Kathmandu: näytös ministeriössä

Turkin koneita Istanbulin kentällä

7.4.2015

Turkin kone – ensin A321 ja sitten A330 – kuljetti kansanretkeilijän Istanbulin kautta Kathmanduun kivuttomasti illan ja yön yli. Suosittelen: yhteys on nopeampi kuin Arabian kautta, tavaraakin sai olla 30 kiloa.

Kathmandussa oltiin aamutuimaan ja heti valmiina tehokkaaseen työpäivään. Tärkein tehtävä oli vierailu matkailuministeriössä. Mihin minua siellä tarvittiin – se selvisi vasta matkalla. Ja kun taksia ei saatu (maassa oli jonkinlainen yleislakko), mentiin riksalla.

Riksan kyydissä Kathmandussa
Maolaisten julistaman ”yleislakon” ansiosta kadulla on tilaa riksan paahtaa – seurueen toisella ajoneuvolla on tosin huolestuttava etumatka.

Retkikunta oli virallisesti kaksi retkikuntaa, Everestin ja Lhotsen. Kummallakin täytyi olla oma lupa ja johtaja. Koska retkikunnan oikea johtaja oli merkitty Everest-ryhmän lupapaperiin, Lhotse-ryhmän lupaan piti keksiä johtajan kohdalle joku muu. Ehkä retkitoimiston johtaja Murari ja retkikunnan johtaja Dan päättivät tehdä minusta johtajan, koska olin vuotta vanhempi kuin toinen varsinainen Lhotse-kiipeilijä Karel. Tai sitten minut tiedettiin turvallisen hiljaiseksi mieheksi. Murarin toimintaohje nimittäin oli: ”Älä puhu mitään, nyökyttele vain. Me hoidamme puhumisen.”

Muutaman tunnin odottelun jälkeen paperityöt olivat valmiit, ja seurasi käynnin juhlallisin osuus: retkikunnan matkaansaattokeskustelu. Muuan keskitason virkailija tiedusteli, olemmeko selvillä säännöistä, aiommeko käyttäytyä hyvin ja tuommeko roskamme pois vuorelta. Allekirjoitin sokkona useita papereita. Teetä tarjoiltiin.

Sitten neuvotteluhuoneeseen saapui kaksi viraston suurinta herraa. Vaihdettiin tyhjänpäiväisiä kohteliaisuuksia, lupakirjat luovutettiin, johtajat saivat kaulaansa valkeat huivit, käteltiin. Herrojen poistuttua viivyttiin vielä hetki ja varmistettiin, ettei yhtäkään paperia tai allekirjoitusta ole unohdettu. Sitten päästiinkin jo paluumatkalle, tällä kertaa löytyi jostain taksikin.

Lhotse-retkikunnan lupakirja
Lhotse-retkikunnan lupakirja

Kansanretki 8516

Helikopteri lentää korkeiden vuorenhuippujen ympäröimässä jäätikkölaaksossa

Kansanretkeilijän toisen kasitonnisen yritys katkesi maanjäristykseen. Retken tunnuksiksi jäivät koskematon Lhotsen rinne ja kauden suosituin kiipeilyväline.

Totuudessa seuraa merkintöjä ja kuvia päivä kerrallaan. Kerron blogissa tärkeimmät asiat. Tekstiä on kyllä tulossa enemmänkin, kerron asiasta kesemmällä.

Tapahtui pääpiirteissään seuraavaa:

Kansanretkeilijä lähti yrittämään toiselle yli kahdeksan kilometriä korkealle vuorelleen Lhotselle huhtikuun alussa 2015 (ensimmäinen oli Cho Oyu syksyllä 2013). Operaattori Summitclimb ja ja johtaja Daniel Mazur olivat samat kuin viimeksi. Retkikuntaan kuului kahdeksan Everestille ja kaksi Lhotselle yrittäjää. Alkumatkan samassa joukossa kulki myös kuusitonnisille Island Peakille ja Lobuchelle menijöitä sekä vaeltajia, joiden tarkoituksena ei ollut huipuille nousu.

Kävelyretki Everestin perusleiriin sujui suunnitelmien mukaan, samoin tekniikkaharjoitukset ja totuttelunousut ympäröiville vuorenrinteille ja Khumbun jääputouksen alaosaan.

Everestin ja Lhotsen kiipeilyreitin vaarallisin osuus on jääputous 5500–6100 metrin korkeudessa. Mitä harvemmin sen läpi tarvitsee kulkea, sitä paremmat ovat mahdollisuudet säilyä ehjin nahoin. Kiipeilystrategiana oli tehdä vain kaksi nousua vuorelle: ensin noin viikon mittainen totuttelunousu kolmosleiriin noin 7500 metriin asti ja sitten lepopäivien jälkeen huippuyritys toukokuun puolivälissä.

Huhtikuun 25. päivän aamuna retkikunta nousi perusleiristä jääputouksen käsityskyvyn rajat ylittävän labyrintin halki ykkösleiriin, putouksen yläpuolelle suuren jäätikkölaakson reunalle. Muutamaa minuuttia ennen puoltapäivää, kun kiipeilijät juuri olivat saaneet saappaat jalastaan ja loikoilivat teltoissaan, joku tarttui jäätikköpatjan reunaan ja alkoi ravistaa.

Kiipeilijät säpsähtivät ulos teltoistaan, ja samassa alkoi valtava jyrinä ja pauhu ja lumipilvi hämärsi taivaan. Korkealta Everestin olkapäältä oli irronnut jäätä, joka nyt oli matkalla alas. Jäähakkujen varret iskettiin lumeen, otettiin luja ote terästä, polvistuttiin mahdollisimman pieniksi ja toivottiin parasta.

Höykytys tuntui kestävän minuutteja, mutta ehkä se kesti minuutin tai kaksi. Ei voinut tietää, tulisiko leiriin asti muuta kuin lumipöllyä tai romahtaisiko jäätikkö: jäisikö koko retkikunnasta mitään jäljelle vai sortuisiko se syvyyksiin.

Jäi, ei sortunut. Ykkösleirissä kukaan ei vahingoittunut. Sen sijaan radioyhteys perusleiriin paljasti karmeuden: vyöry oli lakaissut sileäksi suuren osan perusleiriä, ihmisiä oli kuollut ja kateissa.

