Totuus

Matti Sunellin blogi

Avainsana: kansanretkeilijä

  • Kathmandu: koulutusta ja kiipeilykauppoja

    Kathmandu: koulutusta ja kiipeilykauppoja

    8.4.2015

    Shakti-hotellin kokoushuone täyttyi aamiaisen jälkeen koululuokallisesta väkeä. Läsnä olivat paitsi Tiibetin Everest-retkikunnan ja Nepalin Everest-Lhotse-retkikunnan jäsenet, myös retkikuntien harjoituskiipeilijät eli ne, jotka nousisivat ”vain” seitsemään tonniin Lhotse-seinämän kolmosleiriin tai Pohjoissolaan, jäätikkökurssilaiset ja kuusitonnisten Lobuchen ja Island Peakin nousijat, perusleireihin vaeltavat retkeilijät sekä tietenkin retkikuntien johtajat, suuri osa sherpoista ja retkeilytoimiston väki. Eikä tässä ollut koko tämän kauden Summitclimbin joukko, sillä osa saapuisi vasta myöhemmin ja ottaisi pääjoukot kiinni matkan varrella.

    Aamupäivän koulutuspaketti oli kansanretkeilijälle jo tuttu: miten pysyä terveenä, miten toimia turvallisesti ja miten tulla kuukauden tai kahden ajan toimeen retkitovereiden kanssa välillä hankalissakin oloissa.

    Lisäisin Danin lääkelistan jatkoksi jonkin vitamiini- ja hivenainepurkin. Toista kuukautta ilman tuoretta ruokaa voi ruveta koettelemaan yleiskuntoa.

    Softshell-housut on myös hyvä idea. Tuskinpa isoilla vuorilla niin märkää paikkaa tuleekaan, että goretex-kuorihousuja tarvittaisiin. Seuraavalla pakkauskerralla ne todennäköisesti jäävät kotiin.

    Retkitoimiston Deha toimitti minulle paketin, joka sisälsi kokeneemman suomalaisen kasitonniskiipeilijän lainaamat ja palauttamat rukkaset. Itse kaveria en valitettavasti tavannut, hän on vielä Annapurnalla.

    Sitten kaupungille ostoksille.

    Kathmandun ostoskatuja
    Kathmandun ostoskatuja
  • Kathmandu: näytös ministeriössä

    Kathmandu: näytös ministeriössä

    7.4.2015

    Turkin kone – ensin A321 ja sitten A330 – kuljetti kansanretkeilijän Istanbulin kautta Kathmanduun kivuttomasti illan ja yön yli. Suosittelen: yhteys on nopeampi kuin Arabian kautta, tavaraakin sai olla 30 kiloa.

    Kathmandussa oltiin aamutuimaan ja heti valmiina tehokkaaseen työpäivään. Tärkein tehtävä oli vierailu matkailuministeriössä. Mihin minua siellä tarvittiin – se selvisi vasta matkalla. Ja kun taksia ei saatu (maassa oli jonkinlainen yleislakko), mentiin riksalla.

    Riksan kyydissä Kathmandussa
    Maolaisten julistaman ”yleislakon” ansiosta kadulla on tilaa riksan paahtaa – seurueen toisella ajoneuvolla on tosin huolestuttava etumatka.

    Retkikunta oli virallisesti kaksi retkikuntaa, Everestin ja Lhotsen. Kummallakin täytyi olla oma lupa ja johtaja. Koska retkikunnan oikea johtaja oli merkitty Everest-ryhmän lupapaperiin, Lhotse-ryhmän lupaan piti keksiä johtajan kohdalle joku muu. Ehkä retkitoimiston johtaja Murari ja retkikunnan johtaja Dan päättivät tehdä minusta johtajan, koska olin vuotta vanhempi kuin toinen varsinainen Lhotse-kiipeilijä Karel. Tai sitten minut tiedettiin turvallisen hiljaiseksi mieheksi. Murarin toimintaohje nimittäin oli: ”Älä puhu mitään, nyökyttele vain. Me hoidamme puhumisen.”

