Tuttuun tapaan yksi perusleirin aamupäivä käytetään kiipeilytaitojen verestämiseen. Retkikuntakiipeilyssä tarvitaan joitakin tekniikoita, joita ei yleensä tule harjoitelluksi kotikalliolla tai edes Alpeilla: kiinteissä köysissä liikkumista ja railojen ylittämistä alumiinitikkaita pitkin.
Käveltiin lyhyt matka jäätornien keskelle. Jangbun johdolla sherpat virittivät harjoitusradan, johon sisältyi nousukahvan käyttöä, kahdeksikolla laskeutumista, jyrkällä seinällä poikittain liikkumista köyteen nojaten sekä ankkureiden ohittamista turvallisesti.
Jäätornin hieno pintakuviointi ennen kuin kiipeilijät potkivat sen raudoillaan pilalle.
Tom kuvasi harjoittelua ammattivideovälinein. Kun hän itse nousi jäätornin päälle, retkikuntalaiset kaappasivat kameran ja filmasivat keskenään pilahaastatteluja.
Tom laskeutuuDan ”haastattelee” Andréta ja Leoa
Railojen ylittämistä harjoiteltiin kivien väliin asetetuilla alumiinitikkailla. Kengänkokoni näytti olevan sellainen, että kun kantapää osuu yhdelle puolalle, kärkipiikit sattuvat sopivasti seuraavalle. Sitten siirrellään monoja eteenpäin puola kerrallaan.
Oletko koskaan ajatellut, miten dramaattisia railonylityskuvia oikeasti otetaan?
Oli aika työntää puoli päätä leijonan kitaan. Khumbun jääputousta pidetään Everestin eteläpuolen ja Lhotsen reitin vaarallisimpana kohtana. Siinä jäätikkö pusertuu ulos Everestin, Lhotsen ja Nuptsen ympäröimästä laaksosta, jonka nimi on Läntinen punssimalja (Matti A. Jokisen hieno suomennos Malloryn 1921 antamasta nimestä Western Cwm) tai Hiljaisuuden laakso (sveitsiläisten 1952 antama nimi).
Putouksen korkeus on noin puoli kilometriä ja sen juurella sijaitsee Everestin perusleiri ja yläreunalla leiri 1. Virratessaan hitaasti maljalaakson kynnyksen yli jäätikkö lohkeilee satojen metrien levyisiksi ja kymmenien metrien korkuisiksi viipaleiksi. Putouksen keskivaiheilla jääviipaleet katkeilevat ja halkeavat torneiksi, jotka aikanaan kaatuvat ja hajoavat lohkareiksi. Alaosassa virta rauhoittuu, ja aurinko vähitellen sulattaa pystyyn jääneet jäätornit ihmeellisiksi purjeiksi, joita sanotaan myös pyhiinvaeltajiksi. Vaeltaessaan kymmenien kilometrien matkan purjeet kutistuvat ja lopulta raukeavat olemattomiin.
Jääputouksen alaosa on aamuhämärässä sininen ihmemaa.
Koska jäätikkö elää, tornit kaatuvat ja railot aukeavat, reitti rakennetaan joka vuosi uudestaan ja sitä ylläpidetään jatkuvasti. Tätä varten työskentelee erikoismiesten ryhmä, joka rahoitetaan retkikuntien lupamaksuista. Nämä jääputoustohtorit etsivät turvallisimman – tai vähiten vaarallisen – reitin, merkitsevät polun, kiinnittävät jyrkkiin paikkoihin köydet ja virittävät alumiinitikkaat sellaisten railojen yli, joita ei voi kiertää.
Astuminen aamuhämärässä siniseen jäämaailmaan ja nousun aloittaminen on ihmeellinen uni. Vastaantulevien kiipeilijöiden seurassa on koera. Osaako se ylittää tikkaita, vai pannanko se ylityksen ajaksi reppuun?
Aiemmin reitti kulki lähellä putouksen vasenta laitaa, Everestin harjanteen juurella. Harjanteella roikkuvia jäämassoja oli jo vuosia pidetty uhkana kiipeilijöille, mutta reitti pysyi paikallaan, koska se oli siinä helppokulkuisempi kuin jos se olisi tehty keskemmälle putousta.
Huhtikuussa 2014 riski toteutui, ja riippuvan jäätikön reunasta romahti pala putoukseen. Jäävyöryssä menetti henkensä 16 ihmistä, ja kiipeily loppui siihen. Niinpä vihdoin nyt, 2015, reitti on rakennettu uudestaan lähelle jääputouksen oikeaa reunaa, Nuptsen rinteiden juurelle.
