukava joukko. Hyvä, latuosasto! Sen onnistuu pitää hiihtäjien puolta, vaikka rakennusvirasto yrittää sinnikkäästi sabotoida. Mellunmäen–Hakunilan yhdyslatu oli sen sijaan melkein ummessa, mutta kyllä sitäkin yksi reipas hiihtäjä veteli.

Tiet olivat sulat lukuun ottamatta varjoista Kalkkiuunintien pätkää, missä vallitsi talvi. Luontopolulla lienee koko talven riittänyt kävelijöitä, sillä pohja oli kovaksi tallattu.

Tästä on lumimies mennyt

Sitten oli totuuden hetki. Piti kiristää lumikenkien hihnat kumisaappaiden päälle ja astua polulta sivuun. Muutama arka askel, koko ajan varautuneena humahtamaan hangen pohjalle. Mutta luottamus kasvoi pian, sillä kengillä pysyi sentään melko hyvin pinnalla. Heti tuli selväksi, että parhaiten pääsee etenemään kantapäät vapaina: kantojen kiinni ollessa lumikengän perä heitti koko ajan lunta pohkeille ja saappaanvarteen.

Mutta raskasta kulku oli silti: ei tulisi kovin pitkää kävelyä. Kumisaapas osoittautui vääräksi valinnaksi, sillä se nuljahteli ikävästi, kun lumikenkä välillä upposi vinosti hankeen. Oikea ratkaisu on tukeva retkikenkä ja säärystin. Osittain korppuinen ja osittain pehmeä hanki oli myös hankala: välillä pysyi pinnalla ja toisinaan humahteli enemmän. Keskitalven pakkaslumi on varmasti ihan eri asia.

Tuli lyhyt pyörähdys, puolitoista kilometriä ja runsaat puoli tuntia. Ja hiki. Sitten pilvistyi ja alkoi tulla lunta ja vilu.

Roskat on hätäisesti peitetty tomusokerilla

Mutta harvemmin on tullut metsässä liikuttua näihin aikoihin, hankikannon loputtua ja ennen maan paljastumista. Nyt oli vielä puissa sokerikuorrutus öisen lumisateen ansiosta.

25.3.2012
Sipoonkorpi 11: kansanhiihtoa

Metsä oli täynnä liikettä. Värikkäät kansanhiihtäjät ohittivat toisiaan, niin kuin kysymyksessä olisi ollut ankara kilpailu. Ehkä se joidenkin mielessä kilpailu olikin. Mutta alhaalla korvessa pujahtelivat huomaamattomammat hiihtäjät. Ne liikkuivat kuusien leveiden pintojen lomitse ja hävisivät hiljaa pienten näreiden taakse.

Sipoonkorven länsireunaa seurailee leveä hiihtobaana, joka yltää Vantaan Hakunilasta Keravan Keinukallioon. Sotungin peltojen pohjoispuolella väylä leikkaa Bisajärven seudun ja Viirilän suot irti muusta korvesta. Latu on rakennettu maakaasuputken päälle, se on tasainen, suora ja leveä. Kevättalven liukkailla keleillä ja myötätuulella luisteluhiihtäjä saavuttaa siinä huikean nopeuden ja taittaa helposti kymmenien kilometrien matkoja.

Maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on Suomen syrjäisellä eteläreunalla tähänastisen talven paras kansanhiihtopäivä, ja mahdollisesti se sellaiseksi jääkin, jos ilmat äityvät kovasti lämpiämään. Laduilla on melkein ruuhkaa. Kaasuladulla ei pääse hiihtämään sekuntiakaan yksin, näköpiirissä on aina useampi hiihtäjä.

Ole tarkkana, ettet hiihdä onnesi ohi

Vanhan kansan latu

Ruuhkasta pääsee pois, jos tietää katsoa ladun sivuun oikeassa kohdassa ja jos on varautunut mutkaisempaan ja töyssyisempään menoon. Hiidenkirnujen kohdalla idän puolelle tummaan kuusikkoon erkanee kuin salavihkaa kapea moottorikelkalla tehty ura. Se tekee mutkan ja suuntaa sitten korkeiden kallioiden välistä koilliseen, pitkin soista painannetta ja vähitellen avoimempia suomaita ja matalia metsiä pitkin Katronträskin rantaan. Täällä kelkalla tehty latu kääntyy itään, länteen vie oikea vanhan kansan hiihtämällä tehty latu.