Koko Nepalin maanjäristyksen tuhoisuus paljastui vasta vähitellen päivien kuluessa. Ykkös- ja kakkosleirissä oli 170 eri retkikuntien kiipeilijää, joiden kulkutie oli poikki järistyksen rikottua jääputouksen reitin. Ja kun kävi selväksi, että reittiä ei enää tulla saamaan kuntoon, käynnistyi helikopterihissi: parhaimmillaan kolme kopteria kuljetti kiipeilijöitä jatkuvalla syötöllä perusleiriin. Summitclimbin ryhmä haettiin viimeisenä 28. päivän aamuna.

Ne kiipeilijät, joilla oli anteliaat vakuutukset, lensivät Kathmanduun heti seuraavana päivänä. Kansanretkeilijä säpsähteli vielä yhden yön istumaan makuupussissaan, kun vyöryt jyrisivät kolmelta suunnalta kohti perusleiriä. Kävely kotia kohti alkoi seuraavana päivänä, vappuna Namchessa päästiin viestimien ääreen ja paria päivää myöhemmin lennettiin Luklasta Kathmanduun.

Jäätikkövirta puristuu alas korkeiden vuorenhuippujen ympäröimästä laaksosta
Jääputous. Vuoden 2014 tuhoisa vyöry lohkesi vasemmanpuoleisen riippuvan jäätikön vasemmasta reunasta, tummasta kohdasta.

Huippu

Panoraama Cho Oyun huipulta itään. Keskellä Everest.
Kurkistus huipun itäpuolelle, Chomolungman suuntaan

On vähän tylsää koettaa kirjoittaa matkakertomusta järjestyksessä päivä kerrallaan – siitä uhkaa tulla miltei byrokraattinen olo. Ehkä siksi olenkin salaa itseltäni ja muilta viime päivät vältellyt näiden juttujen kirjoittamista. Kirjoitankin vastedes siinä järjestyksessä kuin huvittaa ja linkitän loppujen lopuksi jutut aikajärjestykseen. Kuvittelen, että kun kirjoittaa aina siitä aiheesta, joka eniten askarruttaa mieltä, syntyy myös parempia juttuja. Kansanretkeä seuranneethan tietävät jo, miten hommassa kävi, joten mitään jännityskertomustakaan ei kannata sommitella.

26.9.2013

Miltä tuntuu kiivetä kahdeksan kilometriä korkean vuoren huipulle?

Cho Oyun kolmosleiri on noin 7500 metrin korkeudessa, suuren ja tasaisen lumirinteen perällä lähellä vuoren yläosaa reunustavia kallionauhoja. Leiri on pienen harjanteen päällä verrattain suojassa vyöryiltä. Rinne on jyrkkä, joten teltan saamiseksi jotakuinkin vaakasuoraan on vietettävä tovi lumilapion varressa. Itse harjanteelle ei mahdu monta telttaa, ja leiri jatkuukin tarvittaessa ylös rinnettä kohti kalliojyrkänteitä.

Puolilta öin Jangbun herätyshuuto säpsäyttää kiipeilijät ohuesta unesta. Keittimet syttyvät tohisemaan, sulatetaan vielä lisää vettä, vaikka sitä on jo illalla tehty varastoon. Jürgenille ei maistu puuro, joten kansanretkeilijä sekoittaa termosmukiinsa aamiaisen kahdesta puuropussista.

Alkaa kenkien jalkaanveto, valjaiden sitominen ja jäärautojen kiinnitys, mihin helposti kuluu teltassa ja teltan oviaukossa äheltäen puoli tuntia. Vesipulloja ja eväitä tungetaan untuvatakin sisätaskuihin, reppuun vielä vähän lisää sekä aurinkolasit ja varahanskat. Kamera takin sisäpuolelle, hakku repun ulkopuolelle jyrkässä paikassa käyttöön otettavaksi, toinen sauva samoin reppuun kiinni ja toinen käteen, toiseen käteen tulee nousukahva sitten kun lähdetään liikkeelle.

Ehkä yhden jälkeen koko joukko on valmis. Happea käyttävät Matt ja James lähtevät Jangbun kanssa kärkeen, sitten varmaankin minä, JJ, Jürgen ja Dan. Ang Pasangista ja Billistä ei ole havaintoa, mutta myöhemmin tajuan, että Bill luopui yrityksestä ja jäi telttaan nukkumaan.

Alussa on pari–kolmesataa metriä tasaista lumirinnettä. Siihenkin on kiinnitetty köysi, niin kuin käytännössä koko matkalle kolmosleiristä huipputasangolle asti. Edellisenä päivänä kolmen retkikunnan sherpat ja johtajat ovat ahkeroineet vuoren yläosassa, siis kiivenneet reitin ja kiinnittäneet köydet perässä tulevien turvaksi. Meiltä on mukana ollut Jangbu, joka – niin kuin myöhemmin saan tietää – on johtanut jyrkimmät kallio-osuudet. (Korjaus 8.1.2014: Sotkin sherpojen nimet. Adrian Ballinger kirjoittaa, että Lhakpa Rita kiipeili kärjessä keltaisen nauhan yli.)

Tavallisten kiipeilijöiden tarvitsee siis vain napsauttaa valjaisiin sidottu nousukahvansa kiinni köyteen, niin jyrkässäkään paikassa ei ole pelkoa putoamisesta. Loivissa rinteissä köyden tehtävä on lähinnä turvata reitillä pysyminen siinä tapauksessa, että näkyvyys kävisi huonoksi ja lumisade peittäisi jäljet.

Kallioiden luokse tultaessa käy ilmi, että vastassa on toinen kohta koko vuorella – ykkösen ja kakkosen välissä olevan jääjyrkänteen jälkeen – jossa pitää ihan oikeasti kiivetä, siis käyttää käsiä apuna. Reitti ylittää kalliomuurin siinä olevan muutaman metrin levyisen halkeaman kohdalta, joten aivan pystysuoraan ei tarvitse nousta. Mutta pohja on silkkaa jäätä ja kiveä, joten hakusta on apua.

Pohdin hetken etenemistapaa, mutta kun huomaan, että perässä tulee aika rivakasti toisen retkikunnan kiipeilijöitä, ymmärrän, etten voi jäädä tien tukkeeksi. Kiskon itseni jyrkimmästä kohdasta ronskisti kahvalla vetäen ja toisella kädellä hakulla raapien sellaisella ponnistuksella, että suolikaasut pärähtelevät. Perässä tuleva helpottaa menoani pitämällä köyttä tiukalla.

Tämän jälkeen reitti mutkittelee enimmäkseen lumella vieden kalliokumpareelta toiselle: köysi on kiinnitetty kallion ulokkeisiin ja toisinaan jäähän ruuveilla. Päästän ripeät kulkijat ohi sopivassa ankkuripaikassa.