    Muutaman tunnin odottelun jälkeen paperityöt olivat valmiit, ja seurasi käynnin juhlallisin osuus: retkikunnan matkaansaattokeskustelu. Muuan keskitason virkailija tiedusteli, olemmeko selvillä säännöistä, aiommeko käyttäytyä hyvin ja tuommeko roskamme pois vuorelta. Allekirjoitin sokkona useita papereita. Teetä tarjoiltiin.

    Sitten neuvotteluhuoneeseen saapui kaksi viraston suurinta herraa. Vaihdettiin tyhjänpäiväisiä kohteliaisuuksia, lupakirjat luovutettiin, johtajat saivat kaulaansa valkeat huivit, käteltiin. Herrojen poistuttua viivyttiin vielä hetki ja varmistettiin, ettei yhtäkään paperia tai allekirjoitusta ole unohdettu. Sitten päästiinkin jo paluumatkalle, tällä kertaa löytyi jostain taksikin.

    Lhotse-retkikunnan lupakirja
    Lhotse-retkikunnan lupakirja
  • Kansanretki 8516

    Kansanretki 8516

    Kansanretkeilijän toisen kasitonnisen yritys katkesi maanjäristykseen. Retken tunnuksiksi jäivät koskematon Lhotsen rinne ja kauden suosituin kiipeilyväline.

    Totuudessa seuraa merkintöjä ja kuvia päivä kerrallaan. Kerron blogissa tärkeimmät asiat. Tekstiä on kyllä tulossa enemmänkin, kerron asiasta kesemmällä.

    Tapahtui pääpiirteissään seuraavaa:

    Kansanretkeilijä lähti yrittämään toiselle yli kahdeksan kilometriä korkealle vuorelleen Lhotselle huhtikuun alussa 2015 (ensimmäinen oli Cho Oyu syksyllä 2013). Operaattori Summitclimb ja ja johtaja Daniel Mazur olivat samat kuin viimeksi. Retkikuntaan kuului kahdeksan Everestille ja kaksi Lhotselle yrittäjää. Alkumatkan samassa joukossa kulki myös kuusitonnisille Island Peakille ja Lobuchelle menijöitä sekä vaeltajia, joiden tarkoituksena ei ollut huipuille nousu.

    Kävelyretki Everestin perusleiriin sujui suunnitelmien mukaan, samoin tekniikkaharjoitukset ja totuttelunousut ympäröiville vuorenrinteille ja Khumbun jääputouksen alaosaan.

    Everestin ja Lhotsen kiipeilyreitin vaarallisin osuus on jääputous 5500–6100 metrin korkeudessa. Mitä harvemmin sen läpi tarvitsee kulkea, sitä paremmat ovat mahdollisuudet säilyä ehjin nahoin. Kiipeilystrategiana oli tehdä vain kaksi nousua vuorelle: ensin noin viikon mittainen totuttelunousu kolmosleiriin noin 7500 metriin asti ja sitten lepopäivien jälkeen huippuyritys toukokuun puolivälissä.

    Huhtikuun 25. päivän aamuna retkikunta nousi perusleiristä jääputouksen käsityskyvyn rajat ylittävän labyrintin halki ykkösleiriin, putouksen yläpuolelle suuren jäätikkölaakson reunalle. Muutamaa minuuttia ennen puoltapäivää, kun kiipeilijät juuri olivat saaneet saappaat jalastaan ja loikoilivat teltoissaan, joku tarttui jäätikköpatjan reunaan ja alkoi ravistaa.

    Kiipeilijät säpsähtivät ulos teltoistaan, ja samassa alkoi valtava jyrinä ja pauhu ja lumipilvi hämärsi taivaan. Korkealta Everestin olkapäältä oli irronnut jäätä, joka nyt oli matkalla alas. Jäähakkujen varret iskettiin lumeen, otettiin luja ote terästä, polvistuttiin mahdollisimman pieniksi ja toivottiin parasta.

    Höykytys tuntui kestävän minuutteja, mutta ehkä se kesti minuutin tai kaksi. Ei voinut tietää, tulisiko leiriin asti muuta kuin lumipöllyä tai romahtaisiko jäätikkö: jäisikö koko retkikunnasta mitään jäljelle vai sortuisiko se syvyyksiin.

