Kategoria: Luonto ja retkeily

  • Loppukesän päiviä

    Loppukesän päiviä

    Kyllä loppukesä kilpailee parhaan vuodenajan tittelistä kevättalven kanssa, kun sille päälle sattuu.

    Takana ovat keskikesän kuumat päivät, jolloin tasalämpöinen joutui lojumaan toimettomana varjossa ja paahteeseen uskaltautuminen tiesi läkähtymisen ja palamisen vaaraa. Lämpöä on mukavat viisitoista astetta, länsituulet pitävät kulkijan raikkaana, puhaltavat voimaa raajoihin ja esittelevät alati vaihtelevia pilvimaisemia. Kallion suojanpuolelle istahtamalla saa silti halutessaan nauttia auringon kuumotuksesta.

    Illat ovat reilusti hämäriä ja yöt pimeitä. Ollaan kohta puolivälissä menossa pimeyttä kohti, unohtunut on alkukesän huoli siitä, että kohta päivät taas lyhenevät.

    Poissa ovat myös hyttyset ja paarmat, jotka saattoivat saada retkeilijän siinä määrin hermostumaan, että tämän teki mieli hypätä päistikkaa mustaan suolampeen. Tämän kuvan rauhallista tunnelmaa tarkastellessa on vaikea kuvitella, että todellisuudessa kuvaajalla oli täysi työ hätistellä hyttysiä naamaltaan ja aikaa kameran tähtäimen läpi sommitteluun käytettiin noin sekunti.

    Samalla on tosin sanottava taas kerran näkemiin siivekkäille hyönteissyöjille. Viimeiset mustat sirpit suhahtelevat kuulaalla taivaalla, eivätkä enää hypnoottisesti manaten.

    Rastilan rantametsässä lähellä Vartiokylänlahtea seisoo päättäväisinä vuosisataisia kilpikaarnaisia suurmäntyjä.

    Syyskuu ja suomaisemat. Enpä ole ennen nähnyt näin pientä suota, jolla on oma nimi. Rastilan neva on kadun ja kerrostalotontin välissä, pitkospuinen polku johtaa luonnonsuojelualueen halki. Luontoretken voi halutessaan pyrähtää kahdessa minuutissa.

    Ullaksen kahvilan ympäristö on mitä idyllisin

    Se Vuosaaren osa, joka nykyisin tunnetaan Aurinkolahtena, oli kaksikymmentä vuotta sitten unholaan vaipuva ja rantametsikköön piiloutuva huvilaidylli. Pyöräily Uutelasta Kallvikinniemen juureen kärrytietä pitkin kävi seikkailusta. Olisinpa tuolloin tajunnut dokumentoida aluetta. Nyttemmin osa huviloista on purettu, mutta muutamia vanhoja rakennuksia on säilytetty ja kunnostettu. Yksi on rumannäköisesti verkkoaidan ympäröimä ja toiminee jonkinlaisena venevaraston tukikohtana. Mutta kahvila Villa Ullas on aivan täydellisessä ympäristössä. Sinne pitäisi oikeastaan pyöräillä päivittäin kahville ja korvapuustille.

    Sittiäinen louhikossa

    Kesälomalta palaaville ihmisille näyttää tarmokkuudessa esimerkkiä tämä Vuosaarenalpin sittiäinen.

    Järviruo’on lämpöiset värit

    Katse viivähtää vielä Särkkäniemen kluuvin ruovikon keltaiseen kääntyvissä väreissä.

    Lisää sunnuntaipäivän tunnelmia täällä.

  • Kainuun rotkolaaksot 2

    Kainuun rotkolaaksot 2

    Menin hiiteen.

    Taisi olla aika hakea pyyntionnea, tai ainakin kysyä neuvoa. Jos ei tämä kesä ollut vienyt yliseen maailmaan, niin ehkä vastausta pitäisi hakea alisesta. Kysymyksiä oli kaikenlaisia, esimerkiksi: Mitä pitäisi ruveta tekemään elämässä? Kuinka voisi rikkoa sen laitostumisen ruudukon, joka pakottaa työskentelemään kellonaikojen ja kalenterin mukaan ja haittaa vakavasti mielekästä vuodenaikojen mukaista kansanretkeilyä?

    Hiisi oli hiton kaukana, sinne päästäkseen oli syyllistyttävä auton käyttöön. Mutta peltikotelosta kuoriuduttua käveltävää oli enää puolisentoista kilometriä. Polku vei pitkin korkeita harjuja ja kosteita korpinotkoja. Alkumatkasta vastaantulevat vedet olivat matkalla luoteeseen, Oulujoen vesistöön. Mutta äkkiä tultiin hurjan rotkon äärelle. Äkkijyrkkien kallioiden välissä oli ylimmäinen lampi ja sen takana karmean louhikkoinen kynnys, portti. Toiselta puolelta vedet kulkisivat kaakkoon, Vuoksen vesistöön.

    Parhaille paikoille päästäkseni minun oli livahdettava virallista polkua reunustavien köysikaiteiden läpi. Rotkon keskellä seisoo korkea kalliotorni, jonka päälle vie vain hyvin kapea kannas. Tornin reunat ovat kolmelta suunnalta pystysuorat, alla on musta nevareunainen lampi. Kapusin tornin huipulle ja istuin jyrkänteen reunalle.

    Värikäs pikkulintupoikue hyppi matalissa männyissä vaimeasti tirskahdellen. Tervapääskyt kirskuivat ja syöksyivät kielekkeitä hipoen. Mahtoivatko ne pesiä kallion koloissa?

    Aamupäivän aurinko häikäisi sekä ylhäältä taivaalta että alhaalta lammen pinnasta, alkoi olla painostavan kuuma. Mustat sirpit suhahtelivat yllättävän läheltä. Niitä tuntui tulevan koko ajan jostakin lisää. Kirskuntaa kuului nyt edestä ja takaa, se suorastaan sattui korviin. Välillä linnut lensivät suoraan kohti ja väistivät vasta alle metrin päässä. Aloin kiusaantua tästä hivottelusta ja nousin seisomaan.

    Joidenkin tervapääskyjen erotuomarinpillit  kuulostivat kumman karkeilta. Ei, viereeni oli ilmestynyt korppi, useampikin. Ne alkoivat näykkiä peltipaitani hihoja eivätkä säikkyneet, vaikka huidoin vimmatusti. Tämä alkoi olla vaarallista.

    Sitten hyppäsin jyrkänteen reunalta ja sukelsin pää edellä lampeen.

    Lintujen huuto vaimeni, tuli viileää ja hämärää. Sukelsin yhä syvemmälle, lintujen äänet hävisivät kokonaan ja lopulta oli täysin hiljaista. Viimeinenkin valonsäde jäi taakse, olin pimeässä, äänettömässä ja painottomassa tilassa. Suunnat menettivät merkityksensä, ja kun jatkoin sukeltamista, olisin yhtä hyvin voinut liikkua ylöspäin. Pimeys ei ollutkaan täydellinen, liikuin selvästi jonkinlaista valoa kohti. Jäntevin potkuin sukeltava kuikka tuli vastaan ja suhahti saman tien ohi.