Aamuyö kuluu, ylitän jyrkimmän maaston niin keskittyneenä, etten ehdi ajatella rehkimisen kovuutta. Olo on epätodellinen ja ajatukset unenkaltaisia. Tajuan tähtikirkkaan taivaan, avoimemmilla paikoilla havaitsen joitakin edellä kulkevia kiipeilijöitä. Perässäni lähteneitä oman ryhmän jäseniä en muista ajatella, mutta sen muistan, että kolme on jossakin yläpuolellani.

Kalliot jäävät vähitellen taakse ja edessä on satoja metrejä pitkä sileä luminen rinne, jota riittää lähes huipulle asti. Jalanjäljissä on helppo kulkea, mutta välillä hanki on niin kovaa, että jälkiä ei ole. Silloin nilkat ovat kovilla, kun jalkaterät joutuvat taipumaan jyrkkään ylämäkeen. Ehkä kuljenkin jyrkimmissä paikoissa sivuttain.

Kuljen kuin unessa, yritän arvioida etenemistäni kaukana vasemmalla puolella olevan valtavan kallioseinämän muotojen avulla. Se on sama huipun alapuolella oleva seinämä, joka näkyy paksuna tummana alueena vuoren luoteisrinteessä kauas pohjoiseen ja länteen. Taivas alkaa vaaleta ja tähdet sammuvat. Aurinko aloittaa nousunsa vuoren toiselta puolelta, vuoren tumma varjo heittyy lännen taivaalle ja kaukaisiin huippuihin. Kameran esiin kaivaminen käy mielessä, muttei tunnu tärkeältä. Kun saavun vuoren olkapäälle, on jo täysin valoisaa.

Olen huomaamatta joutunut kummallisen harha-ajatuksen valtaan. En enää muista kovin selvästi, että olen yrittämässä kahdeksantuhantisen vuoren huipulle. Sen sijaan alan miettiä, olisinkohan nyt kiivennyt tarpeeksi ja voisinko jo kääntyä paluumatkalle. Loppumatka ylös ei kai olisi aivan pakollinen. Vuoren olkapäällä, ison tasaisen rinteen ja huipulle johtavan lyhyemmän nousun välisellä tasanteella on paljon jalanjälkiä: eilen ja tänään on ollut jo useita huipulle nousijoita, ehkä jopa pari–kolmekymmentä. Alan ajatella, että täällä on paljon ihmisiä ja he ovat tulleet jostain muualta – ehkä lähistöltä, harjanteen toisella puolella olevasta hiihtokeskuksesta.

Jalat toimivat paremmin kuin pää. Hetken hengitettyäni alan kiivetä viimeistä jyrkkää nousua, ja sen jälkeen olenkin jo huipputasangolla. Moottorikelkan uran levyinen polku johtaa loivasti ylöspäin, ja kohta tulee vastaan väkijoukko, kymmenkunta kiipeilijää. Aivan selvästi he ovat hiihtokeskuksen päiväretkeläisiä kävelemässä valmiiksi tehdyillä urilla. Mutta jos kysymyksessä ei olekaan harha, he ovat aikaisemmin liikkeelle lähteneitä tai minut ohittaneita muiden retkikuntien kiipeilijöitä palaamassa huipulta.

Jatkan matkaa yhä hieman epätietoisena. Vasemmalla muutaman sadan metrin päässä on selvästi korkeampi kumpare. Pitäisikö minun poiketa polulta ja mennä sitä kohti? Päätän toistaiseksi pysytellä uralla. Polku haarautuu, valitsen vasemman uran, joka kulkee lähemmäksi tasangon reunaa. Reunan takana etäisyydessä näkyy jotenkin tutun näköinen tumma vuorenhuippu.

Ehkä tässä vaiheessa otan kameran esille ja näppään pari kuvaa tulosuuntaani.

Huipputasangolta lounaaseen, Nepalin puolen seitsentonnisia
Huipputasangolta länteen, horisontissa Shishapangma

Sitten yllättäen vähän matkan päähän oikealle puolelle ilmestyy Jangbu. Alan palata järkiini. Hän viittoilee minua oikeaan suuntaan, ja tajuan vähitellen tilanteen. Hän on saapunut äskettäin huipulle Jamesin ja Mattin kanssa ja on ehkä tullut minua vastaan. Hän näyttää paikkoja: vasemmalla Everest, tuossa vähän matkan päässä huippu. Siellä ovat James ja Matt keltaisissa untuvapuvuissaan.

Tulen huipulle, ehkä onnittelemme toisiamme, en muista. Yritän ottaa valokuvia, mutta paristot ovat tyhjenneet. Pyydän kaimaa ottamaan huippukuvat Everestin suuntaan.

 Huippukuva, jossa kansanretkeilijä peittää Gyachung Kangin, korkeimman seiskatonnisen

Otsalamppu on unohtunut päähän paistamaan. Otan sen pois, sillä seuraavassa kuvassa sitä ei enää ole.

Matt antaa minulle varaparistoja, joten saan otetuksi ylinnä olevan panoraaman ja jokusen muun kuvan. Pian paristoja tarvitaan kuitenkin johonkin toiseen laitteeseen, joten paluumatkalta jäävät kuvat ottamatta. Otan kavereiden kameroilla heistä huippukuvia Skotlannin lipun ja sponsorijulisteiden kanssa. On niin lämmin, että Matt riisuu ylävartalonsa paljaaksi, ja otan hänestä sitten kuvia Everest taustana (näitä kuvia hän ei jostakin syystä lähettänyt minulle eikä pannut blogiinsa).

Jangbu taitaa jo vihjailla siihen suuntaan, että pian kannattaisi lähteä alas, mutta sitten ilmestyykin JJ tasangolle ja on tuokion päästä huipulla. Riemuitaan lisää ja otetaan lisää kuvia. Ensimmäisten itäreunalta otettujen kuvien ja Everest-kuvien välillä on aikaeroa puoli tuntia, ja niistä JJ:n kuvaan kymmenen minuuttia. Kaiken kaikkiaan viivyin huipulla ehkä puolesta tunnista tuntiin.

JJ lähestyy huippua.

Vähitellen lähdetään alas, mutta järjestyksestä minulla ei ole muistikuvaa. Kuvittelen, että näen Ang Pasangin istumassa polun varressa huipputasangon alaosassa, mutta se saattaa olla harha. Ehkä se onkin happipullo, tai sitten olen nähnyt sekä Ang Pasangin että happipulloja. Vai onko se sittenkin Jangbu, joka on jäänyt vahtimaan, että kaikki pääsevät turvallisesti alas?