    Jäi, ei sortunut. Ykkösleirissä kukaan ei vahingoittunut. Sen sijaan radioyhteys perusleiriin paljasti karmeuden: vyöry oli lakaissut sileäksi suuren osan perusleiriä, ihmisiä oli kuollut ja kateissa.

    Koko Nepalin maanjäristyksen tuhoisuus paljastui vasta vähitellen päivien kuluessa. Ykkös- ja kakkosleirissä oli 170 eri retkikuntien kiipeilijää, joiden kulkutie oli poikki järistyksen rikottua jääputouksen reitin. Ja kun kävi selväksi, että reittiä ei enää tulla saamaan kuntoon, käynnistyi helikopterihissi: parhaimmillaan kolme kopteria kuljetti kiipeilijöitä jatkuvalla syötöllä perusleiriin. Summitclimbin ryhmä haettiin viimeisenä 28. päivän aamuna.

    Ne kiipeilijät, joilla oli anteliaat vakuutukset, lensivät Kathmanduun heti seuraavana päivänä. Kansanretkeilijä säpsähteli vielä yhden yön istumaan makuupussissaan, kun vyöryt jyrisivät kolmelta suunnalta kohti perusleiriä. Kävely kotia kohti alkoi seuraavana päivänä, vappuna Namchessa päästiin viestimien ääreen ja paria päivää myöhemmin lennettiin Luklasta Kathmanduun.

    Jäätikkövirta puristuu alas korkeiden vuorenhuippujen ympäröimästä laaksosta
    Jääputous. Vuoden 2014 tuhoisa vyöry lohkesi vasemmanpuoleisen riippuvan jäätikön vasemmasta reunasta, tummasta kohdasta.
  • Matti A. Jokinen

    Matti A. Jokinen

    Syvyys kovertuu allamme. Jos pudottaisimme alas kiven, se iskisi kivikkorinteeseen kahdenkymmenen metrin päässä seinämästä.

    Kajaanin kirjastossa tehtiin poikavuosina löytöjä, jotka tulivat määrittelemään koko loppuelämää. Olisiko ollut peräti lasten- ja nuortenosasto, jossa lähekkäin sijaitsivat Kullervo Kemppisen Lappi-kirjat, Himalajan valloitus ja tämä Matti A. Jokisen Alppien seinämillä? Tällaista sivistynyttä kirjavalintaa toki sopi seminaarikaupungin kaupunginkirjastolta odottaakin.

    Kumpi kirjan ensimmäisenä löysi: oliko se toverini, josta oli tuleva ensimmäinen kiipeilykaverini ja myös eräiden aikuisiän kansanretkien retkikumppani, vai minä, sitä en enää muista. Elämys taisi olla kuitenkin yhteinen, kirja luettiin moneen kertaan ja sen kuvatekstejä ja osaa tekstistäkin osattiin siteerata ulkoa.

    Haka uppoaa kotoiseen kallioon.

    Ei meillä ollut hakoja eikä edes köyttä, kun menimme lähimetsän kalliojyrkänteelle harjoittelemaan kiipeilyä. Varmistuksena oli paksu lumihanki, johon hypättiin,  kun ote ei enää pitänyt seinämästä.

    Ajatus kiipeilyn harrastamisesta Suomessa oli kainuulaisille yhtä kaukainen kuin turistimatka Kuuhun, eikä koko maassakaan monta kiipeilijää ollut: Suomen Alppikerhossa oli 1970-luvun lopussa kymmenkunta jäsentä.

    Ainoana turvanamme ovat kätemme ja jalkamme ja muutama ruostunut metallihaka.

    Jotkin itsestäänselvät totuudet ovat yksilöön valmiiksi sisäänrakennettuina, mutta usein tarvitaan jokin elämys, kokemus tai tieto, joka nostaa totuuden tietoisuuteen ja tavoitteellisen toiminnan kohteeksi. Minä tarvitsin mainitsemani kirjat ja yhden kesälomamatkan Norjaan ymmärtääkseni, että vuorille on pyrittävä, muuta mahdollisuutta ei ole.