    Pulpahdin pintaan tuntemattomalla metsäisellä lammella, lähellä rantaa. Oli hämärää, ilmeisesti yö. Ryömin hyllyvälle sammallautalle, vähitellen pääsin kovalle maalle ja nousin jaloilleni. Kävely oli uskomattoman kevyttä, teki mieli juosta.

    Urpovaaran puut saavat kaatua omia aikojaan

    Juoksin pitkin kuusikkoisia kankaita ja loikin kevyesti maassa makaavien puunrunkojen yli. Äkkiä huomasin, että karhu ja susi juoksivat vierelläni. Tilanne ei jostakin syystä hätkähdyttänyt minua ollenkaan, vaan jatkoimme kaikessa rauhassa lennokasta juoksua, kaikki kolme.

    Vähitellen minulle valkeni, että ymmärsin, mitä karhu ja susi sanoivat. Keskustelu tapahtui karhujen ja susien kielellä, joten en tässä pysty tarkasti toistamaan sitä. Muistan kuitenkin keskustelun sävyn: se oli syvällinen ja vakava, mutta yhtä aikaa kepeä ja maanläheinen.

    Pitkospuut johdattavat yli Urposuonniittyjen

    Ylitimme välillä soita. En tiedä kauanko juoksimme, se saattoi yhtä hyvin olla tunnin tai viisi tuntia. Yö oli tasaisen hämärä, oli mahdotonta sanoa oliko ilta- vai aamuyö. Ilma oli viileä ja raikas, enkä koko aikana tuntenut väsymystä.

    Suden ja karhun suhde maailmaan vaikutti suoralta ja käytännölliseltä, mitään eksistentiaalisia ahdistuksia heillä ei tuntunut olevan. He kummeksuivat minun ongelmiani ja pitivät niitä enimmäkseen keinotekoisina ja itse keksittyinä. Olin tajuavinani, että heidän mielestään piti vain elää, mennä eteenpäin, tehdä joka hetki päätöksiä ja huolehtia vain tästä päivästä. Koskaan ei tiennyt, milloin sala-ampujan luoti iskisi tai moottorikelkka ajaisi päälle. Näiden seutujen omertà piti huolen siitä, että niin saattoi tapahtua milloin vain.

    Arvoisa viherkukkajäärä, pysytelkää hetki juuri siinä

    Vaikka nyt muistan keskustelusta enää tunnelmia ja aiheiden pääpiirteitä, juuri sillä hetkellä aistini olivat äärimmäisen terävät. Juoksimme reipasta vauhtia, mutta pystyin silti havaitsemaan yksittäisiä maassa liikkuvia kovakuoriaisia, sammakoita ja myyriä.

    Ison Oravijärven maasto on louhuista

    Ylitimme louhikkoisempia kankaita, toisinaan susi ja karhu juoksivat kauempana ja hävisivät välillä kokonaan näkyvistä. Monin paikoin emme mahtuneet juoksemaan vierekkäin, mutta uumoilin myös, että saattajani alkoivat vähitellen kyllästyä ja heidän teki mieli rientää omille poluilleen.

    Urpolampi

    Keskustelumme hiipui vähitellen. Viimein pysähdyimme jälleen uuden lammen rantaan. Susi ja karhu viipyilivät pienen matkan päässä minusta ja toisistaan hiljaisina, ajatuksiinsa uponneina. Kumarruin hörppäämään vettä lammesta, ja kun nousin, seuralaiseni olivat poissa. He olivat häipyneet ilman pienintäkään risausta tai tömähdystä.

    Olin jo tovin aavistanut tämän. Yö oli aina vain yhtä hämärä ja hiljainen, mitään ei tuntunut tapahtuvan. Lammen ranta näytti äkkisyvältä. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta metsässä ei ollut minkäänlaista liikettä. Sitten sukelsin taas.

    Kitulanlampi

    Tällä kertaa osasin odottaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jo parin metrin syvyydessä tuli vastaan kuikka. Sitten pimeni. Mutta tällä kertaa pimeys oli pidempi, ja hieman huolestuin, päätyisinkö täältä enää minnekään. Ensimmäisen kerran sukeltaessani ei päähäni ehtinyt pälkähtää miettiä, miten pitkään sukellukseen keuhkoissani oleva happi riittäisi, mutta nyt kysymys alkoi oikeasti vaivata.

    Viimein sentään aloin nähdä valoa, ja käsitin sen tulevan ylhäältä. Pintaan tuntui vain olevan loputon matka. Aloin pelätä, etten jaksaisi ylös asti.

    Äkkiä tunsin terävän piston takamuksessani. Kuikka oli sukeltanut avukseni ja auttoi minua ylöspäin nokallaan työntämällä. Kivun antamalla ylimääräisellä voimalla pulpahdin pärskien pintaan ja haukoin henkeäni monta minuuttia.

    Oli taas paahtava aamupäivä. Hyttyset ja paarmat hyökkäsivät kimppuuni, tervapääskyt kirkuivat jossain kauempana.

    Vedestä oli hankala päästä ylös. Kiskoin ensin itseni hyllyvälle nevalle, sitten liikuin pyörimällä louhikon reunaan. Kompuroin aikani hirveässä kiviröykkiössä, sitten kiipesin kalliolle halkeamista ja männynoksista vetäen. Löysin reppuni ja kamerani huipulta. Polulla kaideköysien takana liikkui retkeilijöitä, kuinkahan pitkään he olivat ehtineet seurata rimpuiluani?

    Vaatteitani kuivatellessani huomasin olevani täysin uupunut. Voimani riittivät hädin tuskin lyhyeen kierrokseen Kovasinvaaran kautta takaisin Palolammelle.

    Kovasimen erämaatalon muinainen viljelys
  • Vaarallinen päivä Sotkamossa

    Vaarallinen päivä Sotkamossa

    Vuokatti ei ole Kainuun korkein paikka. Korkein on Hyrynsalmen Iso Tuomivaara, 387 metriä. Sotkamon puolellakin on korkeampia paikkoja, etelän Naulavaara on melkein 368-metrinen ja Talvivaarakin on Vuokattia korkeampi, yli 350 metriä. Vuokatin vaaroista korkein, Porttivaara, yltää 345 metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle.

    Vuokatti kuitenkin erottuu ympäristöstään kaikkein parhaiten, sillä isot järvet ympäröivät sitä kolmelta puolelta: idässä Kianta- ja Sapsojärvi, pohjoisessa Nuasjärvi ja lännessä Jormasjärvi. Paras näköalapaikka on vaarajonon pohjoisin huippu Iso-Pölly (326,3 metriä), jonka korkeusero Nuasjärvestä on lähes 190 metriä (tarkalleen ottaen 188,4 metriä Nuasjärven virallisesta keskikorkeudesta 137,9). Suurin keskimääräinen jyrkkyys (7,97 astetta) on kuitenkin Porttivaaralla, joka nousee Jormasjärvestä 1,43 kilometrin matkalla 200 metriä.

    Vaarajonon pituus mitattuna 200 metrin korkeuskäyrältä Parkuanvaaran eteläpuolelta Ison-Pöllyn pohjoisrinteelle on 17 kilometriä. Kartassa nimettyjä vaaroja on 17, lisäksi käytössä on ainakin pari vaarannimeä, joita ei ole painettu peruskarttaan.