Kaiken järjen mukaan Danin ja Jürgenin olisi pitänyt tulla paluumatkalla vastaan, koska he olivat huipulla myöhemmin, mutta heistä minulla ei ole mitään havaintoa.

Tulen ylimmän kiinteän köyden alas kietomalla köyden käsivarren ympäri, mutta kaikki muut köydet laskeudun tunnollisesti kahdeksikolla. Tajuan jo olevani väsynyt, enkä ota kompuroinnin ja alas vierimisen riskiä. Pisimmän eli toiseksi ylimmän köyden laskeutuminen on lähes kiduttavaa. Jostakin syystä tasapainon säilyttäminen on työlästä, pyllähdän muutaman kerran ja jään hankeen puuskuttamaan.

Kalliovyöhykkeellä terästäydyn ja teen kaikki kiinnitykset tunnontarkasti. Huomaan silloin Jangbun tulevan suojelusenkelinä perässäni.

Kolmosleirissä irrotan raudat ja käyn makuulle telttaan huokaistakseni hetkisen. Nukahdan ja havahdun siihen, että Dan komentaa kaikki pakkaamaan tavaransa ja laskeutumaan kakkoseen: lumipyry on tulossa ja voimme jäädä loukkuun vyöryherkkien rinteiden päälle, jos emme heti lähde.

Niinpä lähdemme raskaine reppuinemme. Edellä kulkevat Dan, Matt ja James laskevat pyllymäkeä, ja siinä menossa Dan pudottaa kuormastaan yhden teltan. Poimin sen mukaani ja yritän itsekin lasketella untuvahousuillani, välillä hyvin väkinäisesti. Pilvet tulevat, ja näkyvyys häviää välillä kokonaan. Epävarmuus iskee, enkä uskalla enää lasketella, vaikka polku on selvänä edessäni. Huutelen JJ:tä, jonka tiedän tulevan perässäni. Ei vastausta, ääneni ei taida oikein kantaa.

Hieman odoteltuani pilvet harvenevat, ja kakkosleiri onkin jo hyvin lähellä edessäni. Toverit katselevat hidasta saapumistani, mutta turhaan toivon, että joku tulisi ottamaan teltan vastaan.

Aivan kuten ylös mennessä, yövymme tälläkin kertaa pummilla Adventure Peaksin vihreissä teltoissa.

Summitclimbin päiväkirjamerkintä.

Matkaan

Tata nurin

3.9.2013

Varhaisaamun pimeydessä retkikuntalaiset kantoivat laukkunsa hotellin aulaan ja siitä pian lähikujalle pysäköityyn pikkubussiin. Kulkuneuvon takaosa ja katto oli edellisenä päivänä täytetty retkikunnan yhteisillä varusteilla, ja nyt retkeilijät heittivät henkilökohtaiset kuormansa kasan korokkeeksi ja asettuivat istumaan kärryn etuosaan. Matka alkoi halki uuteen työpäivään heräävän pääkaupungin, itään kohti Bhaktapuria ja lopulta mutkitellen ylös Kathmandun laakson vihreitä rinteitä. Metsien yllä lepäilevät pilvet pehmensivät maiseman unenomaiseksi.

Vaikka vuoristossa periaatteessa oltiinkin, kovin suuria korkeuksia ei Nepalin puolella vielä tavoiteltu. Kathmandu on noin 1300 metrin korkeudessa, ja naapurilaaksoon siirryttäessä käydään puolessatoista kilometrissä. Mutta sitten laskeudutaankin peräti 800 metriin, ja vasta lähellä Tiibetin rajaa alkaa nelinumeroinen lukema pysyä korkeusmittarissa.

Himalajan kukkulat eivät ole erityisen kovaa kiviainesta, ja joka vuosi monsuunisateet sortavat vuorenrinteisiin koverrettuja teitä. Melkoisen hyvin vahingot oli saatu kuitenkin korjatuksi, ja tietenkin vakituisia sortumapaikkoja myös rakennetaan jatkuvasti kestävämmiksi. Kolmen vuoden takainen ongelmapaikka oli nyt varsin hyvin kivetty. Vain kerran tuli pysähdys, kun kaatunut kuorma-auto tukki puolet tiestä. Poliisin tarkastuspisteillä piti sen sijaan pysähtyä seitsemän kertaa – vuonna 2010 en muista tämmöisiä pysähdyksiä olleen laisinkaan.

Rajakaupunki Kodarissa menettely oli tuttu. Ensin mentiin syömään ja odottelemaan Nepalin puolen maastalähtömuodollisuuksien kulumista. Sitten marssittiin Ystävyyden sillalle ja asetuttiin rajaviivalle jonoon siihen järjestykseen, jossa nimet ryhmäviisumissa sattuivat olemaan, käveltiin Kiinan puolen maahantulohalliin ja vielä parin tarkastuksen läpi, ja putkahdettiin ulos hallin peräpäästä. Tänä aikana paikkakuntalaiset naiset kantoivat koko retkikunnan tavarat sillan yli Tiibetin puolelle, jossa ne lastattiin kuorma-autoon. Kaasupullot tosin takavarikoitiin rajalla, niistähän voisi valmistaa pommeja.

Retkikuntalaiset siirtyivät mukaviin Kiinan–Tiibetin vuorikiipeilyjärjestön Toyota-maastureihin, joissa sujuikin sitten koko loppumatka vuorelle. Ensin kuitenkin ajettiin lyhyt matka varsinaiseen Kiinan puoleiseen rajakaupunkiin Zhangmuun, jossa taas syötiin ja vaihdettiin rahaa kurssiin 1 taala = 6 yuania.

Ottaako GPS signaalia? Tässä ravintolassa ruokailevat kaikki Tiibetiin tulevat vuorikiipeilyretkikunnat.

Jos minulle kerrottaisiin, että jossakin maan ääressä on jyrkkään vuorenrinteeseen ripustettu, yhden serpentiinitien varteen rakennettu kaupunki, jossa sataa aina ja jonka kapean kadun varren täyttää joka ilta tuhat raja-asemalle jonottavaa kuorma-autoa, en uskoisi.

Seurasi retken osuus, joka huolestutti kansanretkeilijää etukäteen enemmän kuin mikään, mikä voisi tulla eteen itse vuorella: jyrkkä nousu itse Himalajan vuoristoon, pystysuoraan vuorenrinteeseen koverrettu tie, pohjattomat rotkot ja kilometrin korkuiset vesiputoukset, joista jotkin pärskyivät suoraan tielle. Linnuntietä rajalta Nyalamin kaupunkiin on 20 kilometriä, nousua kaksi kilometriä.