Kohti Hindsbyn peltoja

Latu kulkee koko matkan kansallispuiston ulkopuolella, eipä kai puistoon kukaan muu kuin metsähallitus voikaan moottorivoimalla tehdä kulkureittejä. En tiedä tämän ladun tekijää, lieneekö jokin seura vai yksityinen, mutta kiitän lujasti joka tapauksessa.

Metsästä tullaan kohta peltoaukeille, lähestytään Hindsbyn kylää. Täällä on laatikossa oikea kansanhiihtovihko, johon tietenkin kirjoitan nimeni. Olen päivän viides hiihtäjä.

Hiihdetään aivan sutena

Hindsbyn kylätalolla on hillitön väentungos, koska se on yksi Susihiihdon lähtö- ja väliasemista. Tänä vuonna 50 tai 30 kilometrin joukkohiihtoon osallistui yli 2200 reipasta ihmistä – kansanhiihto voi Suomessa mainiosti! Minua hieman nolottaa, etten lähtenyt mukaan. Yllättäen tapaan ystäväni Maxin, joka on vasta lenkkinsä alussa: hän on lähtenyt matkaan Immersbystä seitsemän kilometriä sitten.

Byabäcken ja korven sisäänkäynti

Hetken emmittyäni päätän toteuttaa seikkailusuunnitelmani, jota olen hahmotellut salassa itseltäni ja muilta. Hiihdän ensin pummilla susihiihtolatua pohjoiseen kilometrin. Kun susihiihtäjät ylittävät Länsitien, minä käännän heille selkäni ja nousen lumisen pellon ja laidunmaan poikki ja käyn sisään metsän portista.

Lumiset laitumet

Tässä kevättalvinen variaatio neljän kuukauden takaisesta kuvasta ja samalla vastakuva edelliselle.

Kelkkaura helpottaa kulkua Ängesbölen leiripaikalle, ja kuvittelen hiihtäväni yhtä helposti koko korven poikki. Nuotiopaikalla on ihmisiä ja koiria sekä armeijamallinen teltta, josta kuuluu nuorison remahduksia. Kämpän pihalla on syvään hankeen kaivettuna toinen teltta.

Länteen Fallträskin suuntaan viekin kapea kovaksi kävelty polku. Tasamaalla sitä pitkin voi hiihtää, mutta mäessä täytyy ottaa sukset kantoon. Sotatielle laskiessani onnistun lentämään nurin. Sotatie on aurattu ja jäinen, sitä pitkin pääsee suksilla helposti. Katsastan Fallträskin, hiihdän varaston portille, loikkaan tien sivuun ja vetelen osin käveltyjä, osin hiihdettyjä jälkiä Jöusjärvelle.

Helikopterien muisto

Syyskuisten helikopterien muisto on peittynyt lumeen, jota kevättalven aurinko sulattelee. Jälkeläiset viettävät pimeää ja viileää, jopa vuosia kestävää elämäänsä jääkannen ja veden alla suolammen pohjassa. Mutta kesällä täällä taas hurisee.

Kun tänne asti on päästy, Gillermossarna-suo on aivan vieressä. Edellisen viikon vesisade on tehnyt hankeen hyvän kuoren, ja metsässä voisi periaatteessa hiihtää missä vain. Tiheässä puustossa ja kumpuilevassa maastossa se vain on kovin hidasta. Mutta täällä on näköjään talvellakin niin paljon jalan liikkuvia, että lumeen on tallautunut kunnon polkuja, joten nopein tapa edetä on hölkkääminen sukset käsissä. Isommilla tasaisilla voi välillä panna sukset jalkaan ja harjoitella slalomia toinen suksi polulla ja toinen hangella.

Mystisiä jälkiä maailmoiden rajapinnassa

Suolla on tietenkin hyvä hankikanto, ja myös ylitsekahlaamaton suonsilmä on nyt hiihtäen ylitettävissä. Avoveden kohdalla on lumessa kummallisia jälkiä. Voisikohan suonsilmä olla umpeenkasvanut saivo, portti ylisen ja alisen maailman välillä? Sen kautta tietäjä pystyy matkustamaan toiselle puolelle tapaamaan apuhenkiä, hakemaan tietoja ja parannuskeinoja. Siinä tapauksessa kuviot voisivat olla merkkejä tuollaisesta siirtymisestä, tapahtumahorisontin ylityksessä syntyvien gravitaatioaaltojen jälkiä.