Välillä on tasaista ja levähtämään voi pysähtyä melko turvallisesti.
Nousemme ehkä kolmanneksen putouksesta. Reitti tuntuu helpolta, harvoin on edes niin jyrkkää, että pitäisi kunnolla tukeutua köysiin. Puolivälissä käynyt Karel sanoo, että koko alaosassa ei ole yhtään tikasta. Tätä kirjoitettaessa huhtikuussa 2016 kerrotaan, että putous on tänä vuonna selvästi vaikeampi ja vaatii paikoin suoranaista kiipeilyä.
Jääputouksen alaosa, perusleiri ja Pumori
Aurinko nousee Lhotsen takaa ja osuu putoukseen. Pian tulee lämmin. Tasaisella kohdalla on mahdollista seisoa polun sivussa, syödä eväitä ja päästää kulkijoita ohi. Lähdetään paluumatkalle. Helpoissa paikoissa uskaltaa jopa nostaa katseen polusta ja ihailla maisemaa. Parin päivän takainen näköalaterassimme Pumorilla on hivenen korkeammalla kuin tämänpäiväinen kääntöpaikkamme.
Jääraudat ja valjaat riisutaan putouksen juurella. Joukossa tunnettu Everest-elokuvaaja.
Tavallinen hiljainen aamupäivä perusleirissä. Helikopteri tekee kierroksen leirin yläosien päällä ja kaartaa sitten telttojen kattoja hipoen leirimme vieressä olevalle laskeutumisalustalle. Alusta on iso jääkumpu, jonka huippu on tasattu juuri sen levyiseksi, että siinä mahtuu lastaamaan. Jotain taas tuodaan tai viedään. Kuten yleensäkään, mistään hälytysajosta ei ole kysymys. Joillakin vain on varaa lennättää väkeä ja tarvikkeita kylien ja perusleirin väliä.
Valjaiden rakennusta: nousukahvan ja sulkurenkaiden narujen säätämistä oikean mittaisiksi. Patjan kuivatusta: teltan pohjasta tihkuu sittenkin jostain kosteutta läpi. Leuan höyläystä. Kylällä kävelyä.
On riittävän lämmintä perhosille. Ohdakeperhoset näyttävät olevan samaa lajia kuin kotipuolessa. Pumorin puoleiselta moreenilta kolisee louhia alas.
Lämpö sulattaa jäätikön pintaa. Niinpä vessassakin on juokseva vesi.
Perusleirin teltat ovat tainneet hieman lisääntyä viime päivinä.
Viimeisetkin retkikunnan Everest-ryhmäläiset saapuvat leiriin. Alexandra, Sam ja Patrick yrittävät vuorelle toista kertaa, kun viime vuoden kiipeily loppui ennen alkamistaan jäävyöryn ja lakon ansiosta.
Dokumentaristit haastattelevat Daniä elokuvaansa varten.
Pumorin rinteeltä näkee Everestin kahdelle puolelle, suuren osan kiipeilyreitistä sekä Khumbu-jäätikköä ympäröivät ja vaellusreitin varrella kohoavat kuusitonniset vuoret. Otan vastaan kilpailevia ehdotuksia maailman parhaaksi vuoristopanoraamaksi.
Ensin täytyy kävellä halki perusleirin sinne asti, missä polku siirtyy jäätiköltä reunamoreenille. Aletaan nousta jyrkästi oikealle kohti Pumorin ABC:tä eli eteentyönnettyä perusleiriä. Polku on väliin selvä, väliin katoaa. Osa retkeilijöistä nousee ryhmänä, osa hakee omat reittinsä.
Leiripaikka on viihtyisä terassi, johon on rakennettu kivimuurein suojattuja teltansijoja. Lämpöä riittää ohdakeperhosille, ja vilahtaapa jokin ruskea yökkönen ylempänä lumihangella saakka. Pumori on aiemmin ollut suosittu retkikuntakohde, mutta reitin yläosan muututtua vaarallisemmaksi seiskatonnisten kaupalliset kiipeilijät ovat hakeutuneet muualle, kuten Baruntselle.
Everestin perusleirin ylempi puolikas
Everestin telttakylä näkyy hienosti. Teltat levittäytyvät kilometrin mittaisena nauhana pitkin jäätikön louhikkoisen osan reunaa. Summitclimbin leiri erottuu kuvan keskikohdasta oikealla hieman muista erillään olevana ryhmänä.
