Talvipäivänseisaus on 22. joulukuuta, joten viikon päästä on kai periaatteessa vuoden lyhyin sunnuntai. Mutta silloin saattaa jo olla lunta – toivotaan niin. Ja kun tänään on satanut vettä koko päivän, käytännössä on vietetty ainakin vuoden tähän mennessä pimeintä sunnuntaita.
Tein neljäntenä adventtisunnuntaina kuvailukierroksen Itä-Helsingissä. Sateen takia en viitsinyt kantaa järjestelmäkameraa, vaan koetin ottaa kaikki tehot irti pikkupokkarista. Statiivillekin olisi ollut käyttöä, mutta päätin tällä kertaa liikkua kevyesti.
Valokuvauksessa on tavallisesti oltava varovainen vastavalon kanssa, mutta tänään opin, että myös vastatuulta on varottava – se kun puhaltaa helposti sadepisaroita linssiin. Tuulisilla paikoilla, kuten Vuosaarenalpilla, tuuli saa kuvat myös helposti tärähtämään, vaikka kuinka painaisi kameraa hanskalla pehmustettua lohkaretta vasten.
Mustikkamäki viheriöi ja lainehtii. Tänä syksynä on taas yksi kuivunut mänty rojahtanut pitkälleen.Mustapuroon mahtuisi täällä yläjuoksulla vielä muutama litra vettä.Kelkkapuistossa ei jostain syystä ollut nyt laskettelijoita.Mellunkylän eteläisimpään kulmaukseen rakennetaan uutta asuinaluetta. Täällä on juntta soinut koko syksyn.Kontionmäen hyppyrimäessä on lehti- ja liejukeli, mikä tekee nousemisesta kiinnostavaa. Autolla jaksetaan ajaa adventtipyhänäkin. Etsi edellisen kuvan ottopaikka.Hyppyrimäestä voi laskea myös pyörällä ja lapset ja aikuiset yhdessä.Suomenlahti oli edelleen täynnä. Suorastaan tärähtäneen täynnä.Ja Mellunkylänpuro toi lisää vettä. Etsin tällä retkellä myös kauhuelokuvan kuvauspaikkoja.Tämä on valosaasteen viheliäisimpiä muotoja. Pysäköintialuetta – ja samalla koko ympäristöä – häikäistään valonheittimellä jopa 18 tuntia vuorokaudessa.Vuosaarenalpilla työskenteli hirmuloiden sukuun kuuluva jättiläisolento.Vuosaari ja arkkitehdin keskisormi.
Tässä on hieman jatkoa viikko sitten ilmestyneelle kuvalle numero 32. Talvea ja lunta odotellessa vallitsee marraskuinen pimeys, lämmintäkään ei enää ole.
Kumpi hyppää ensin?
Nämä Helsingin länsirannat ovat mereltä vallattuja alueita. Entisten saarien nimet elävät vielä katujen ja paikkojen nimissä: Jätkäsaari, Saukko, Saukonpaasi, Kellosaari, Salmisaari, Tammasaari, Kalliosaari. Vanhoja karttoja (ei valitettavasti anna linkittää hakutuloksiin) katsoessa yllättyy, miten laajoina Ruoho- ja Hietalahti ennen muinoin lainehtivat.
Ruoholahden kanava
Tässä vielä vastakuva kuvan 32 auringonlaskulle ja variaatio, jossa Lauttasaaren siluetti nousee esiin sillan takaa. Ja näppäilijä käytti tosiaankin vain pokkarin valmisohjelmia ja minimaalista jälkikäsittelyä. Statiivin virkaa tekivät kanavan kaiteet ja pollarit.
Tämä on eräällä tavalla sukua edelliselle. Tämä on niin perkeleellis-saatanallisen vaikea, etten itse mitenkään voisi arvata, jos en olisi ohi kävellyt ja valokuvaussilmällä katsellut.
Tuli tänään asiaa Itä-Pasilan virastoihin. Oli siinä hiukan aikaa sekä ennen että jälkeen asioinnin, joten katselin vähän ympärilleni.
Ihan vieressä näytti olevan Opastinsilta, jonka katukilpi vilahtaa Arvottomien kohdassa 10.55 Mannen ajaessa Volgansa työpaikan pysäköintihalliin. Opastinsilta on oikeastaan ylätason kävelykatu, eikä autojen alamaailmassa ole varsinaisesti samannimistä katua. On vain kiinteistöjen kellareihin johtavia ajoramppeja. Maanpäällinen poikkikatu, jolta Arvottomien kohtaukseen ajetaan, on Kirjurinkatu. Luolan sisäänkäynnin katukilpeä ei enää ole.