Suonreunan eteläiseltä kallioportilta aukenee loiva ja melko harva kuusikkorinne, jossa pystyy laskettelemaan laajoin kaarroksin niin hitaasti, ettei ole vaaraa puihin törmäämisestä tai nurinmenosta. Sitten onkin enää hakkuu- ja peltoaukion ylitys, kunnes ollaan taas valtatiellä eli kaasuladulla. Liikenne suhisee molempiin suuntiin vilkkaana, kansanhiihtäjiä hymyilyttää helppo meno ja auringonpaiste.

Lähellä laturisteystä yritän etsiä suoauton paikkaa, mutta siitä ei ole edes minkäänlaista kohoumaa merkkinä. Isken sauvat hankeen arvelemani sijainnin merkiksi, nappaan kuvan ja päätän vertailla sitä syksyisiin kuviin kotiin päästyäni.

Risteys on suosittu levähdyspaikka, johon eri suunnista tulevat hiihtäjät pysähtyvät syömään eväitään ja nauttimaan auringosta. Ja eikös hohtavilla hangilla, järvenselillä, tunturinrinteillä ja vuorenharjanteilla liikkuminen ja levähtäminen auringon säteissä, jotka ensimmäisiä kertoja kaamoksen jälkeen oikein todella lämmittävät, olekin käytännöllisesti katsoen maailman paras asia?

Liikkeellä on taas koko Suomen kansa

9.3.2012
Kansanhiihtoa suksitta

Kansanhiihtäjä käyttäytyi hieman vastoin luontoaan jättäessään sukset kotiin. Kieltämättä tuntui kummalta kävellä ohi vastahöylättyjen latujen, kun ilma oli mitä mainioin – pakkastakaan ei ollut kovin paljon kymmentä astetta enempää – ja sepeliosasto vietti lepopäivää. Mutta tämänpäiväinen tehtävä vaati liikkumista reiteillä, joilla retkikenkä toimi paremmin kuin suksi.

Reitti vei Vuosaaren poikki Uutelan rannoille ja Särkkäniemen kallioiseen kärkeen, jonka nimi on oikeasti Skatanluoto. Siitä paluumatkalle metsän halki, sataman reunoitse ja vielä Vuosaarenalpin huipun kautta. Statiivi oli repussa painona, mutta niin hämärää ei ehtinyt tulla, että sitä olisi tarvittu sekuntien mittaisiin tunnelmointivalotuksiin. Sataman keinovalomeren kuvaaminen muurin kärjestä jäi johonkin tulevaan arki-iltaan.

Meri on jo umpijäässä ja lumen kattama, mutta pysyttelin kuitenkin rannoilla. Jäällä oli kyllä liikkujia. Tuntenevat sitten varmaan turvalliset reitit. Meri jäätyi tosin vasta viikko sitten, ja silloin olisi pitänyt olla paikalla, jos olisi halunnut saada talteen mosaiikkigrafiikat. Tänäänkään en sattunut vastatusten tutun kuvaajan kanssa, vaikka näköjään yhtä aikaa oltiin liikkeellä.

6.2.2012
Sipoonkorpi 10: talven yritystä
Edelliselle retkelle saatiin pakkasta ja rouheita sammalia ja joulukuun kuudenneksi päiväksi vihdoin sitä kauan odotettua luntakin. Ohuesti tosin vain, mutta kuitenkin sen verran, että maasto oli aivan uuden näköinen ja polkujen etsimisessä piti olla entistä tarkempana. Puut tiputtelivat vähitellen vedeksi sulavaa lumiharsoaan, niin että metsässä kävi jatkuva harvakseen pisaroiva sade. Matalammat pensaat ja varvut kostuttivat vaatteita ja yrittivät pudotella lumipaakkuja saappaansuusta sisään. Vettä oli maassa enemmän kuin koskaan, ja jotkin alavat polut muistuttivat enemmän vesiväyliä.

Tämä metsä ei kuulu kansallispuiston alueeseen.

Kulkijoita oli taas hieman vähemmän kuin runsasta viikkoa aikaisemmin. Varsinaisia vastaantulijoita taisi olla vain kolme, mutta lumeen jääneet jäljet kavalsivat, että kulkijoita oli muitakin. Metsä ei kuitenkaan ollut täynnä liikettä niin kuin alkusyksystä.