    Kaukaa lännestä katsoen Vuokatin vaarat ovat kuin mateleva tai ryömivä jättiläisolio, jonka pää kurkottaa juomaan Nuasjärvestä, selkä kohoaa korkeimmilleen Porttivaaralla ja häntä laskeutuu poimuillen kohti etelää.

    Olion selkänikamia pitkin kävelijää johdattaa hyvin merkitty polku, joka on osa UKK-retkeilyreittiä. Koko matkan Pökkelöperästä Vuokattiin kävelee hyvin päivässä. Liikkeelle voi lähteä myös kuutostien varren pysähdyspaikalta Rönkönmäestä. Reippaasti pötkien sieltä ehtii Ison-Pöllyn laelle tai urheiluopistolle neljässä tunnissa.

    Kansanretkeilijä käveli tämän pohjoisemman osuuden, mutta aluksi oli tietenkin tehtävä pieni pisto etelään Persevaaralle. Jyrkkä koillisrinne on luonnonsuojelualuetta ja kasvaa tiheää naavaista kuusikkoa. Korkein kohta sen sijaan on hakattu aukeaksi, minkä ansiosta Jormasjärven suuntaan on avarat näkymät.

    Persevaaran naavaista kuusikkoa

    Persevaaralta matka kääntyy sitten pysyvästi pohjoiseen. Siinä, missä nykyinen valtatie leikkaa vanhan Rekivaaran tien, oli ennen vanhaan hyviä vadelmapaikkoja. Polku nousee ylös tieltä yhtä jyrkästi kuin vastakkaisella rinteellä, ja näihin nousuihin on tällä reitillä syytä tottua. Rönkönvaara on laakea ja suurelta osin paljaaksi hakattu. Polku muuttuu yllättäen tieksi, jota kulkien ohitetaan pari taloa.

    Polku nousee portaittain Koljolanvaaralle

    Koljolanvaaralla päästään taas asiaan, siis metsän suojaan ja kunnon polulle. Jyrkimpiä kalliopykäliä on helpotettu puuportailla ja vanhoja rakenteita uusitaan, niin kuin näkyy, vähän järeämmiksi. Kulkijalta vaaditaan kuitenkin ehjiä polvia ja nilkkoja, sillä esteettömäksi polun saa vain räjäyttämällä.

    Päästään vihdoin 300 metrin korkeuskäyrälle ja satumaiseen vanhaan, lumen painamaan lakimetsään. Talvella painaa lumi, heinäkuun lopussa maa notkuu mustikoista. Onneksi peruskallio on vahva. Jormasjärvi vilahtelee lännessä.

    Pian ollaankin jo polun korkeimmalla kohdalla, 340 metrissä Porttivaaran yläosissa. Vaaraolion turkki on täällä ehjimmillään. Pohjoispuolelle laskeuduttaessa tullaan sitten ulos ikimetsästä, parin kolmen vuosikymmenen ikäiseen taimikkoon. Vaaran selkää ei ole onnistuttu säilyttämään yhtenäisenä, vaan hakkuut leikkaavat metsään aukkoja tilarajojen mukaan.

    Porttimäki, ohdakkeet ja Kiantajärvi

    Porttivaaran ja Lehtovaaran välisessä notkossa on entinen Porttimäen tila. Täällä asuivat August ja Hilma Tikkanen, pitivät lehmiä ja viljelivät pientä peltoaan. August louhi myös uunikiviä Porttivaaran kupeesta. August kuoli 1946, Hilma eli täällä vuoteen 1962. Talo on ollut pystyssä ainakin vielä 1997, nyt on jäljellä vain vuolukivinen uuni. Retkeilijöille on pihapiiriin tehty kota ja nuotiopaikka. Maisema on vallan ihmeellinen, mutta mikä on ollut entisajan ihmisen suhde siihen: onko ehtinyt ihastella, kun työ on ollut saatanallis-perkeleellisen raskasta ja toimeentulo niukkaa? Kyllä tähän kesämökin pystyttäisi, mutta selviäisikö hengissä ensimmäisestä talvesta, jos pitäisi Augustin töitä tehdä?

    Ilveskallion päälle on jätetty turkki, mutta selkä on paljas

    Porttivaaran pohjoispuolella on Lehtovaara ja sen eteläreunassa jyrkkä Ilveskallio. Retkeilyreitin etapeissa on erikseen Ilvesvaara ja Lehtovaara, mutta Ilvesvaara on oikeastaan Lehtovaaran eteläinen huippu.

    Katsaus Lehtovaaralta itään Kiantajärvelle

    Ilveskallion päälle on jätetty kuusikko, mutta ylempää puut on korjattu pois. Tällaisia näkymiä ei olisi ilman hakkuita, noita nykyajan kuloja. Kulkisimme ikimetsän kuusien suojassa, ja vain karuimmilta huipuilta ja jyrkänteiden päältä pääsisimme näkemään vilauksen järvimaisemaa.

    Luonnonsuojelualueita on Lehtovaaralla, Matovaaralla ja Pienellä-Pöllyllä, ja siellä retkeilijä saa kulkea satumetsässä. Toisin paikoin on talousmetsää, joten silloin voi huoletta kiihdyttää askelia. Vuokatin latuverkosto ulottuu pitkälle etelään. Koneella ajettaviksi raivatut latu-urat ovat kesäaikaan kurjan näköisiä, mutta hyväksymmekö ne tietäessämme niiden tarjoaman talvisen kansanhiihtoriemun?

    Möykynlammen ja Möykynvaaran välissä retkeilyreitti on pantu kulkemaan latu-uraa ja vanha pitkospolku on hylätty. Syrjään jäänyt vanha tie on aina jollakin tavalla yhtä aikaa haikea, salaperäinen ja houkutteleva.

    Yksittäiset vaaranhuiput seuraavat toisiaan noin puolen kilometrin, enintään kilometrin välein. Möykynvaaran, Matovaaran ja Keiman jälkeen tulee Pieni-Pölly. Vuokatin 323-metrinen radiomasto valmistui Pienen-Pöllyn rinteeseen 1976, ja Kainuussakin päästiin katselemaan kakkostelevisiota.

    Aaltoja muinaisessa rantahiekassa

    Pienen-Pöllyn korkeimmalla kohdalla, 330 metriä merenpinnan yläpuolella, on kivettyneitä aaltoja. Onko tämä muinaisen meren rantaa vai onko kallio muuten vain lohjennut näin ovelasti?

    Tuolta tultiin: katsahdus Isolta-Pöllyltä etelään

    Kävely loppuu Ison-Pöllyn – joka muuten on matalampi kuin Pieni-Pölly – näköalapaikalle. Koska tämä kirjoitus tahtoo jättää lukijan suhteellisen levollisille mielin, tähän loppuun tulee eteläpuolen maisema eikä kauhukuvia Vuokatin laskettelurinteistä esitetä.

    Esoteerinen maantiede julkaisi vaara-aiheisen jutun sopivasti aivan äsken. Suosittelen – sanoisinko: jyrkästi.

  • Elämän hipaisu

    Elämän hipaisu

    Joskus elämä tulee niin lähelle, että sitä voi melkein koskettaa. Niin käy ehkä kerran kesässä, tai muutaman kerran vuodessa. Kansanretkeily lisää tällaisen kokemuksen mahdollisuutta.