Noustaas hiukka rauhallisesti ylös
Tasanne, johon työhöntulokohtauksen autolla ajo päättyy (11.11) ja jossa myöhemmin (15.47–19.20) Hagström apureineen uhkailee ja pahoinpitelee Mannea, sijaitsee jättimäisen harmaan Pasilan virastokeskuksen alla. Tätä kautta kulkee rakennuskompleksin huoltoajo, ja tasanteelta lähtee useita ajoluiskia vieläkin alempana sijaitseviin halleihin.
Ei taida tänään löytyä banaaneja
Tajusin vasta nyt, kun tarkastin kuvakulmia uudestaan elokuvasta, että gangsterikohtauksessa Mannen Volga on tämän kopin edessä nokka kuvan vasempaan laitaan päin ja Hagströmin auto (NC-97) tulee kuvan katsomissuunnasta alas halliin ja pysähtyy Volgan tälle puolelle. Suuri osa kohtauksesta on kuvattu kopin edestä ylös ajotien suuntaan eikä päinvastoin, niin kuin olin muistellut.
Ensi kerralla emme ole yhtä ystävällisiä
Jos olisin mennyt kopin eteen kuvaamaan ajotietä, olisin saanut saman kuvakulman kuin elokuvassa. Täältä saapuvat Hagström ja Mitja (16.17), tänne gangsterit myös häipyvät jätettyään Mannen virumaan Volgan konepellille (19.06).
Kohtauksessa on käytetty noin neljää pääasiallista kuvakulmaa, niiden variaatioita ja lähikuvia. Yhteensä kamera on ollut ehkä vajaassa kymmenkunnassa paikassa.
Pasilan virastokeskus, huoltoajo
Lopuksi vielä paikan sisäänkäynti ulkoa päin. Tämä näkymä ei esiinny elokuvassa. Mutta kuka tietää, mikä ääniefekti on elokuvan kohdassa 15.59, heti veitsen napsahduksen jälkeen?
On arveltu, että nykyisen Suomen alueella ovat jotkin kansanryhmät pitäneet toteemieläimenään hirveä ja toiset karhua. Helsingin aluetta näyttää hallitsevan tämän sarjan perusteella karhuklaani, mutta on täällä hirvelläkin kannattajansa.
Kansanretkeilijän piti koluta Nybyggetin, Kalkkiruukin ja Helgträskin välistä kolmiota. Jalka- ja -kineongelmien ansiosta retkestä tuli kuitenkin aiottua lyhyempi.
Oli muka kätevämpää lähteä matkaan nahkaisissa retkikengissä, kun vaihtoehtona oli polkeminen lenkkareissa ja kumisaappaiden vaihtaminen maastoon. Mutta kun maastossa on paljon vettä muuallakin kun soissa ja kengistä on yhä pari saumaa rikki, sukat rupesivat kastumaan jo alkumatkasta. Kun viikot sataa ja sunnuntaiksi tulee ulkoiluilma, maa on hyvin märkää ja vettä on poluillakin suurina lammikoina.
Lisäksi polvi kipeni taas. Niinpä Holmmossenin hiidenkirnu jäi odottamaan toista kertaa.
Kansanpyörä kansallispuistossa
Kansanpyöräilyn päätteeksi ajoneuvo pannaan kiinni kansallispuiston tolppaan. Automobiili sopii jättää tänne varta vasten tehdylle pysäköintialueelle, mutta pyörällä olisi ehkä voinut jäädä jo vähän eteläisempään polunristeykseen.
Bakunskärrs träsket från väst
Bakunskärrin lampi on keskellä avosuota, mutta suon laidat ovat viidakkoiset ja upottavat, joten kunnon suokuvia ei oikein saa. Lännen puolella on mukava eväidensyöntikallio, josta lammen juuri ja juuri saa maisemakuvaan.
Sipoonkorvessa on avosuota vain pieniä tilkkuja siellä täällä, kansanretkeilijän makuun liian vähän. Olisi kai pitänyt olla liikkeellä tuhat vuotta sitten, ehkä lukuisat nykyään metsäiset suot olisivat silloin olleet avonaisempia. Hyppjaskärr oli valittu tämänkertaisen retken suomaisemaksi.
Suomaisema 1990-luvulta
Tämä on kokeellista valokuvausta. Sen jälkeen, kun haikailin laajakulmaista objektiivia metsäkuviin, olen oppinut, että Hugin osaa tehdä panoraamoja myös ruudukko- eli mosaiikkityyliin. Tässä on rätkitty kuusi kuvaa kahdessa rivissä eli yhteensä 12 kuvaa. Ohjelma osaa itse järjestää kuvat ja harsii ne yhteen sangen taitavasti. Montako virhettä huomaatte kuvassa (kyllä niitä siellä on)?
Opettelemalla saisi ehkä perspektiivinkin vastaamaan paremmin todellisuutta. Kallio oli oikeasti aika jyrkkä töyräs eikä tällainen loiva kouru.