Onko kenttää? Taustalla Taboche ja Cholatse. Alhaalla Gorak Shepin siniset katot.
Aloitetaan oikealta, etelästä. Kuusitonniset Cholatse, Taboche ja hieman kauempana Thamserku ja Kangtega. Ama Dablamin kartiosta kaakossa ei voi erehtyä. Suoraan silmien edessä Everestin massiivi: terävä Nuptse, laakson perällä Lhotse ja sitten Everestin länsiolkapää ja itse Everest. Tiibetin puolella Everestin pohjoishuippu Changtse ja valtakuntien rajalla laaksoja erottamassa Khumbutse. Lingtrenin tasaisen valkea katto on toisessa päässä tätä samaa rinnettä, jossa nyt seisomme. Kun kääntyy ympäri ja katso ylös Pumorin huippua kohti, se ei enää näytä samanlaiselta säännölliseltä kartiolta kuin kauempaa.
Alhaalla Khumbu-jäätikkö virtaa jääputouksen ryöpyn jälkeen rauhallisena kymenä kohti etelää, ja sitä reunustavat vähäisemmät, Alppeja korkeammat kukkulat.
Jatketaan matkaa kohti Pumorin ykköstä
Pienempi porukka jatkaa nousua. Lumisia ja välillä jopa jyrkkiä rinteitä mutkitellen päästään lopulta 5800 metriin nokalle, joka on toiminut Pumorin ykkösleirin paikkana.
Everestin vuoriryhmä, jääputous ja perusleiri Pumorin ykkösleiristä
Jääputous ja Lhotsen rinne näkyvät tänne lähes kokonaan. Everestin huippukin tulee paremmin näkyviin länsiharjanteen takaa samoin kuin suuri osa pohjoisrinnettä. Pohjoispuolen reitin pystyy hahmottamaan lähtien pohjoissolasta ylös pohjoisharjannetta. Voipa kuvitella näkevänsä koillisharjanteen askelmat ylhäällä kahdeksassa ja puolessa kilometrissä. Jossain tuolla on Irvine ja Malloryn kamera.
Tämän jutun otsikkokuva on jatkoa edelliselle. Panoraama ylettyy suunnilleen lännestä itäkoilliseen ja esittää perusleiriä ympäröivät vuoret: Pumori (7161), Lingtren (6749) ja Khumbutse (6636). Dan on höyläämässä leukaansa.
Olen kirjoittanut pujasta aikaisemmin ainakin Kansanretki 8000:n yhteydessä. Tämän erikoisella tavalla yhtä aikaa vakavan ja leikillisen seremonian tarkoitus on varmistaa retken turvallinen sujuminen. Henkimaailmalta pyydetään hyväksyntää ja suojelusta vuorelle nousemiseen ja kiipeilyssä tarvittavat välineet altistetaan siunaukselle.
Juhla alkaa ilman alkujulistusta ja kasvaa vähitellen. Pangbochesta tullut pyhä mies on paikalla heti aamusta. Hän on asettunut juhlapaikalle matalan pöydän ääreen ja alkaa resitoida pyhiä tekstejään, kun muut vielä rakentavat näyttämöä.
Pujan alkuvaiheessa juhlapaikalla on hiljaista
Kiviselle alttarille asetellaan herkullisia ruokia ja juomia: hedelmiä, leivonnaisia, kakkuja, keksejä, makeisia, limonadia, kaljaa, viinaa. Kiipeilijät tuovat tärkeimmät välineensä, ja ne asetellaan huolellisesti kuin näytteille.
En ehkä viitsi kantaa paikalle aivan kaikkia varusteitani, joten pohdin, mitkä ovat tärkeimpiä. Useimmat tuovat ainakin hakkunsa, jäärautansa, kypäränsä ja ylävuoristokenkänsä. Myös joitakin valjaita ja varmistusvälineitä näkyy. Pitääköhän kaikki levittää näkyviin, vai tarttuisiko siunaus pussin läpi?
Kiipeilyvälineet saavat voitelun.
Vähitellen koko leirin väki on kokoontunut juhlapaikalle. Teekannu kiertää, juotava ei pääse loppumaan. Kiipeilyvälineet saavat pintaansa voinokareen. Pyhän miehen seuraksi pöydän ääreen liittyy retkikunnan hengellisesti pätevin mies, kokki. Myös retkikunnan johtaja Dan istuu aikansa heidän kanssaan. Resitointi jatkuu aina vain, ja välillä pyhä mies hämmentää pöydällä olevia aineita, riisiä, jauhoja ja teetä.