Nyt jo tutuiksi tulleet meridiaanin suuntaiset kulkukäytävät johdattivat kansanretkeilijän nopeasti etelästä pohjoiseen. Pyörä piilotettiin tiheään näreikköön Horskärrin kulmaan, ja polku vei kiipeilymuurin ja tutun purolaakson kautta uusille seuduille. Laakeamman kuusikkokankaan jälkeen löytyi pohjoiseen vievä polku. Näillä main tultiin myös ulos kansallispuistosta, muttei sitä maastossa mitenkään huomannut. Lindamorsmossenin ympäristö ja metsät korven katkaisevan tien molemmin puolin eivät kuulu kansallispuistoon, ainakaan vielä.

Polku seuraili puronvartta, maasto aleni, kunnes noustiin tielle. Tietä itään puolisen kilometriä ja sitten taas metsään tien pohjoispuolelle. Täällä maaston painanteet johtivat kulkijaa koilliseen. Kulman takaa ilmestyi maastopyöräilijä ja jatkoi kohti itää melkoisen reipasta vauhtia. Pyörien jälkiä näkyi näillä lumisilla poluilla monessa kohtaa, ja melkoisen hankalista paikoista ne näyttivät kulkeneen.

Täällä voi polkua jonkin matkaa käveltyään huomata, ettei kulkusuunta olekaan aivan suunnitelman mukainen. Eipä siinä mitään hätää, otetaan simpanssisuunta yli kallioharjanteen, ja seuraavan laakson polku viekin todennäköisesti jo ihan oikeaan suuntaan.

Ängesbölen nuotiopaikalla oli pari eväidensyöjää ja nuotiopaikalla hiljalleen hiipuva hiillos. Kämpän ikkunaluukut olivat kiinni.

Päivänvaloa oli pari tuntia jäljellä, ja minä olin keskellä korpea. Takaisin kävellessä tuo parituntinen helposti kuluisi, ja sitten olisi vielä melkein tunnin ajo kotiin. Mutta minäpä en aikonutkaan illaksi kotiin, vaan aioin viettää itsenäisyyden muistopäivän iltaa jo jonkinlaiseksi suosikkipaikaksi tulleessa suonsaarekkeessa telttaillen. Jos oikein hyvin kävisi, taivas selkenisi ja saisin suolta auringonlaskukuvia.

Pikkuinen teltta syrjäisellä suolla

Sipoonkorvessa ei sulan maan aikana ole liikaa telttailupaikkoja. Maasto on joko kalliota, suota tai tiheää kuusikkokorpea, ja tasaisia kangasmaita on tuskin nimeksi. Suonsaarekkeesta löytyi juuri ja juuri teltan pohjan kokoinen ala tasaista kalliota. Paikalle oli nuotiotarpeiksi raahattu muutama pölli, joihin teltan naruja saattoi sitoa.

Hopeoitu joulumänty

Taivas pysyi pilvessä, joten auringonlaskukuvat jäivät ottamatta. Pimeyden vähitellen laskeutuessa alkoi maisemaa kuitenkin valaista melkein täysi kuu.

Vaikka metsässä ei juuri kulkijoita ollut, suo ei suinkaan ollut hiljainen. Autoliikenteen humina oli jatkuvana äänitaustana: lähin iso tie on puolentoista kilometrin ja moottoritie noin viiden kilometrin päässä. Yläpuolella kohisi myös vähän väliä, kun laskeutuvat bussit kaartelivat korven yllä valojaan vilkutellen.

Tähän pimeimpään vuodenaikaan yö sähkövalaistuksen ulkopuolella on käsittämättömän pitkä: silkkaa pimeyttä on yli neljätoista tuntia ja hämärät molempiin päihin vielä jatkoksi. Ilman juttuseuraa pienessä teltassa suon keskellä tunnit voivat kulua todella hitaasti. Koska kannoin mukanani reitin tallentamisen vuoksi sähköaivoa, juolahti mieleeni absurdi ajatus, että alkaisin sen välityksellä seurata lähetystä linnan juhlista. Ratkaisevalla hetkellä ei sitten kuitenkaan löytynyt riittävästi radiosignaalia, joten se viihde jäi nauttimatta.

Täälläpä sitten vietin pitkää iltaa ja yötä, en fyysisesti kovin kaukana mutta henkisesti valovuoden päässä juhlinnasta ja rituaaleista.

Yö kaikesta huolimatta kului ja vihdoin myös loppui. Aina välillä haukkui koira.

Päätteeksi vastakuva taannoiselle suomaisemalle. Värit ovat käyneet vähiin. Tässä laajempi versio.

Suo on menettänyt värinsä

Tämän sarjan kaikki osat:
13.12.2011