    Harmaa taivas uhkaa sateella, kun pari kiipeilijää aloittaa rimpuilunsa eteläsuomalaisella kalliolla. Raikas länsituuli tekee olon kallion päällä melkein alppimaiseksi, ja kiipeilyn aikana se aivan vaivihkaa puhaltaa pilvet pois. Taivas on sininen, kun laskeudutaan viimeiseltä reitiltä.

    Kaveri lähtee kotiin, mutta minä jään paikalle. Ensimmäisen reitin huipulla kallion päällä on nimittäin avautunut ihmeellinen punavihreä näkymä: en ole koskaan nähnyt näin paljon mansikoita.

    Kävelen kallion päälle, istun portaalle ja alan nauttia lounasta. Tätä paikkaa en saa syömällä tyhjäksi, ei siis ole mitään syytä ahmia tai kiirehtiä. Loikoilen sammalella kasvot päin suuren peltoaukean yli  puhaltavaa tuulta ja nostelen marjoja suuhuni. Mihinkäs tästä tarvitsisi lähteä?

    Erään mansikan päällä tekee tutkimuksiaan pienen pieni vihreä kovakuoriainen.

    Kuoriainen taitaa kontrastit ja vastavärit
  • Rouvankangas 2 (Kansanhiihto 1977)

    Rouvankangas 2 (Kansanhiihto 1977)

    Tuulenpuuskan hahmossa pyyhältänyt aikasiirtymä ei saanut tällä kertaa puhalletuksi kansanretkeilijää 1970-luvulle, mutta keltaiset ja punaiset maalimerkit riittivät herättämään uteliaisuuden. Täälläkö ennen hiihdettiin? Onko joskus ollut aika, että hiihtoladun tekemiseen on riittänyt risujen raivaus, kohtuullisen tasainen maanpinta ja parikymmentä senttiä lunta? Ettei ole tarvittu autolla ajettavaa kymmenmetristä valaistua kiitorataa?

    Kovin selvää muistikuvaa ei ollut siitä, miten ladut aikoinaan metsässä kulkivat. Punainen reitti taisi olla vaativampi: se oli ehkä pitempi ja siinä oli jyrkempiä mutkia ja mäkiä. Keltainen saattoi olla leppoisampi.

    Voisikohan merkkejä vielä seurata? Pystyisikö reitit rekonstruoimaan vaikkapa sillä tavalla, että panisi GPS-reittitallentimen reppuun tikittämään ja antaisi maalitäplien johdattaa kulkua? Tuumasta toimeen, kansanretkeilijästä tulee kansanhiihtäjä vaikka keskellä kesää.

    Punaisen reitin alku vanhan Prikaatintien risteyksessä

    Ensin punainen. Reitin lähtöpaikka taisi olla vanhan Prikaatintien ja Sotkamontien risteyksessä Palokankaan kulmalla. Tässä näkyy moottorikelkkareitin alku, mutta punaiset merkit ilmestyvät puihin muutaman kymmenen metrin päässä.

    ”Vain” kolmeakymppiä?

    Prikaatintien alku siirrettiin sittemmin muutaman sata metriä etelään vanhan pellon kohdalle, ja vanha tie kasvaa sammalta ja pusikoituu kovaa vauhtia. Teiden väliin unohtui pieni kolmiomainen metsä. Moottorikelkkaura seuraa melkein punaisen paluulatua – tarkkaan ottaen latu on tästä vähän oikealle ja yhtyy kelkkareittiin suunnilleen siinä, missä polku lakkaa näkymästä. Punainen menolatu on tästä vasemmalle.

    Punainen nousee kankaalle

    Tien ja pellon ylityksen jälkeen alkaa varsinainen Rouvankangas, ja reitti löytyy helposti. Se nousee oikopäätä kohti kankaan korkeinta kohtaa.

    Punainen kääntyy laskuun

    Seuraa heti käännös oikeaan ja reipas lasku takaisin kankaan juurelle, kohti Hoikanlampea.

    Punainen laskeutuu tien varteen

    Punainen laskee ylhäältä oikealta lähelle tietä ja yhtyy tässä vähäksi aikaa keltaiseen. Tässä ollaan lähimpänä vanhaa Kivimäentietä.

    Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien varressa

    Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien vartta, kunnes erkaantuvat seuraavassa nousussa. Taustalla häämöttää Prikaatintien risteys, jutun ensimmäisessä kuvassa sama paikka toiseen suuntaan.

    Noustaan taas kankaan päälle, ja ensimmäisen kerran pitää oikein miettiä suuntia. Keltainen jatkaa suoraan kankaan yli, mutta punaisia merkkejä on kahteen suuntaan: etelään kohti kuusikkoista notkoa ja itään kohti kankaan lakea. Päätän seurata ensiksi ylempää reittiä. Kymmenen–kaksikymmentä vuotta vanha hakkuuaukko haittaa hieman, mutta merkit löytyvät pian toiselta reunalta. Laella näyttää olevan taas risteys: oliko punainen latu kahdeksikko? Kuljen maston taitse, ja kun tulen kelkkareitille, punaiset merkit ovat hävinneet. Päätän etsiä reitin loppuvaiheet ja palata sitten tutkimaan puuttuvaa osuutta.

    Kelkkareitti seuraa mastotietä. Punaisen loppulasku tulee maston oikealta puolelta ja seuraa tien linjaa mutkasta lähtien.

    Kelkkaura yhtyy mastolle menevään tiehen, ja rinteessä huomaankin, että punaisen ladun loppulasku tulee maston toiselta puolelta. Se tulee tien kohdalle suunnilleen siinä, missä tie alkaa kaartaa vasemmalle. Tässä taidettiinkin ottaa melkoiset vauhdit aikanaan. Kuljen reitin loppuun, jotta saan sen piirretyksi kartalle, ja palaan etsimään keltaista latua.

    Keltaiset merkit ilmestyvätkin tyhjästä tämän saman rinteen puolivälissä. Keltainen reitti on kankaan länsipuolella ja yläosissa hyvin selvä: se seurailee laitoja, nousee mäen päälle ja käy mutkan itäpuolen tiheämmissä metsissä. Siellä merkit myös katoavat, ja loppuosa jää arvailtavaksi. Ei kai se suinkaan voi ristetä punaisen kanssa siinä, missä punaisen hiihtäjillä on alamäessä kaikkein kovin vauhti? Risteyksen täytyy olla mäen päällä, mutta siitä ei näy merkkejä.

    Punainen tasaisella kankaalla

    Sitten vielä loput punaisesta. Alan seurata punaista reittiä ensin vastamäkeen ja sitten suoraan pitkin kankaan lakea etelään. Täällä merkit näkyvätkin kauas. Vähän matkan päässä ylitetään keltainen ja mennään alas kuusikkoon. Merkit häviävät, mutta ilmestyvät taas yllättäen lähellä keltaisen reitin eteläisintä kohtaa. Toisen kerran merkkejä joutuu hakemaan lähellä varastoalueita, missä on tuore (10–20 vuotta) aukko.