    Onkin välillä miltei kiusallista vastailla toistuviin kysymyksiin, miksi sinne aina pitää lähteä: kauas, vaivalloisen matkan päähän, vaarallisiin paikkoihin ja usein itsensä kipeäksi maksaen. Tietysti sinne pitää mennä, tehän tässä hassuja olette kun ihmettelette ilmiselvää asiaa!

    Matterhorn odotti arvoituksellisena.

    Meni kuitenkin vuosia kuin sekavassa unessa, josta vasta aikamiehenä heräsin. Havahduttuani liityin Alppikerhoon, jonka Jokinen oli syntymäni aikoihin perustanut, kävin kursseja ja matkustin useana kesänä Alpeille. Pian matkustin muihin maanosiin ja isoille vuorille. Iässä, jossa monet vaihtavat jo leppoisampiin maisemiin, kiipesin ensimmäisen kasitonniseni.

    Ensimmäisen kerran näin Matti A. Jokisen ilmielävänä Alppikerhon 40-vuotisjuhlassa. Ainoan kerran puhuin hänen kanssaan kerhon 50-vuotisjuhlien yhteydessä pidetyssä kiipeilyseminaarissa. Kiipeilyliitto oli teettänyt uusintapainoksen Alppien seinämistä, ja Jokinen oli paikalla signeeraamassa kirjaansa. Muilla jonottajilla oli uusintapainos, minulla tämä aikoja sitten antikvariaatista löytynyt vuoden 1961 alkuperäinen. Vuoroni tullessa pyysin mestarilta omistusta ”Matti A:lle”. Olinko tuolloin jo saanut selville, että A on Antero niin kuin minullakin, vai varmistuiko tietoni pian tuon jälkeen, siitä en ole ihan varma.

    Tunnen painovoiman havainnollisemmin kuin koskaan.

    Painovoima vaikutti lopullisesti Matti A. Jokiseen toukokuussa 2014, 82 vuoden kohdalla. Toimintakykynsä hän säilytti melko lailla viimeisille köydenpituuksille, niin kuin tämä juttu ja video näyttävät. Ei voi kuin toivoa samaa omalle ja kaikkien aktiivisten ihmisten kohdalle.

    IMG_4696

    Lainaukset ovat Alppien seinämillä -kirjan kuvatekstejä. Kiitos Juhalle parista osuvasta ilmauksesta, jotka tähän juttuun varastin.

  • Puolikasleiriin

    Puolikasleiriin

    14.9.2013

    Korkeille vuorille pyrittäessä tehdään ennen varsinaista huippuyritystä akklimatisoitumisnousuja, joiden tarkoitus on totuttaa elimistö ohueen ilmaan ja siten ehkäistä vuoristotautia ja vieläkin vakavampia keuhko- ja aivoödeemaa. Tämä merkitsee perinteisesti paria kolmea, jopa useampaa nousua perusleiristä ylempiin leireihin: Ensin varusteiden kantoa päiväretkellä ykkösleiriin. Sitten ykköseen yöpymään ja kanto kakkoseen ja alas perusleiriin. Seuraavalla kerralla kakkosleiriin yöpymään. Ja niin edelleen. Ylimmässä leirissä ei välttämättä käydä enää erikseen yöpymässä, vaan siellä nukutaan vain huipulle nousua edeltävä yö.

    Jos totuttelunousujen lisäksi tulee sään aiheuttamia nousuyritysten keskeytyksiä, kiipeilijä helposti väsyttää itsensä ravaamalla vuorta ylös ja alas. Näin kävi edellisellä kansanretkellä, jolloin ykköseen noustiin peräti viisi kertaa ja korkeusennätykseksi jäi kylmä yö kakkosleirissä 7100 metrissä.