Rukousliput viritetään kivirakennelman huipulle pystytettävästä mastosta neljään ilmansuuntaan. Tällä kertaa joku on askarrellut maston kärkeen punaisen sähkövalon, joka saa virtansa leirin aurinkopaneeleilla ladattavista akuista.
Rukousliput vedetään liehumaan neljään ilmansuuntaan.
Jossakin vaiheessa teekuppeihin kaadetaan kanistereista changia, jonkinlaista valkoista pahanmakuista kotikaljaa. Yhden mukillisen saan menemään.
Juhla huipentuu siihen, että kaikki osallistujat ottavat kouralliset riisiä ja jauhoja, ja niitä heitetään kovan huudon säestyksellä ilmaan. Jauhoja hierotaan toisten kasvoihin. Sitten herkkutarjottimet kiertävät ja viinakorkillisia kaadetaan suihin.
Tom valmistautuu saamaan korkillisen viinaa kurkkuunsa.
Lopuksi suoritetaan askeettinen rivitanssi ja kerätään kolehti. Varikset pääsevät ottamaan oman osansa juhlan antimista.
Varis, leivonnaiset, rukousliput ja jääputous
Iltapäivällä leiri hiljenee, kun osa väestä lähtee kävelylle perusleirin muihin osiin. Pesen pyykkiä ja käyn suihkussa, seuraan Pumorilta syöksyvien lumivyöryjen kohinaa ja teltan oviaukon ohi lentävää ohdakeperhosta.
Tässä sitä oltiin, kotona. Näin oli paras ajatella, sillä perusleiri tulisi olemaan asuinpaikkamme seuraavan kuukauden ajan, ehkä pidempäänkin. Jos säitä jouduttaisiin kovasti odottelemaan, täällä saatettaisiin asustella touko-kesäkuun vaihteeseen asti. Kiire pois ja olo mukavaksi!
Henkilökunta oli pystyttänyt leirin liki valmiiksi: ruokailu-, keittiö-, varasto-, vessa- ja suihkuteltat ja jokaiselle oma asuinteltta. En ollut ensimmäinen leiriin saapuja, mutten viimeinenkään. Sain valita kohtuullisen hyvän teltan, mutta retken kestäessä tulin oppimaan hyvän telttapaikan kriteerit:
Alustan tasaisuus on tietenkin tärkeää, jotta nukkumisesta ylipäänsä tulee mitään. Teltan kannattaa olla mieluummin kummulla kuin notkossa, etteivät sulamisvedet tihku lattiakankaan saumoista sisälle. Äkkinäinen ei päältä katsoen heti huomaisi, että koko kylä on jäätikön päällä. Jääkumpuja nimittäin peittää harmaa ja ruskea kaikenkokoisista kappaleista koostuva kivikko ja sora. Päivän lämmössä jää sulaa ja pienet puroset lirisevät kivien alla pitkin jään pintaa. Kaukaa viisas rakentaa kivistä tasaisen terassin telttansa alle. Kova urakka, mutta tuottaa mukavuutta viikoiksi.
Ensimmäinen perusleiriaamu valkeni kirkkaana. Yöllä oli humahtanut muutama sentti uutta lunta, ja jäätikkö hohti puhtaan valkoisena.
Summitclimbin leirissä oli jo tovin majaillut elokuvantekijöiden ryhmä. Kolme miestä oli kuvaamassa dokumenttia Everestin perusleiristä ja sen historiasta. He eivät olleet osa kiipeilyryhmää, vaan olivat hankkineet majoituspalvelut retkikunnalta. Yksi miehistä teki jo lähtöä kotimatkalle, mutta Tom ja Woody kiehtovine tarinoineen olivat seuranamme tulevat päivät.
Jälkeen jättäytyneet retkeläiset tupsahtivat leiriin sopivasti lounaalle. Iltapäivällä he lähtivät, ensin Kala Pattarille, sitten osa kohti päätavoitettaan Island Peakia ja osa kotimatkalle.
Maisemissa ei varsinaisesti ole moittimista. Taustana Taboche (6495), Cholatse (6440) ja Lobuche (6145).