    Eteläinen vaaramaisema

    Käännytään taas kohti kankaan korkeita keskiosia. Täältä avautuu jopa hieman näkymiä etelän suunnalle. Sitten laskeudutaan itäpuolen soisempaan ja tiheämpään metsään, ja merkit katoavat – tietysti, sillä ei täällä 35 vuotta sitten ollut isoja puita, joihin merkkejä olisi voinut maalata. Loppumatka onkin taas arvailua, kunnes nousen lähellä mastoa kuivalle kankaalle ja löydän merkit uudestaan.

    Tässä ovat kulkemani reitit Paikkatietoikkunan kartalla:

    Keltainen on aika selvä. Punaista tulkitsen näin: koillinen silmukka ei kuulu reittiin, vaan on oma harhautumiseni. Varsinainen punainen reitti lähtee vähän matkaa keltaisen kanssa kuljettuaan etelään, mutta tässä voi myös oikaista kankaan yli suoraan korkeimmalle kohdalle ja loppulaskuun (tai voi hiihtää vain ladun eteläisempää lenkkiä). Sekä punaisen että keltaisen itäisimmät osat ovat arvailujen varassa, siellä ei näkynyt merkkejä.

    Katsotaanpas vielä vanhasta ulkoilukartasta:

    Kajaanin ulkoilukartta 1970-luvulta

    Mitä ihmettä, Rouvankankaalla ei ole latuja ollenkaan! Laajankankaan ja Kylmän lenkit ovat kyllä kartassa, ja Vimpelin tietysti. Eivätkö Rouvankankaan ladut olleetkaan virallisia kaupungin latuja? Kuka niitä sitten ylläpiti, prikaatiko? Nuo kiintorastit muistelen kyllä suunnistaneeni.

    Tässä lienee laskettu kansanmäkeä

    Olisiko näillä main harrastettu kansanmäenlaskua? Valokuva-albumissa vuoden 1977 kohdalla on kaksi kuvaa, jotka ovat Kainuun Sanomien kuvaajan ottamia. Toimittaja ja kuvaaja ilmeisesti hiljaisena uutispäivänä ajelivat ympäri kaupunkia ja miettivät, mistä voisi tehdä jutun. Rouvankankaan rinteessä lähellä prikaatin risteystä oli pari poikaa laskemassa itse tamppaamaansa jyrkkää mäkeä.

    Kansanmäenlaskijat Kainuun Sanomissa 1977

    Toivottavasti lehtijuttu vielä löytyy arkistoista.

    Laitan tähän vielä sivuhuomautuksena ulkoilukartasta otteen, jossa näkyy alkuperäinen Kylmän latu. Sehän oli olemassa vielä melko kauan sen jälkeen, kun Laajankankaan latu jäi asutuksen alle 1970-luvun puolivälin jälkeen. Kansanhiihtovihko oli laatikossa Koivuniemen talon kohdalla, ja rastin 21 kohdalla oli hieno alamäki. Kartassa näkyy pohjoispuolella toinenkin latu, lieneekö se nimeltään Variskankaan tai Savikon lenkki? Sitä en valitettavasti koskaan hiihtänyt.

    Kylmän latu

    Ennen oli kaupungilla varaa pitää yllä kansanhiihtolatuja ja kiintorasteja, urheiluhan tapahtui yleensä ulkosalla. Nykyisin keskitetään ponnistukset siihen, että loputkin talviurheilulajit saadaan siirretyksi sisähalleihin.

  • Rouvankangas

    Rouvankangas

    Kansanretkeilijä päättää sunnuntaikävelyn kohteen yleensä viime tingassa tai vasta matkalla. Ratkaisu syntyy holtittomasti ja mielivaltaisesti ja saattaa aiheuttaa reippaassa vauhdissa kiperiä äkkikäännöksiä ja syöksyjä. Näennäisen älyttömiin päätöksiin löytyy usein selitys henkimaailmasta. Tällä kertaa tapahtui heittäytyminen rutiininomaiselta kävelytieltä vilkkaan valtatien yli hyvin tuttuun mutta vuosikausia käymättä olleeseen metsään, ja retken mielekkyyttä voisi luonnehtia psyko- ja urheiluhistorialliseksi.

    Kiinalaisia lyhtyjä

    Virallisen kameran ollessa Jas-tekniikan (jakt, attack och spaning) kynsissä oli luontokuvauksessa yritettävä repiä kaikki irti taskussa alinomaa mukana kulkevasta pokkarista. Sehän toki oli jo aiemmin osoittautunut etevämmäksi kukkien lähikuvauksessa. Nyt kesäkuun alkupäivinä saattoikin sitten odottaa jo monenlaisia liikkuvia hyönteisiä.

    Katajainen kangasperhonen

    Kangasperhonen yrittää siipiensä vihreän alapinnan avulla naamioitua mustikanlehdeksi, mutta katajan oksalla temppu ei ole kovin uskottava.

    Päiväperhosen kuvaus pikkukameralla tapahtuu seuraavasti: Kun perhonen laskeutuu lähettyville, kuvaaja jähmettyy heti paikalleen ja tsuumaa polttovälin suurimmilleen. Sitten hän kääntyy kohti perhosta hitaammin kuin tuulessa huojuva varvikko ja alkaa ottaa kuvia. Puolen metrin päähän päästyä kuvausohjelma vaihdetaan supermakroksi, jolla voi tarkentaa senttien päähän. Sitten taas lähestytään varoen heiluttamasta kasveja ja jatkuvasti laukoen. Jos kuvaajalla on malttia ja tuuria, hän saattaa päästä parin sentin päähän perhosesta, jolloin siivet voivat täyttää puolet kuva-alasta. Tällä etäisyydellä syväterävyyttäkin voi jo käyttää hyväksi.

    Tämä ei ole koivumittari

    Tänään kangasperhoset ovat aika kesyjä. Kuumana ukkostavana päivänä ne saattavat lennellä polulla kulkijan edellä varoittamassa lähestyvästä ukonilmasta: ne laskeutuvat ja hankaavat siipiään vastakkain esittäen näin symbolisesti staattista sähköä.

    Tämä ei ole seitsenpistepirkko

    Kovakuoriaiset eivät yleensä lennä karkuun, mutta ne kiepahtavat helposti lehden taakse hankalaan asentoon.

    Lude (lausutaan ljuud)
    Puolukoita tulossa

    Puolukoita on tulossa, kuten mustikoita ja alempana lakkojakin.

    Roopurin uria Rouvankankaan laella

    Sotakoneet ovat kuluttaneet kankaan tasaisen lakiselänteen paikoin velliksi. Rouvankangas, aikaisemmin suosittu ulkoilu- ja marjastuspaikka on jostakin syystä annettu militäärien harjoittelualueeksi. Korkeimmalla kohdalla on masto, ja räikeä moottorikelkkaura halkaisee kankaan.

    Sivummalla riittää kuitenkin ehyttä kangasta. Kävelen mäen eteläiselle rinteelle, josta avautuu jopa hieman näkymiä kaukaisille vaaroille. Alhaalla on yhä vuosikymmeniä vanha epämääräinen varastoalue, jota kai on viimeksi käytetty puutavaran varastointiin ja haketukseen. Etsin alueelle johtavan tien varresta paikkaa, jossa talvella 1983 Erkki Virtasen (nimi muutettu) kanssa räjäytin nuotiossa retkikeittimen butaanisäiliön. Tuo kummallinen episodi on vuosien saatossa elänyt mietteissäni vaihtelevina kaunokirjallisina kehitelminä, enkä nykyään ole edes varma siitä, tapahtuiko se todella vai kuvittelinko kaiken. Komea tulipatsas siitä joka tapauksessa syntyi.