Mutta kuljettaja oli varma ja nopea, ja ehkä tien reunaan oli noussut muutama kaidekin lisää sitten viime käynnin. Huolimatta vielä yhdestä passintarkastuksesta matkan varrella Nyalamiin tultiin vallan hyvin valoisaan aikaan, ja hotelliin majoittumisen jälkeen jäi vielä aikaa iltapäiväkävelylle kylillä.

Päivällisen jälkeen ilta sujui rattoisasti teetuvassa, jonka emäntä olikin johtajamme vanha tuttu. Danin paikallistuntemus, sherpan kielen – joka on tiibetin kielen murre – taito ja avoin suhtautuminen kaikkeen vastaantulevaan oli vievä retkikuntalaiset vielä moneen hämmästyttävään kohtaamiseen paikkakuntalaisten kanssa.

Nyalamin koera siisteimmästä päästä

Kathmanduun

Pärinää

30.8.–2.9.2013

Halvimmat lennot Helsingistä Kathmanduun olisi saanut Moskovan ja Delhin kautta niin, että Moskovassa olisi pitänyt vaihtaa paitsi konetta, myös lentokenttää. Ei kiitos, varsinkin kun Qatarilta löytyi suorastaan inhimillinen 17 tunnin lento Tukholman ja Dohan kautta. No, Arlandassa ilmeni sitten tuliterässä Boeing 787 Dreamlinerissa jokin vika, lento myöhästyi kolme tuntia ja vaihto Dohassa tietenkin meni mönkään. Aavikkokentän odotussalin lattia tuli taas tutuksi.

Nepalin räikeä pääkaupunki ei tällä kertaa enää säikäyttänyt, vaan suorastaan toivotti tervetulleeksi kotiin. Vastassa olleet kyyditsijät taisivat kuitenkin saada huiputetuksi tulijalta liikaa palvelurahoja – länsimaalaisilla kun tunnetusti kasvaa raha taskussa. Kaupungilla osasin liikkua eksymättä, Sam’s Bar ja Funky Buddha löytyivät noin vain. Hotelli Shakti vaikutti siistiltä.

Syyskuun 1. päivänä tapasin retkikunnan johtajan Danin ja retkeilyfirman Dehan, jonka moottoripyörän kyydissä pääsin toimistolle hoitamaan paperityöt. Sitten muutaman puuttuvan tarvikkeen hankintaan. Onneksi avaruusajan pissapullo tuli koetäytettyä ennen lähtöä ja valitettavasti todettua vuotavaksi: tilalle tavallinen Nalgene-pullo. Kathmandusta saa kaiken tarvittavan vaatteista ja kiipeilyvarusteista elintarvikkeisiin ja Everest-hammastahnaan sekä lääkkeet ilman reseptiä, eurooppalaisittain naurettavan halvalla.

Toisen päivän aamiaisella tapasin loputkin retkikuntalaiset, ja sitten olikin vuorossa informaatiota ja varusteiden tarkastusta. Illaksi piti hankkia viimeisetkin varustetäydennykset ja pakata laukut varhaista lähtöä varten.

En enää suosittele Pringles-lastuja evääksi, vaikka ne toki hyviä ovatkin. Ne vievät paljon tilaa ja murenevat kuitenkin, vaikka kuinka huolellisesti pakkaisi. Enintään kaksi putkea voi ottaa mukaan ja ne pitää tunkea ylävuoristokenkien varsiin.

Retkikunnassa oli johtajan lisäksi kuusi jäsentä, kaikki miehiä. Ikäjakauma keskittyi neljänkympin loppupäähän, vaikka nuorin oli alle kolmikymppinen ja vanhin yli kuusikymppinen. Hyväkuntoisia kaikki, joukossa ylipitkien juoksujen harrastajia useampikin.

Retken kuva-albumi.

Kansanretki 8000, toinen osa

Matti Sunell Cho Oyun huipulla

Tässä se nyt on, huippukuva, todiste. Kameran kello näyttää 8.58 syyskuun 26. päivänä 2013. Kansanretkeilijä seisoo hapen puutteesta pöllämystyneenä Cho Oyun 8201 metriä korkealla laella Nepalin ja Tiibetin rajalla. Satoja metrejä leveällä lakitasanteella, josta sanotaan, että silloin vasta voi luottaa olevansa oikealla huipulla, kun näkee Everestin.

No siellä se näkyy, Everest eli Chomolungma itäkaakossa, tuollaisen kolmenkymmenen kilometrin päässä eli yhtä kaukana kuin Vuokatin vaarat Kajaanista. Tämänpuoleiset rinteet ovat varjossa, kuva on otettu vasten aurinkoa. Nopea tuuli kuljettaa harsomaisia pilvenriekaleita etelästä Nepalin puolelta, ja ajoittain ne peittävät näköalan kokonaan. Tässä maisema on kuitenkin selkeä. Everestin vasemmalla puolella näkyy horisontissa maailman kolmanneksi korkein vuori Kangchenjunga, retkeilijän pään taakse jää neljänneksi korkein Lhotse ja viidenneksi korkein Makalu näkyisi, jos se ei sattuisi sijaitsemaan täsmälleen Everestin takana. Retkeilijän selästä oikealle on rivi seitsentonnisia, mm. Baruntse.

Huipulla on kevättalvisen lämmintä, ainakaan kansanretkeilijän sormia ei näytä paleltavan. Pitkän aamuöisen nousun aikana pakkanen kyllä nipisteli, ja tätä kirjoittaessa 12 päivää myöhemmin näppäimistöön pitkästä aikaa totuttelevat sormenpäät ovat pikkaisen turrat.

Kansanretkeilijä yritti Cho Oyulle jo 2010, mutta säät eivät tuolloin suosineet ja korkeusennätys jäi kakkosleirin 7100 metriin. Tänä vuonna oli tarkoitus lähteä Shishapangmalle, mutta retkikunnasta kaikkosi viime hetkellä ennen lähtöä suurin osa jäsenistä ja se peruutettiin. Järjestettyään itsensä vapaaksi töistä, varattuaan lennot ja maksettuaan kaiken kansanretkeilijä ei voinut oikein muutakaan tehdä kuin liittyä samaan aikaan järjestettävään Cho Oyu -retkikuntaan.