Perusleiri sijaitsee Khumbu-jäätikön mutkassa, jossa vuorien välistä pusertuva jääputous asettuu tasaiseksi jäävirraksi. Jäätikössä on selvästi kaksi erilaista osaa. Sisäkaarteessa on puhtaan valkoisia jäätorneja, jotka ovat muodostuneet pystyyn jääneistä lohkareista ja jotka auringon lämpö on muotoillut kaareviksi purjeiksi. Ulkokaarre on kuin maansiirtotyömaa. Epäsäännölliset kummut ja notkot ovat kokonaan vuorista rapautuneen kiviaineksen peittämät. Perusleiri pystytetään vuosittain tälle alueelle. Kaistojen välissä on tasainen notko, jossa kirkas puro solisee.
Kameran akut latautuvat kätevästi kirjan kokoisella aurinkopaneelilla.
Above the Clouds -majatalossa oli peräti posliininen vessanpytty – huuhtelu tosin toimi kanisterimenetelmällä, ja ihokosketusta mielellään vältti. Yhtään en jäänyt sitä kaipaamaan, niin kuin en vaneriseinäisiä makuukoppeja ja liejuista pihaakaan.
Joukko jakaantui. Osa kääntyi kohti Lobuche-vuorta, jossa oli luvassa jäätikköharjoittelua ja nousu kuusitonnisen huipulle. Toinen ryhmä jättäytyi jälkeen Everestin ja Lhotsen kiipeilijöistä. He kävelisivät kaikessa rauhassa vielä jonkin matkaa laaksoa ylöspäin, kävisivät ihailemassa Everestiä vastapäisiltä kukkuloilta ja pistäytyisivät myöhemmin perusleirissä. Sanottiin näkemiin ja hyvää onnea.
Ja kasitonnisten kiipeilijät aloittivat reippaan kävelyn pitkin laveaa polkua Khumbu-jäätikön reunamoreenin ja vuorenrinteen välissä. Iskeydyin retkikuntamme tosimiesten eli australialais-skottilaisen viisikymppisen Everest-iskuryhmän kantaan, mutta olin valmis kulkemaan omaa tahtiani maisemia ihaillen ja omaan tahtiini pysähdellen.
Raikas tuuli puhalteli harmaan pilviharson rikki, riekaleita jäi vuorenharjanteisiin liehumaan, ja sininen taivas ja valkoiset vuorenhuiput tulivat näkyviin. Heti Lobuchesta lähdettyä mutkan takaa vasemmalta ilmestyi Pumorin kartio, joka tuli tästedes olemaan alati läsnä.
Polku oli tasainen ja helppokulkuinen. Ylöspäin vaelsi retkeilijöitä ja lastattuja jakkikaravaaneja, vastaan ravasi kuormansa perusleiriin ja ylimpiin majataloihin heittäneitä helpottuneita juhtia. Helikopterit pyyhälsivät pitkin jäätikköä.
Tasaisen valtatien jälkeen tulee jyrkkä nousu, kun kavutaan lännestä virtaavan jäätikön reunalle ja mutkitellaan louhien keskellä ylös ja alas. Ylhäältä rinteeltä alkaa näkyä selvemmin laakson perä, Tiibetin-vastaisen rajan muodostavat kuusitonniset huiput, korkea Lho La -sola ja sen alla jäätikön mutka, jossa Everestin perusleirin pitäisi sijaita.
Khumbutse (6636), Lho La -sola (6006), Changtse (7543) ja Nuptsen alarinteet
Sitten laskeudutaan Gorak Shepiin, jossa ovat seudun korkeimmalla sijaitsevat kiinteät rakennukset 5175 metrissä. Paikka ei ole perinteinen asutus, vaan syntynyt luontaiselle leiripaikalle palvelemaan retkeilijöitä. Täällä ei kasva mitään nautojen laidunnettavaksi, vaan syömäheinät kuljetetaan elukoiden selässä ja karavaanit käyvät vain kääntymässä.
Isolle joukolle retkeilijöitä tämä on ylin yöpymispaikka. He nousevat Pumorin juurella olevalle Kala Pattarin kukkulalle (5648) ihailemaan Everestiä ja ottamaan pakolliset maisemakuvat ja käyvät ehkä perusleirissä kääntymässä. Hulluimmat kolmesataa vuosittaista kävijää jäävät perusleiriin viikkokausiksi palelemaan ja yrittävät nousta vuorille.
Gorak Shepin majatalojen siniset katot, Kala Pattar vasemmalla
Seurue haluaa lounastaa majatalossa, ja mikäpäs siinä. Momot 520 rupiaa, Coca-Cola 450. Jaa sadalla niin saat eurot. Kavereilla ei tunnu olevan kiirettä ja he istuskelevat viimeisessä lämpimässä sisätilassa kaikessa rauhassa. Minä en kuitenkaan malta jäädä, vaan lähden yksin viimeiselle osuudelle kohti perusleiriä.