    Puhdasta tuli

    Ei löytynyt Camping gaz -säiliön riekaleita, vaan tämmöinen lieriö. Pesukoneiden, televisioiden ja sohvien heittäminen metsäteiden varteen on kauneinta suomalaista kansanperinnettä.

    Lirppu ja Napsu

    On täällä lemmikkien hautausmaakin. Kai. Nimet eivät ainakaan kuulosta sankarivainajilta.

    Kukkia heille, sitten kotia päin kankaan länsilaitoja pitkin.

    Silloin tapahtuu se, mikä on tähän asti leijunut vain aavistuksena ilmassa: tämän retken kenties varsinainen tarkoitus tulee näkyväksi, tuulenpuuska käy läpi männikön ja aikasiirtymä yrittää heittää minut takaisin 1970-luvulle. Puunrungoissa on tutunoloisia merkkejä:

    Keltainen
  • Paratiisi keskellä kaupunkia

    Paratiisi keskellä kaupunkia

    Etsipä semmoinen Helsingin kartta, jossa näkyvät kunnanrajat – taannoista Sipoon osien kaappausta edeltävä kartta toimii paremmin – ja tökkää sormesi arviolta Helsingin alueen keskikohtaan. Se saattaa hyvinkin osua Helsingin niemimaan itäpuoliselle laajalle merenlahdelle tai sen reunojen vesijättömaille. Täällä on Vanhankaupunginlahti, jonka avointa vesialuetta sanotaan Vanhankaupunginseläksi. Länsirannat ovat kauan olleet satamana ja outoina teollisuus- ja varastoalueina, ja Arabianrannassa on uusi asuinalue. Pohjois- ja itäpuoli sen sijaan ovat säästyneet kaupunkirakentamiselta. Jokainen näkevä metromatkustaja tuntee Kulosaaren sillalla pakottavaa tarvetta nostaa silmänsä lehdestä ja tarkastaa maisemassa vallitsevat valaistussuhteet, jotka elävät ihmeellisellä tavalla vuoden- ja vuorokaudenaikojen mukaan.

    Viikki

    Sillalta lahden pohjukkaan on nelisen kilometriä, ja leveyttäkin vesialueella on itä–länsisuunnassa kaksi ja puoli kilometriä. Alueen laajuus ja monimuotoisuus paljastuu kuitenkin toden teolla vasta silloin, kun kulkija ottaa polkupyörän, veneen tai jalat alleen ja lähtee koluamaan rantoja, niittyjä ja saaria. Kansanretkeilijä ei tietenkään voinut jättää tutkimusta Kivinokalla käyntiin ja ylimalkaiseen ympäripyöräilyyn, vaan oli lähdettävä käymään saarissa ja rantaniityillä. Varsinkin kun kevätkin oli kiivaimmillaan ja kuuluisat lintukosteikot täynnä liikettä.

    Viikin laitumia

    Kun on ensin seurannut auringonnousun korkealta paikalta, ehtii kiivaasti pyöräillen kokemaan uusinnan merenpinnan tasolla. Viikin rantaniityillä lainehti viileä usva vielä hetkisen, ennen kuin auringon säteet hajottaisivat sen näkymättömiin. Karja loikoili kaikessa rauhassa, laitumella yötään viettäneet linnut alkoivat suunnata vesille.

    Viikin karjaa

    Lujaa ajavan kansanpyöräilijän säikäyttämä kauris loikki tieltä ruovikkoon, muttei päässyt piiloon, sillä viimekesäinen järviruoko on mattona maassa ja uusi viheriöivä vasta nousemassa matonraoista. Vantaan suulla kalastajat aloittelivat ongintaansa.

    Lammassaareen
    Melkein Lammassaaressa

    Lammassaari on siitä kätevä saari, että sinne pääsee kävellen. Lahden pohjoisosa on yllättävän matala ja varmaankin suurimman osan aikaa kuivilla. Kartoissa on näillä kohdin mittakaavasta riippuen vettä tai kosteikkoa.

    Pitkospuilla on pysyttävä, pyörä on jätettävä Pornaistenniemeen. Matkalla on käkkyräistä lepikkoa, jota on ehdottomasti tultava katsomaan aamuyön sumussa ja myöhäissyksyn harmaudessa. Täällä on erilainen satakieli kuin rantametsässä.

    Aurinko osuu jo rakennuksiin ja puunlatvoihin, maisema saa kellertävää väriä ja sumu häviää vähitellen kokonaan.

    Sumu hälvenee

    Lahden rannoilla on lukuisia lintutorneja, Lammassaaren pohjoisreunallakin yksi. Kierros käy sen kautta saaren itärannan venesatamaan, ja laiturilta avautuu nyt aivan kunnon selkä. Voimalaitoksen piippu saa esiintyä taas uudessa valaistuksessa.

    Sumu on haihtunut

    Keskellä Lammassaarta kohoaa komea Pohjolan pirtti, jota isännöi Raittiusyhdistys Koitto. Saaressa on myös kymmeniä pikku kesämajoja, samanlaisia kuin Kivinokalla.

    Pohjolan pirtti

    Lammassaaresta pääsee pienemmälle Kuusiluodolle taas pitkospuita myöten. Kyhmyjoutsen on rakentanut pesänsä aivan lähelle saaren sisääntuloporttia. Kulkiessaan katse joutsenenpesään kiinnittyneenä kansanretkeilijä tulee säikäyttäneeksi harmaahaikaran lentoon aivan pesän läheltä.

    Rentukka ja Vanhankaupunginselkä

    Kuusiluodon eteläkärjessä ollaankin sitten Vanhankaupunginselän suurimman yhtenäisen vesialueen reunalla.

    Kokkoluoto ja Arabia

    Puolivälissä Kuusiluotoa ja Arabianrantaa on pikkuinen Kokkoluoto. Se on ollut pitkään saman kalastajasuvun hallussa. Nykyään sieltä ei enää lähdetä ammattimaisesti kalaan, vaan paikka on kesämökkinä.

    Kaste kimaltaa

    Rentukan on kukittava toukokuussa, sillä pian järviruoko kasvaa parimetriseksi ja peittää matalat kasvit hämärään. Myllypuron sieni ja Siilitien kerrostalot vaanivat horisontissa.

    Aamukahvit vedetään Pornaistenniemen lintutornissa. Lähellä, avoveden reunassa, on piilokoju, josta voi vakoilla arempia kaislikon asukkaita.

    Loppi ja sen takana Lammassaari

    Lopuksi kierretään vielä itärannalle katselemaan maisemaa myötävalossa. Loppi on pieni lehtevä saari Lammassaaren ja itärannan puolivälissä. Oikeastaan se näyttää niemeltä, sillä ruovikko yhdistää sen pysyvästi lahden pohjoispäähän. Kyhmyjoutsenet liikkuvat asioillaan, ja sinisorsalla näkyy olevan jo poikaset. Aamun mittaan stratocumulusmatto on vaivihkaa leijunut maiseman ylle.