Miksikään suureksi onnettomuudeksi tämä ei kuitenkaan osoittautunut, vaan kaikki tuntui päin vastoin naksahtavan paikoilleen mitä parhaimmalla tavalla. Kuuden jäsenen, johtajan ja kahden sherpan retkikunta oli fyysisesti ja henkisesti erittäin vahva. Säät enimmäkseen suosivat, ja kun tähän yhdistyivät johtaja Dan Mazurin rohkea kapselityylinen akklimatisaatio-ohjelma, jossa retkikunta ei väsyttänyt itseään ravaamalla vuorta ylös alas, ja viime hetkellä onnellisesti ratkennut yhteistyö retkikuntien välillä reitin rakentamisessa, menestystä ei oikeastaan voinut välttää. Retkikunnan jäsenistä viisi kuudesta saavutti huipun 26 päivää ensi kokoontumisen jälkeen ja vain 16 päivää vuoren juurelle saapumisesta.

Kansanretkeilijä kiipesi ilman happea ja sai yllätyksekseen huomata könyävänsä huipulle vain puolisen tuntia kahden hapellisen kiipeilijän perässä. Valmistauduttuaan ilman mitään systemaattista harjoitusohjelmaa, pelkän liikkumisen ilon ajamana – mitähän jos rupeaisi ihan oikeasti treenaamaan?

Tähän tulee päiväkirjamainen kertomus kuvituksineen. Yritän käsitellä päivän päivässä, mutta ehdotonta lupausta en anna. En ehkä tule olemaan yhtä perusteellinen paikkatietojen ja nimien kanssa kuin viime kerralla, joten Google Earthin avulla maisemiin tutustuvaa kehotan tutkimaan viimekertaisia juttuja, joita voi seurata kronologisesti alkaen varusteläjän pakkaamisesta. Erotan retket hieman epäjohdonmukaisesti asiasanoilla Kansanretki 8000 ja Kansanretki 8201, mutta muilla yhteisillä hakusanoilla löytyvät molempien retkien jutut. (Ja jos sinulla on parempi ehdotus lajitteluun, kannattaa ehdottaa heti, ennen kuin näitä juttuja on kymmeniä.)

Retkikunta liikkeellä

Nyt on Summitclimbin tämän kevään Cho Oyu -retkikunnan uutissivu saatu perustetuksi ja Max on kirjoittanut ensimmäisen raportin. Se on päivätty huhtikuun 21:nnelle eli torstaille. Ryhmä oli lähdössä matkaan perjantaina, joten jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, tämä lauantaipäivä on vietetty Nyalamissa totutellen Tiibetin ohueen ilmaan.

Retkikunnassa näkyy olevan johtajan lisäksi yhdeksän jäsentä. Romaniasta on peräti nelihenkinen joukko, nimet näyttävät unkarilaisilta. Kanadan Gracen ehdinkin tavata syksyllä Kathmandussa, kun hän oli lähdössä harjoitteluretkelle. Valokuvissa ollaan ostoksilla tutussa untuvakaupassa ja syödään aamiaista. Naisista kumpikaan ei tosin näytä olevan Violetta.

Kuvituksena video Nepalin puoleiselta kuratieltä viime syksyltä (Tiibetin puolella on hyvä päällyste). Maanvyöry on ehditty raivata, mutta autot jäävät liejuun kiinni. Toyotaa heiluteltiin aikansa, kunnes retkikuntamme voimamies Mark tuli ja tarttui takapuskuriin.

Lisää yrittäjiä Cho Oyulle

Kansanretkeilijä ei päässyt viime syksynä Cho Oyulla kakkosleiriä korkeammalle, mutta miten käy kiipeilytoveri Violettan? Hän lähtee tänään matkalle kohti Kathmandua. Siellä hän liittyy Summitclimbin retkikuntaan, joka yrittää Cho Oyulle Tiibetin puoleista perusreittiä pitkin. Kansainvälisessä retkikunnassa on tällä tietoa seitsemän jäsentä ja johtajana on jälleen Max.

Periaatteessa mahdollisuudet päästä huipulle ovat hyvät. Syksyllä lunta tuli niin paljon, että huipulle yrittäminen olisi ollut vaarallista. Tavallisesti talven tuulet puhaltavat lunta pois sen verran, että keväisellä reitillä on paikoin paljasta kalliota. Nyt on siis hyvinkin mahdollista, että lunta on juuri sopivasti.

Kansanretkeilijä toivottaa turvallista matkaa. Mahdollisimman vähän kommelluksia matkalla ja riittävästi terveyttä ja hyvää kuntoa vuorella. Perässä tullaan mitä todennäköisimmin.

4. lokakuuta: Kathmanduun

Hirveästä hotellista oli ilo päästä pois. Aamiaispöydän ympärille ryntäsivät rahanvaihtajat, joten Kiinan valuutan sai pois taskuista kummittelemasta vaivattomasti. Eilisillä maastoautoilla ajettiin vielä hieman lähemmäksi rajaa, sitten odoteltiin, jonotettiin, odoteltiin, käveltiin ystävällisten rynnäkkökiväärimiesten ohi Nepalin puolelle siltaa, mentiin ravintolaan odottelemaan tavaroita ja uutta kuljetusta.

Nepalin puoleisen kylän nimi on Kodari. Jätehuolto toimii täällä siten, että tavarat heitetään kätevästi rotkoon. Yllä näkymä ravintolan terassilta.

Taloudellista matkustamista

Joku oli ilmeisesti säästänyt kuljetuskustannuksissa (ehkä omaan taskuunsa?) ja tilannut pikkubussin ja kuorma-auton sijasta pelkän pikkubussin. Perällä olivat retkikunnan isot tavarat ja retkeilijöiden isot kassit, retkeilijät ja sherpat mahduttautuivat istuimiin, ja heidän päälleen ja keskikäytävälle kasattiin lisää reppuja. Sitten matkaan.

Sirkka

Tiet olivat paremmassa kunnossa kuin menomatkalla. Maanvyörymät oli saatu raivattua eikä teillä tulvinut. Matkan varrella pusikossa kävijää tervehtivät värikkäät sirkat. Kathmandussa oltiin meluisan ja pölyisän matkan jälkeen myöhään iltapäivällä. Retkikunnan tavarat vietiin varastoon, sitten mutkiteltiin vielä jonkin aikaa kaupungin sokkeloisia katuja, kunnes päästiin hotelliin. Seurasi ennen pitkää suihku, ruokailu ja rentoa oleskelua. Tässä Maxin raportti ja kuva. Paikka on muistaakseni Everest Steakhouse.