Vares kerää pesäaineksia, toveri vartioi
Gorak Shepistä perusleiriin on tunnin, parin kävely. Polku kulkee paikoitellen hyvinkin kapean reunamoreenin päällä, ja vastaantulevia kantojuhtia on syytä väistää huolellisesti, ettei tule tönäistyksi alas louhikkoon. Telttojen keltaiset täplät alkavat viimein erottua harmaasta jäätiköstä. Pilvet laskeutuvat liki jäätikön pintaa, vuorten ääriviivat katoavat.
Viimein polku laskeutuu jyrkästi moreenilta jäätikölle, sitten mennään ylös alas louhikon peittämiä jääkumpuja. Perusleirin eteläisessä päässä on menossa juhlat: isolla tasaisella kukkulalla joukko leiriin asti vaeltaneita retkeilijöitä iloitsee tavoitteen saavuttamisesta. Melutaan ja otetaan valokuvia, sitten varmaankin käännytään paluumatkalle.
Tulen ensimmäisten telttaryhmien luokse ja suunnittelen olevani järjestelmällinen: otan saman tien kuvan jokaisen retkikunnan leiristä, niin ei tarvitse enää kävellä tänne asti tulevina viikkoina. No, se suunnitelma kestää noin vartin, kun huomaan telttakylän levittäytyvän satojen metrien päähän polusta.
Tajuan, etten ole tullut kysyneeksi, missä oma leirimme tarkkaan ottaen sijaitsee. Kävelen polkua kilometrin ja telttoja riittää, mutta missään niistä ei lue Summitclimb. Sitten teltat harvenevat ja tulen ihan leirin yläreunalle. Käännyn polulta ja mutkittelen telttaryhmien välissä. Jotkin retkikunnat ovat aidanneet alueensa köysin, ja tupsahtelen kiusallisesti pihapiireihin. Kukaan ei tunnu tietävän, missä sellainen pieni ryhmä kuin Summitclimb pitää leiriään.
Johan meni ankeaksi. Ei ollutkaan järin juhlallinen tämä ensimmäinen saapumiseni tarunhohtoiseen Everestin perusleiriin. Luntakin taitaa olla jo ilmassa.
Sitten tunnistan hahmon, joka laskeutuu louhuisilta kummuilta ja näyttää suuntaavan kohti valkeita jäätorneja: aina omia polkujaan kulkeva Karel. Viittoilen, hän huomaa ja neuvoo tien leiriin. En olisi mitenkään omin avuin löytänyt leirialueen toiselle reunalle monen jyrkän kukkulan ja notkon taakse. Tuttuja kasvoja, vihdoin. Mingma, Jangbun veli näyttää viimeiset metrit leiriin. Mukillinen mehua ruokailuteltassa, sitten makuupussiin lämpenemään.
Saapuminen Everestin perusleiriin puolen päivän aikoihin. Juhlallista, eikös vain?
Taivas on harmaa, maa uudesta lumesta valkoinen. Lunta putoilee pitkin päivää, aurinko polttaa pilviharson läpi, jopa ohuen huivin peittämä otsa palaa. Niska kärähtää salakavalasti hatun lierin alta. On käärittävä huivit tiukasti korvien ja kaulan ympärille ja vedettävä hattu syvälle.
Pangbochen paikkeilla on ohitettu metsäraja. Maasto on täällä ylempänä rauhallisempaa: rotkot eivät ole enää kilometrin syvyisiä, jyrkkiä nousuja on polulla vähemmän, virrat eivät vaikuta aivan hengenvaarallisilta. Laakson pohjalla ja rinteellä tuntuu kuin vaeltaisi Käsivarren tuntureilla. Paitsi jos kääntää katseensa ylös: vieressä kohoavat huiput pari kilometriä korkeammalle, kuuteen ja puoleen tuhanteen metriin. Mutta nyt ovat huiputkin valkean pilvikaton takana.
Pheriche alhaalla laaksossa
Dingbochesta polku johdattaa luoteeseen läpi korkean tasangon. Vasemmalla, mutta parisataa metriä alempana laakson pohjalla, kulkee toinen samansuuntainen polku Pherichen kylästä kohti ylämaita. Täällä ylhäällä neljässä ja puolessa tonnissa on kivin aidattuja kesälaitumia ja majoja.