    Ufon laskeutumispaikka Mölylän edustalla

    Mölylän kalliolta pääsee katselemaan lahtea vähän korkeammalta, ja silloin paljastuu erikoinen pyöreä kaislikkomuodostelma. Epäilemättä kysymyksessä on ufojen laskeutumispaikka.

    Kalliolta löytyy myös kolmen sodassa henkensä heittäneen miehen muistoksi tehdyt kaiverrukset. Pauli, Eugen ja Tauno ovat edesmenneet vuosina 1944, 1940 ja 1941.

    Vielä pistäytyminen Fastholman lintutornissa ja hieman erilainen näkökulma tähän maisemaan. Aurinko on jo korkealla ja valo kovaa, kun otan retken päätteeksi panoraaman Herttoniemen Majavakalliolta.

    Viime elokuulta on samoilta seuduilta pari kuvaa Helsinki-arvuuttelusarjassa.

  • Sipoonkorpi 12: luontoäiti

    Sipoonkorpi 12: luontoäiti

    Toukokuun toinen sunnuntai oli metsän suojassa lämmin, vaikka aukeilla puhalteli kylmä viima. Metsä oli täynnä vaaleanvihreää valoa. Puiden oksistossa oli vielä tilaa, sillä lehtipuissa oli vasta hiirenkorvat. Metsän pohjalla kuului kohina: maasta työntyi valtavalla voimalla ihmeellisiä kasveja.

    Tulvii

    Soiden reunoilla, notkoissa ja syvemmillä polku-urilla pääsi porskuttamaan. Mutta ei tulvavesiä ainakaan enempää ollut kuin marraskuun sateilla. Kansanretkeilijä päätti kulkea mahdollisimman paljon ilman karttaa, eikä sitä sitten tarvittukaan kuin yhden harhaanmenon korjauksessa. Simpanssi oli salaa unohtunut kotiin. Vapaamuotoisesta suunnistamisesta aiheutuikin pari yllättävää väärinkulkemista. On häkellyttävää tunnistaa äkkiä tuttu paikka, joka ei kuitenkaan ole se johon kuvitteli olevansa tulossa. Mutta tuttuun vihreään purolaaksoon osaisi nyt jo vaikka unessa.

    Toukka eli katepillari

    Tämän sananjalkoja lukevan perhostoukan on täytynyt talvehtia toukkana, niin iso se jo on. Jotain seittiä on tarttunut sen karvoihin.

    Siemenpuuasentoon hakattu punapuumetsä

    Tähän aikaan vuodesta puissa on joka päivä erilainen vihreän sävy. Laaksossa ei sävyjen määrä vielä ylittänyt syksyn kahdeksaasataa, oli ehkä vielä hieman liian aikaista. Kun kaikki kuusikon hämyssä kasvavat pensaat saavat lehtensä, päästäneen sävyissä yli tuhannen.

    Eilieneiden kevätkokous

    Aleneva maasto ja tasainen sammalmatto houkuttelevat ryntäämään eteenpäin. Mutta kun malttaa kulkea hitaammin ja katsella jalkojensa juureen, huomaa, että on käynnissä joukkojen nousu. Suosittu tapa on kasvaa ensin sammalen suojassa spiraaliksi ja ponnahtaa sitten vieterin tapaan lähes silminnähtävällä vauhdilla ylös valoon.

    Korkeat seudut, joilla lehtipuita on vähemmän, ovat yllättävän hiljaisia. Vain peippo ja rastaat lauleskelevat ja tiaiset huutelevat varoituksiaan. Mutta lehtevämpiin laaksoihin laskeuduttaessa tulee kuoroon lisää ääniä. Olisi kansanretkeilijällä taas linnunlaulujen kertauksen paikka. Punatulkku näyttäytyy yllättäen – tavallisestihan sitä näkee vain talvella asutuksen liepeillä, mutta kesät se piilottelee tiheissä metsissä.

    Lapset laitumella

    Sarjassamme maisema vuodenaikojen vaihtelussa: 13. toukokuuta.

    Päiväperhosista olivat liikkeellä ainakin sitruuna-, neito- ja kangasperhonen sekä keltaperhonen, joka tosin oli niin haalistunut, että oli käytännössä valkoperhonen. Valkovuokot aiheuttivat tilapäisen lumisokeuden, minkä takia valokuvia piti alivalottaa 2/3 aukkoa.

    Esterata

    Polun poikki kaatuneet puut ovat viime talven jälkeen tuttu näky Sipoonkorvessa ja muualla eteläisen Suomen metsissä. Ängesbölen kämpän lähellä on erikoisen hankala rytö: lienee selvää, miksi kansanhiihtäjä katsoi tässä maaliskuussa parhaaksi ottaa sukset jalastaan.

    Vaikka kansallispuistossa ollaan, lienee parasta, että moottorisaha saa laulaa näissä paikoissa tänä kesänä. Ainakin tärkeimmät, viralliset ja puoliviralliset polut on hyvä pitää auki, ettei kulutus leviä tolkuttomasti ympäristöön. Liikenne on täällä niin kovaa, että uusi  kaatuneen rungon kiertävä polku syntyy päivissä.

    OH-LTS

    Kokemuksesta kansanretkeilijä tietää, ettei Gillermossarna-suo ole hiljaisimpia leiripaikkoja. Tietyllä tuulella Helsinki–Vantaan laskeutuva liikenne kulkee suoraan ylitse, ja ruuhka-aikana kohisee jatkuvasti. Tässä Finnairin A330.

    Louhi

    Jöusjärven länsipuolella on siirtolohkare, jonka päällä kasvaa kuusentaimi. Kuinkahan kauan kuusi pysyy kasvaessaan kiven päällä? Kuinka monta kertaa tuhansien vuosien aikana kiven päälle on kasvanut uusi kuusi, pysytellyt siellä pari- kolmekymmentä vuotta ja rysähtänyt sitten alas? Jos nämä kalliot ovat olleet kuivilla viisikin tuhatta vuotta ja joka kolmaskymmenes vuosi on tullut uusi näre, tämä nykyinen on sadaskuudeskymmenesseitsemäs.

    Louhesta löytyy netistä useita kuvavariaatioita.

    Sammakonkutua savisen metsätien lammikossa. Nyt on nuijapäillä kiire kuoriutua, sillä jos aurinkoisia päiviä riittää, tie kuivuu tuota pikaa.

    Eteläisen Tyynenmeren koralleja
  • Alppi, Horisontti ja vastavalo

    Alppi, Horisontti ja vastavalo

    Itä-Euroopan kesäaika ennätti keikahtaa sunnuntain puolelle, kun kansanretkeilijä hieman väkinäisesti pakertaen sai työnnettyä edellisen artikkelin julkaisuputkeen. Seuraavallekin päivälle oli varattu tila kunnon jutulle, ennen kuin lakkaamattomat kuva-arvoitukset taas pääsisivät vallalle. Harkinnassa oli Sipoonkorpikin, mutta lopulta kansanretkeilijä päätti kuvata auringonnousun Vuosaarenalpilta, jos heräisi ajoissa ilman pakkokeinoja. Nyt auringonnousuja voi nähdä vielä nukuttuaan kohtuullisen yöunen, mutta kesemmällä niitä täytyy lähestyä toisesta suunnasta valvomalla yön läpi.