Everest-olutta

Seuraava jakso: Paluu

Edellinen jakso: Dzapova-jäätikkö

24. syyskuuta: lepoa perusleirissä – taas

Taas levättiin perusleirissä, käytiin suihkussa, maleksittiin auringossa ruokailuteltan edessä, ihailtiin maisemia ja kuvattiin uusia pilvivariaatioita ympäröivistä huipuista. Tällä kertaa pilvet olivat irrottaneet Cho Oyun huipun läntisistä alarinteistä.

Nangpa Lassa näkyi ihmisiä. Aamulla neljä kulkijaa kävi kiertämässä solan keskellä olevan luodon, ja myöhemmin päivällä solassa liikkui isompi joukko. Tapahtumahetkellä oli vaikea havaita, keitä liikkujat olivat, mutta valokuvia tutkiessa selvisi, että jäljet tulivat perusleiristä päin, jostain lähempänä jäätikköä olevasta leiristä. Mahtoivatko olla kiinalaisia? En tiedä millaisia lupia rajalla pyörähtäminen vaatii, mutta ulkopaikkakuntalaisena en ehkä paikan maineen tuntien uskaltaisi ihan rajalle asti kävellä.

Nangpa Lan takana Nepalin puolella seisovalle jyrkälle vuoriryhmälle löytyi lopulta nimi: se on Lunag-massiivi, jonka korkein huippu Lunag Ri yltää 6907 metriin. Koko ryhmä näkyy esimerkiksi tässä panoraamassa. Yllä olevassa kuvassa taustana on huippu 6477. Korkeudet ovat kartasta Khumbu Himal 1:50000 (Nepal-Kartenwerk der Arbeitsgemeinschaft für vergleichende Hochgebirgsforschung Nr. 2, 1988). Kiitos Juhalle pitkäaikaisesta lainasta.

Säätiedotukset kuulostivat suotuisilta: tiedossa ei enää ollut lunta, ainoastaan tuulta. Lepo jäisi päivän mittaiseksi, sillä huomenna lähdettäisiin yrittämään viimeistä akklimatisoitumisnousua kakkoseen, yli seitsemään kilometriin. Sitten tultaisiin vielä kerran alas, sillä lokakuun 3. päivän tienoille ennustettiin sääikkunaa, josta voisi pujahtaa huipulle.

Seuraava jakso: Jäätiköllä

Edellinen jakso: Alas – taas

Nangpa La aamusumussa

Sitten maltillisempi panoraama. Nangpa Lan Nepalin puoleiset terävät huiput tuottivat kansanretkeilijälle paljon iloa esiintyessään mitä vaihtelevimmissa valaistuksissa ja pilviverhoiluissa. Aiheesta tulee tänne aikanaan aivan oma juttunsa.

Tämä kuva on koottu vain seitsemästä valotuksesta. Hugin suoriutuu tehtävästä leikiten, eikä ohjelman työskennellessä ehdi edes teetä laittaa kiehumaan, niin kuin fotarin kanssa (no joo, muisti on sittemmin tuplattu 8 gigaan).

Kuvaa käsitellessä piti kuunnella hyvin pitkästä aikaa tämä kappale. Hyräilin sitä levyhyllyä kaivaessani ja huomasi muistavani sävellajin. Sen verran taajaan tämä taisi tuolloin neljännesvuosisata sitten soida.

Seuraava jakso: Puja

Edellinen jakso: Kotiutumista ja jäätikköharjoittelua

Namaste, pentele

Kylla kansanretkeilijan kulttuurimatkailuinto on nyt aika vahissa. Pakolliset temppelivierailut on tehty seka hindu-, buddha- etta apinatemppeliin. Hindutemppelialueella joen rannassa karytettiin lihaa ja varikkaasti maalatut pyhat miehet esiintyivat turistien kameroille. Buddhan puolella oli jotenkin siistimpi ja kaupallisempi meininki. Kaikki on tietty tuhansia vuosia vanhaa, ja paikat ja tavat nykyaan aivan samat kuin silloin kun kainuulaiset vasta laskeutuivat puista. Rasittavan kansanretken jalkeen tuntuu vain olevan vaikeaa innostua ja haltioitua. Taitaisi olla parempi tulla paikkakunnalle muutamaa paivaa ennen seuraavaa kansanretkea ja katsella paikkoja hieman etukateen valmistautuneena.

Kathmandun turistialue on kavelty ja ulkoa opittu ja kavelyretkien piiria vaha vahalta laajennettu ymparistoon. En tieda voiko tasta kaupungista oppia pitamaan, nyt ei ainakaan vaikuta silta. Melu ja tungos hermostuttavat, samoin kaupustelijat, jotka jostakin syysta eivat ymmarra sanaa ”ei”, vaan kuvittelevat, etta kun turistin perassa tarpeeksi kauan kavelee, kehuu tavaraa ja alentaa sen hinnan lopulta naurettavan pieneksi (ja tekee itsestaan samalla naurettavan), niin turisti muka sitten suostuukin kauppaan.

Aika ajoin taivaalta kuuluu kansanretkeilijan mielta rauhoittava aani, nousevan lentokoneen kohina, ja muistuttaa pian koittavasta kotimatkasta.

Edellinen jakso: Paluu

Paluu

Retkikunta palasi vuorelta pikavauhtia. Viimeiset jasenet tulivat alas lauantaina, jolloin myos sherpat purkivat jaljella olleet ylaleirit. Sunnuntaiaamuna purettiin perusleiri, pakattiin kamat jakkien kannettaviksi ja kaveltiin tien paahan eli valileiriin. Sielta maastoautoilla Tingriin ja edelleen valtatieta pitkin rajakaupunki Zhangmuun, jonne saavuttiin iltapimealla. Yon kauheassa hotellissa kesti, kun tiesi etta heti aamulla jatkettaisiin rajan yli ja yhta kyytia Kathmanduun asti. Nepalin puolella ahtauduttiinkin sitten ramisevaan bussiin, koko retkikunta ynna kaikki tavarat, ja ajettiin koko paiva Kathmanduun.

Menossa on toinen kokonainen paiva Kathmandussa. Osa retkikunnan jasenista sai siirrettya lentonsa aikaisemmaksi ja on jo matkustanut kotiin. Kansanretkeilija ei onnistunut siirtamaan lentoaan ja viettaa taman viikon meluisassa, kaoottisessa, pohjoismaalaista jarjestykseen tottunutta mielta koettelevassa Nepalin paakaupungissa.

Huipulle ei paasty vuoren ylaosan vaarallisen lumitilanteen takia, minka retkikunnan kuulumisia seuranneet jo tietavatkin. Kansanretkeilija teki kuitenkin oman henkilokohtaisen korkeusennatyksensa yopymalla kakkosleirissa 7100 metrissa. Uuteen ennatysyritykseen kolmosleirin tasalle 7400 metriin ei riittanyt enaa motivaatio, kun huipulle paasysta ei ollut toivoa.