Lähellä on Brännberget-niminen kallio. Tämännimisiä mäkiä on Sipoonkorvessa siis ainakin kaksi. Hienoja kallioita yleensäkin on näillä seuduin niin paljon, ettei kaikkien päälle välttämättä tarvitsisi kiivetä. Mutta pakkomielle mikä pakkomielle, olihan siellä käytävä. Ylhäällä koputteli tikka, ei tosin paikan nimeen sopivasti palokärki, vaan käpytikka. Rinteessä punoittivat kielon marjat.
Vuoristokiipeilijän tulisi tietää, että maisemat ovat parhaimmillaan rinteessä, ei huipulla. Eipä täälläkään ihmeitä ollut, paitsi siis se tikka. Alhaalla piti taas harrastaa kokeellista kuvausta ja ottaa pystypanoraama.
Brännbergetin juurella
Latvat ovat taas palaneen uuniluudan näköisiä ja taivas puhki, mutta menköön tämä nyt harjoitelmana. Otin vastaisen varalle myös monivalotusversion, ja nyt pitäisikin ottaa selville, miten rakennetaan kuva jossa yhdistetään HDR- ja panoraamatekniikka. En oikein tiedä, pystyykö Huginilla tekemään molemmat. Max Lyons on tehnyt hienoja panoraamoja, joissa on ruutuja jopa kolmessa rivissä ja kahdella valotuksella.
HDR-versio
Lisäys vuorokauden päästä: tein Brännbergetin kuvasta uuden HDR-version vertailtavaksi. Valotus on nyt huomattavasti miellyttävämpi. Tekniikka oli seuraava: yhdistin jokaisen monivalotuksen erikseen Imagefuserilla ja harsin sitten yhdistetyistä HDR-ruuduista pystypanoraaman Huginilla. Viimeistelyn tein Aperturella tavalliseen tapaan.
Taivas ei ole puhki ja metsä on saanut lisää lämmintä väriä. Toisaalta kuvan alaosa on huomattavan epätarkka. Joko Imagefuserilla on ollut vaikeuksia yhdistää kuvan pimeimmän osan ruutuja tai sitten alaosan valotukset ovat tärähtäneet. Statiivihan tässä pitäisi olla ehdottomasti. Taidankin mennä statiivikauppaan ennen ensi viikonlopun kansanretkeilyä. Ehdotuksia tukevaksi, säädettäväksi ja kannettavaksi statiiviksi otetaan vastaan.
Ensimmäisten kesätauon jälkeisten elokuvailtojen ohjelma paljastaa, että olenkin aikamoinen lälläri.
Ensimmäisenä tiistaina olisi ollut tarjolla vielä Truffaut’ta, mutta periaatteideni vastaisesti totesin, ettei makeaa mahan täydeltä.
Avausillan yleisömenestys Orionissa oli kova: sali oli käytännöllisesti katsoen täynnä. Osasin ounastella otsikon mukaista katsojakoostumusta, enkä erehtynyt: ensimmäisen näytöksen yleisöstä huomattava osa näytti olevan 15–30-vuotiaita naisia. Se ei ole epämiellyttävä asia.
The Virgin Suicides (suomeksi Virgin Suicides) melkein vastasi odotuksia. Kun en etukäteen mitään tiennyt, odotin tosin enemmän Peter Weirin elokuvan Huviretki hirttopaikalle (1975) tyylistä mysteeriä.
Manhattan on suosikkielokuvani, vaikkei se olekaan maailman eikä edes Allenin paras. Katsojan kuuluu liikuttua jo alkukuvien aikana, kun Rhapsody in Blue huipentuu ilotulitukseen ja rakettien väläykset osuvat yhteen lautasten iskujen kanssa juuri niin täydellisesti, ettei se tunnu lainkaan keinotekoiselta.
Suosittelen molempia sarjoja. Sofia Coppolan kaikki elokuvat ehtii vielä nähdä, eikä niitä ole onneksi vielä kovin paljon.
Helsingin Sanomien kulttuuriarviot, ainakin kulttuurisivujen RSS-syötteeseen tulevat, kirjoitetaan nykyään runomuotoon. Ensimmäinen aforistinen esimerkki lienee muodoltaan eräänlainen laajennettu haiku. Toinen runo valmistaa tunnelmaa lyhyin säkein ennen yllättävää ja dramaattista huipennusta:
Tällaisena ainakin minun Netnewswire-syötteenlukimeni jutut näyttää. Seuraava musiikkiarvio noudattaa samankaltaista muotoa kuin edellinen kirja-arvostelu, vain mittakaavaltaan laajennettuna. Tilanne pohjustetaan lyhyin, toteavin säkein. Sitten alkaa vyörytys: pitkiä yhden virkkeen säkeitä, jotka pakottavat lukijan ottamaan kantaa. Juuri, kun lukija on tempautunut kiihkeään keskusteluun runon kertojan kanssa, vedetään matto alta: viimeinen säe katkeaa kesken sanan, ja lukija jää hölmistyneenä haukkomaan henkeään.