Karjamajat ja kantajat. Dusa
Polut yhtyvät Dughlassa (Dukla, Thokla jne.), joka on parista majatalosta koostuva kylänen Khumbu-jäätikön päätepisteessä. Lhotsen rinteeltä parikymmentä kilometriä hitaasti valunut ja lukuisista sivuvirroista täydennystä saanut jää hupenee täällä, niin ettei oikein tiedä missä kohdassa louhikon peittämä jää loppuu ja satametriset röykkiöt ovat enää pelkkää kiveä ja hiekkaa.
Duklan majatalot ja jäätikön rippeet
Majatalojen jälkeen on jyrkähkö parin sadan metrin nousu ylös solaan, jossa on Everestillä ja lähiseudulla henkensä heittäneiden muistopaikka. Pilvet ja lumi tekevät maisemasta lähes mustavalkoisen, mikä luo sopivan murheellisen tunnelman. Perinteisen malliset nelikulmaiset kivirakennelmat lienevät sherpojen muistomerkkejä. Niiden kirjoitukset ovat rapautuneet vaikeasti luettaviksi.
Scott Fischerin muistomerkki
Uudempien aikojen länsimaalaisilla on vapaamuotoisempia muistokiviä. Retein on tietysti kuuluisassa vuoden 1996 katastrofissa Everestille jääneen tähtioppaan Scott Fischerin muistomerkki. Maalia ilmeisesti aika ajoin uudistetaan, tässä se näyttää tuoreemmalta ja kirkkaammalta kuin joissakin vanhemmissa kuvissa.
Rachel B: just gone for a boogaloo
28-vuotiaan Rachel B:n muistolaatta kosketti ja tapaus jäi vaivaamaan. Selvisi, ettei hän ollut vuorikiipeilijä vaan tavallinen retkeilijä, joka kuoli vuoristotautiin läheisessä Gokyo-laaksossa. Liian nopea nousu ja viivyttely hoitoon saattamisessa ilmeisesti vaikuttivat hengenlähtöön.
Kun matkakertomusta kirjoittaessani otin selvää Rachelin kohtalosta, hätkähdin: tässä kerrottua edeltävänä päivänä, hetkeä ennen kuin palasin Dingbocheen Chukhungin päiväkävelyltäni, ryhmäämme kuulunut perusleirivaeltaja, jokseenkin samanikäinen Emily oli lähtenyt helikopterikyydillä Luklaan ja edelleen Kathmanduun sairaalaan alkavan keuhkoödeeman oireiden takia. Siis Dingbochesta, 4400 metristä, varsin kohtuullisesta nousutahdista huolimatta.
Lobuche
Lobucheen on enää lyhyt matka: vähän tasapainottelua lumesta liukkaalla moreeninsyrjällä, sitten suoraa ja tasaista polkua perille. Lobuche on kylä maailman reunalla, ankea ja ainakin tällä säällä kolkko ja kurainen. Majatalon nimi on ”Above the clouds”.
Tämän jutun otsikkokuvassa on sama vuori kuin edellisessä, mutta sata astetta käännettynä. Siis Ama Dablam pohjoisesta.
Haluan noudattaa toverini suositusta ja nähdä hiljaisen laakson ja sitä ympäröivät vuoret. Kun muut lähtevät niille samoille kukkuloille, joilla kävin eilen, lähden kävelemään vastakkaiseen suuntaan, laaksoa ylös kohti itää ja Chukhungin kylää.
Dingboche ja Tawoche idästä
Tawoche (eli Taboche, Tobuche, Tāuje, Taweche, Tawache, Tawetse, 6495 m) näkyy nyt hyvin, kun muistaa välillä pysähtyä ja katsoa taakseen – ylämäkeä ei juuri ole, joten jalat melkein pyrkivät juoksuun. Jangbu muuten sanoi tuon vuoren nimen niin, että toisessa konsonantissa huulet hipaisevat toisiaan poksahtamatta ja hampaiden koskematta (siten se ei taida konsonantti ollakaan) ja toinen vokaali vivahtaa u:hun.
Ollaan sivussa Everestin valtatieltä, joten kulkijoita on vähemmän. Kiviaitojen ympäröimiä laitumia ja yksittäisiä tupia on pitkin joen vartta ja korkeammallakin tasaisilla paikoilla. Jossain puolimatkassa Chukhungiin on Lhotsen eteläseinällä henkensä heittäneiden puolalaisten muistomerkki.