    Ja kun henkimaailma on mukana, hereille havahtuminen tapahtuu itsestään naksahtaen. Kansanretkeilijän polkiessa alpin huipulle aurinko oli oman mittansa verran metsänreunan yläpuolella, joten Canon sai kiireesti ruveta laulamaan suvivirttä. Onneksi ei ollut vaarana käydä niin kuin jouluna Vuokatilla.

    Vasta töllöttimen ruudulta katsottaessa yllä olevasta kuvasta paljastui auringosta lähestyvä valkoposkien aura. Muutamassa sekunnissa se ylitti alpin huipun:

    Suunta länteen

    Nousevan auringon valaisemasta satamasta syntyi myös panoraama.

    Joulutähti onkin idässä

    Myös satamamuurin kärjestä voisi kuvata melkein auringonnousun, jos ei turhaan viivyttelisi. Suorin reitti edellyttää maastopyöräilyä ja pyörän nostelua polun poikki kaatuneiden puunrunkojen yli. Joulutähti kohosi parhaillaan Granön yläpuolella. Puolisen tuntia näyttää kuluneen näiden kuvien välillä. Tuli muistutus siitä, että pienellä aukolla vastavaloon kuvatessa suljin muotoilee valonlähteistä tähtiä.

    Auringonnousunranta

    Sataman itäreunalle on annettu nimeksi Auringonnousunranta. Kala- ja harmaalokit, tiirat ja meriharakat pyrähtelevät lentoon polulta ja penkereeltä pyöräilijän kiitäessä lähemmäksi. Viereinen Kalkkisaari on vilkas ja meluisa lintuluoto. Muuriin olisi pitänyt rakentaa asuntoja, vaikkapa opiskelijoille. Pihalla olisi kiva polttaa kokkoa ja mekastaa.

    Protector

    Yllättäen satamassa ei näkynyt ainuttakaan laivaa. Hinaaja Protectorin masto kohosi näköalatasanteen viereen.

    Ongintaa Kappelikivellä

    Uutelan Särkkäniemessä aamuvirkut kalamiehet onkivat Kappelikiven luona.

    Tervaleppä vartioi

    Näistä vastavaloharjoitelmista aiheutui iltatöiksi varsinaista taivaanrannanmaalausta, kun poistin retussilla pölytäpliä ja linssiheijastuksia kuvista.

    Särkkäniemen luonnonsuojelualueella saa liikkua vain polkua pitkin. Kävelin kyllä poluilla, mutta olisikohan pitänyt pysytellä vain virallisella luontopolulla? No, näiden kuvien perusteella minua voi tulla tarvittaessa sakottamaan.

    Tässä on sitten panoraamassa se flada eli maan kohotessa vähitellen kuiville jäävä merenlahti.

    Flada
  • Kivinokka

    Kivinokka

    Helsingin kaupunki jakaa vuosittain joka kotiin kaavoituskatsauksen, jonka ensimmäisiltä sivuilta on hyvä tarkistaa kiireellisimmät lähiretkeilykohteet. Ne on merkitty vihreällä yleiskaavoituskarttaan, mikä merkitsee, että tulevina vuosina alueet saattavat kokea suuria mullistuksia. Uusimmassa katsauksessa tällaisia paikkoja Helsingin itäisellä puolella ovat Kivinokka, Vartiosaari, Meri-Rastilan länsiranta ja valtava Östersundomin alue.

    Iloisin värein piristetään kalvakkaa huhtikuuta

    Helsingin Vanhankaupunginlahden ympärille syntyi 1900-luvun alkupuolella työläisten kesänviettopaikkoja Kivinokalle ja Lammassaareen. Kesäisin siellä yövyttiin teltoissa ja lautamajoissa, jotka purettiin talveksi. Sota-ajasta lähtien ruvettiin rakentamaan pysyviä mökkejä. Nykyisin Kivinokassa on 600 pientä kesämajaa ja lisäksi viereisessä Herttoniemen siirtolapuutarhassa parisataa.

    Kalasatama rakentuu ja peittää vanhan Helsingin

    Itäisen Helsingin metromatkan kohokohta on Vanhankaupunginselän vaihtuvien valaistusten ja vuodenaikojen mukaan elävän maiseman tarkastelu Kulosaaren sillalta. Tähän maisemaan kuuluvat talvisin rohkeat pilkkijät, jotka ilmestyvät Kivinokan ja vanhan satama-alueen välille heti, kun jää on sentin paksuista, ja poistuvat huhtikuussa paria päivää ennen jäiden lähtöä.

    Nyt Sörnäisten sataman paikalle nousee kovaa vauhtia uusi Kalasataman kaupunginosa. Merihaka on jo jäänyt uusien talojen taakse, mahtaneeko Tuomiokirkostakaan jäädä muuta kuin kupoli näkyviin?

    Ruokomatto hiekkarannalla
    Älä leiki suihkulla

    Uimarannalla on talven korkeiden vesien tuoma ruoko- ja rojumatto. Lämmin huhtikuun päivä houkuttelee kävelijöitä, jotka istahtavat penkille ja kääntävät kasvonsa kohti aurinkoa. Lapset tekevät rantahiekalta jännittäviä löytöjä: pulloposteja, toisista maanosista ajelehtineita kenkiä ja muinaisten purjelaivojen mastonkappaleita.

    Vastarannalla on Leposaari, jossa on Kulosaaren hautausmaa ja kappeli, sen takana Kulosaari ja Itäväylän ja metron lakkaamaton liikenne. Täällä on ihmeen rauhallista, ainakin näin alkukevään sunnuntaina. Jonkin verran on liikenteen kohinaa, mutta se taitaa tulla yläilmoista.

    Uimarannan viereisiä mökkejä

    Mökeillä ei ole monta neliömetriä omaa pihaa. Kunhan puihin tulee lehdet, maisema vähän pehmenee ja mökit saavat näkösuojaa.

    Saudi-Arabia
    Tervaleppäkuja

    Selän länsirannalla on Arabianrannan uusi värikäs asuinalue osittain mereltä vallatulla maalla.

    Kivinokan terävään länsikärkeen, kapeaan niemennokkaan, johtaa hieno tervaleppäkuja. Sulan veden aikaan kalamiehet eivät pääse tätä pidemmälle, vaan joutuvat tyytymään rantakiviltä onkimiseen.

    Meditoija on viettänyt lammikon äärelle polvistuneena niin kauan aikaa, että on muuttunut suolapatsaaksi. Tässä on muinoin sijainnut tanssilava, ja kiveen kiinnitetty laatta kertoo, että kuuluisa Dallapé-tanssiorkesteri on perustettu 1920-luvulla juuri täällä.

    Meditoija ja Dallapé-muistolohkare
    Fastholma

    Nokan koillisosa on sankkaa kuusikkoa. Siellä on esteetön luontopolku ja lahden rannassa tolppien päällä lintulava, josta sopii tarkkailla vesilintuliikennettä. Herttoniemen puolella on kiinnostava vanha talo.

    Kivinokalle laaditaan nyt osayleiskaavaa, eikä virkistysalueena säilyminen ole itsestään selvää. Asutuksen rakentamistakin on ehdotettu. Kaupunkisuunnitteluvirasto kerää kansalaisten ehdotuksia alueen tulevaisuudesta.