Lisaa yksityiskohtaisempia kertomuksia kuvien kera seuraa, kun kansanretkeilija paasee kotiin.

Seuraava jakso: Namaste, pentele

Edellinen jakso: Kathmanduun

Kathmandu

Kansanretkeilija on toista paivaa pilvisessa, lampiman tihkusateisessa Nepalin paakaupungissa. Aika on mennyt aivan kokonaan retkikunnan  valmisteluihin, ehkapa nahtavyyksia ehtii katsella retkelta palattua.

Everest-kengat on ostettu, ne tuntuvat istuvan villasukkien kanssa aika hyvin. Jaarautoihin piti ostaa pidennetty keskiosa, jotta ne ylettyvat valtavien kenkien paasta paahan. Untuvahousut ja kevyt untuvatakki perusleiria varten hankittiin paikkakunnan omalta untuvavarusteiden tekijalta. Lisaksi kaikenlaista pikkutarviketta, mm. ylimaarainen juomapullo, silla Dan suositteli huippupaivaksi kolmea litraa juomista. Kuljetuksia ja tavaroiden leirisailytysta varten piti ostaa viela toinen varustekassi.

Kaikkea tavaramaaraa ei millaan voi kuljettaa kotiin, ainakin kengat taytyy myyda takaisin kauppaan. Harmi, silla niissa olisi ollut kotivaella ihmettelemista. Kirjakauppojen vuorikirjavalikoimat ovat huomattavat, ja paluumatkalle lahtiessa tarvitaan tarkkaa vaakaa, jotta sallittu 20 kiloa tulee tarkoin hyvaksikaytetyksi.

Oikeastaan melkein kaikkien varusteiden hankkimisen olisi voinut jattaa Kathmanduun. Taalta saa kaikenlaisia retkeilytarvikkeita murto-osalla eurooppalaisista hinnoista. Supermarketista lahti ainakin viisi kiloa pahkinoita, kekseja ja suklaata retken paivaevaiksi.

Ohjelmassa oli torstaina yhteinen illallinen, keskiviikkona aamiaisen jalkeen informaatiotilaisuus, ja paivan mittaan yleista valmistelua ja pakkaamista. Kuorma-auto tulee hakemaan tavarat illalla, retkikunnalla on heratys aamukahdelta ja lahto kohti Tiibetia neljalta. Jos tie on kunnossa (ei maanvyorymia), saatetaan jo iltapaivaksi ehtia ensimmaiseen Kiinan puolen majoittautumiskaupunkiin Nyalamiin.

Koska koko ajan noustaan ylemmaksi vuoristoon, matkan varren kylissa viivytaan kaksi yota kussakin. Autolla ajettavan tien paahan, kiinalaiseen perusleiriin, tullaan siten aikaisintaan keskiviikkona. Siellakin viivytaan kaksi yota, ja kavelymatkan puolivalissa yksi tai kaksi yota. Varsinaiseen perusleiriin paastaan parhaassa tapauksessa siis ensi viikon lauantaina. Vuorella telttaillaan sitten seuraavat nelja viikkoa.

Max ja Rajan, sikkimilaissyntyinen vuoriopas, ovat retkikunnan johtajia. Dan ei lahde vuorelle, vaan hoitelee asioita ja kouluttaa meita taalla kaupungissa.

Nyt kansanretkeilija lahtee jo melko hyvin suunnistuskykyynsa luottaen pitkin Thamelin nimettomia ja sokkeloisia katuja kohti hotelliaan.

Seuraava jakso: Nyalam

Edellinen jakso: Kansanretki 8000

Kansanretki 8000

Keskiviikkoaamuna 1.9. nousee Helsingin maalaiskunnan lentokentältä Sassin MD-80 kyydissään kansanretkeilijä. Arlandassa kone vaihtuu Qatarin A330:een, joka suuntaa Persianlahden rannalle Dohaan. Muutaman tunnin öisen odottelun jälkeen toinen samanlainen kone ottaa ja kyyditsee retkeilijän Kathmandun Tribhuvanin lentokentälle. Siellä pitäisi olla portilla vastassa Everest Parivar Expeditionin työntekijän, joka saattaa matkustajan Beijing-hotelliin.

Hotellissa retkeilijä odottaa tapaavansa Summitclimbin Cho Oyu -retkikunnan johtajat Dan Mazurin ja Max Kauschin ja muita retkikunnan jäseniä, joita tällä tietoa on yhteensä kymmenen. Seuraa tutustumista, koulutusta, varusteiden ja ruuan ostamista ja samalla ehkä hieman kaupunkiin tutustumistakin. Parin päivän kuluttua hypätään pikkubussiin ja lähdetään ajamaan kohti Tiibetiä. Retkikunta pyrkii Cho Oyun (8201) huipulle Tiibetin puoleista perusreittiä eli Tichyn reittiä pitkin.

Moni varusteasia tuli hoidetuksi kuntoon jo Kansanretki 6000:ta valmistellessa, mutta jotakin uutta on vielä hankittu: tärkeimpänä uusi alppireppu, joka on hieman kevyempi, tilavampi ja kätevämmin pakattava kuin vanha. Tämäkin menee käsimatkatavarana, kun ottaa jäykisteen pois. Lisäksi muutama vaatekappale, sulkurenkaita, nauhalenkkejä, lisää muistia valokuville, aurinkolataukseen sopiva laturi kameran akuille, siteitä ja laastareita vaivaisenluun varalle, nerokas pissapullo.

Seuraa pakkaamista, punnintaa ja uudelleenpakkaamista. Onneksi telttoja ja köysiä ei tarvitse kuljettaa kotoa asti, ja Kathmandun ruokakaupoista saa retkelle sopivaa evästä.

Kuvassa Alpinist-monot tuuraavat Everest-monoja ja toimivat myös punninnassa sijaiskenkinä. Everest-töppöset tulevat mukaan Kathmandusta, samoin kuin untuvahousut. Kansanretkeilijä soitti jokin aika sitten sikäläiselle untuvapukujen valmistajalle ja varmisti, että housut ovat valmiina retkelle lähdettäessä. Siunattu teknologia! Toivotaan, että asia tuli puhelimessa selväksi.

Retkikunnan uutissivu on jo olemassa! Totuus raportoi ennen ja jälkeen retken, mutta ajankohtaiset kuulumiset vuorelta sopii tarkastaa tuolta.

Seuraava jakso: Kathmandu