Puolalaisten Lhotsen sankarien muistomerkki
Rafał Choeda, Czesław Jakiel ja Jerzy Kukuczka kuuluivat retkikuntiin, jotka 1980-luvulla yrittivät nousta tätä kolmikilometristä seinämää. Nykyään he lienevät kotkia, jotka liitelevät vuorenseinämän liepeillä ja kukkuloiden yllä. Ensimmäisinä eteläseinän onnistuivat kiistattomasti nousemaan venäläiset 1990.
Lhotsen eteläseinä pilviharson takana
Chukhung on alussa linkittämäni jutun ajoista kasvanut. Yleensäkin koko kansanretkellä näin monta upouutta tai rakenteilla olevaa majataloa, ja retkitoverit tiesivät kertoa muutamasta rakennuksesta, ettei sitä vielä vuosi sitten ollut.
Chukhungin majataloja
Majataloissa taitaa olla Island Peakille menijöitä. Läheisessä rinteessä yksi ryhmä harjoittelee köydellä laskeutumista ja jumarointia.
Nousen kylän vierestä Chukhung Rin esikukkulalle viiteen tuhanteen metriin. Alarinteillä tapaan kotkottavia kanalintuja, ylempänä liitelevät kotkat, joita näkyy parhaimmillaan kuusi yhtä aikaa.
Kotkat vuoria vasten
Island Peakin tumma länsisivu on ikään kuin laakson päätykolmiona. Amphu Labtsa -solan kautta pääsisi toiseen laaksoon. Ja vilahteleeko seitsentonnisen Baruntsen huippu pilvien lomasta harjanteen takaa? (Lisäys 12.5.2016: se muuten taitaa olla Makalu.)
Odottelen, että minulle näytettäisiin vielä edes vilaus Lhotsen eteläseinämästä, mutta esirippu taitaa tänään pysyä kiinni.
Lumi viipyi maisemassa, mutta polku tallautui käveltävään kuntoon nopeasti – retkeilijöitä liikkuu Everestin valtatiellä yhdenkin kylän kohdalla päivässä satamäärin. Päivän taival oli helppo ja äkkiä taitettu. Polku seuraili Imja Kholan länsipuolta, Ama Dablam kääntyi hitaasti vieressä ja esitteli lounais-, länsi- ja luoteispuoltaan. Vastapäisen rantatörmän kasvillisuus muistutti Lapin tunturikoivikkoa, nyt se oli lumipohjaisena graafinen näky. Sen yläpuolella, ennen jäätikkömoreeneja, oli karjaa laitumella ja kyläläisten kesäasumuksia.
Imja Khola -joen rantatörmän tunturikoivikkoa
Taivas oli yhtä tasaisen valkeaa pilveä, jonka läpi auringon kuumuus kuitenkin tunkeutui. Jos nyt harhautui olemaan rasvaamatta naamaansa ja huuliaan, sai tuntea sen tulevina päivinä kirjaimellisesti nahoissaan.
Dingboche, Lhotsen eteläseinämä ja linssipilvi
Pherichen ja Dingbochen polkujen risteyksessä piti olla tarkkana, varsinkin kun ne erkanevat hyvin loivasti ja kulkevat jonkin matkaa lähekkäin. Varmuuden vuoksi kannatti vielä kysyä muilta kulkijoilta. Sitten joen ylitys, nousu tuulensuojaiselle ylätasangolle ja pian harjanteen takana olikin jo Dingboche. Linssimäinen pilvi Lhotsen huipulla kertoi kammottavasta tuulesta. Kolmikilometrisen eteläseinämän alaosaa peittivät pilvet, Everestin huippu oli jossain korkealla näkymättömissä.
Päivän ikäinen varsa
Kylän väki ihasteli päivän vanhaa varsaa.
Talo vuoren jyrkänteessä
Päivä oli vasta puolessa, joten oli hyvää aikaa nousta kylän takana kohoavalle harjanteelle 4600 metriin. Lähin kylä Pheriche oli mäen toisella puolella muutaman kivenheiton päässä. Vuoret näyttäytyivät palasina pilviesirippujen välistä: Ama Dablam lähimpänä kaakossa, etelässä Kangtega ja Thamserku, lännen puolella Pherichen takana Tawoche ja siitä luoteeseen Lobuche. Idässä Imja-laakson toisessa päässä vilahti populaarihuippu Island Peakin eli Imja Tsen tumma päätykolmio. Everestin massiivi pohjoisen puolella jäi lähimpien kukkuloiden ja pilvien peittoon.