    Tällä kertaa Danillä oli parempi idea: yksi kapselityylinen useita päiviä kestävä totuttelunousu ja sitten levon jälkeen heti sään salliessa huippuyritys. Jos kaikki menisi nappiin, vuorelle tarvitsisi nousta vain kaksi kertaa ja huippuyritykseen olisi runsaasti voimia. Lisäksi otettaisiin käyttöön puolikasleirit: Cho Oyun perusreitin varrella on sekä perusleirin ja ykkösen että ykkösen ja kakkosen puolivälissä hyviä telttailupaikkoja, joissa voitaisiin yöpyä.

    Puolileirin teltat pystyssä, lunta saa tulla.

    Siispä riittävästi evästä ja vaatetta reppuihin ja kävelemään pitkin jäätikköä kohti vuorta. Alun moreeniröykkiöiden jälkeen on mukavan tasaista kivien peittämää jäätikköä, kunnes vuoren länsiharjanteen juurella joudutaan taas kauheaan irtonaiseen louhikkoon. Sitten on vielä jyrkkä nousu pääjäätiköltä parisataa metriä ylös pitkin sivujäätikön reunamoreenia.

    Kiipeilijät luistelevat alas kauheata sorarinnettä.

    Saavutaan hevosenkenkälaaksoon, jonka jäätikköä ruokkivat vuoren läntisiltä harjanteilta valuvat vyöryt. Jäätä ei tosin juuri näy, paikka muistuttaa ennemminkin jättimäistä sorakuoppaa. Vasemmalla nousee irtokiviä ja soraa valuva horrible hill kolmisensataa metriä ylös ykkösleiriin. Tähän yleensä istuudutaan levähtämään matkalla ykköseen tai sieltä alas, ja sorakekojen päällä on myös muutamia tasaisia teltanpaikkoja. Tänne pystytetään retkikunnan 1/2-leiri yhdeksi yöksi.

    Maha täynnä ja nojatuoli rakennettu, aurinkokin näyttäytyy!

    Iltapäivää on jäljellä, pilviä vyöryy päälle ja pois, luntakin yrittelee välillä. Aurinko ehtii hieman lämmittää, mutta kun se häviää Nupche Kangin huipun taakse, kylmä tulee äkkiä ja makuupussi tuntuu hyvältä ajatukselta.

  • Lepoa ja huoltoa

    Lepoa ja huoltoa

    20.9.2013

    Akklimatisaationousulta palattua on ohjelmassa suihkussa käyntiä, pyykinpesua ja makuupussin kuivattelua. Kuvia siirretään koneeseen lähettäväksi maailmalle, raportteja kirjoitellaan. Sitten koneen kanssa kävellään leirin toiseen päähän jäätikön mutkaan, jossa on sen verran matkapuhelinkenttää, että tieto saadaan lähtemään.

    Summitclimbin päiväkirjassa James kertoilee runsassanaisesti huoltopäivän puuhista.

  • Välipäivä

    Välipäivä

    21.9.2013

    Tavallinen aamupäivänäkymä perusleirissä: sää on aurinkoinen, kevyt tuuli heiluttaa rukouslippuja, ihmiset puuhailevat mitä puuhailevat tai sitten ovat puuhailematta yhtään mitään, seisoskelevat, istuskelevat. Akklimatisoitumisnoususta on levätty, pyykit on pesty ja suihkussa käyty, ja nyt ei varsinaisesti ole mitään sen kummempaa tekemistä. Joutilaan retkeläisen katse kääntyy itsestään kohti vuorta.

    Laske tästä kuvasta kiipeilijät (klikkaa se kuitenkin ensin suuremmaksi).

    Ja vuorella tosiaan tapahtuu: Ykkösleiristä (joka on oikean alareunan jäämassan takana) nousee harjannetta pitkin yksittäisiä kiipeilijöitä. Jääseinämässä on nelisen henkeä menossa ylös ja pari laskeutumassa alas. Sitten on vielä yksi ryhmä, joka on juuri selviytynyt toisesta jääjyrkänteestä ja jatkaa matkaa kohti kakkosleiriä (joka on kuvan keskellä näkyvän jäämuodostelman takana, tasaisen rinteen alla). Huipulla näyttää tuulevan jonkin verran, lunta pöllyää sinistä taivasta vasten.

    Kaiken maailman kotkotuksia

    Leirin louhien lomasta kuuluu vaimeaa kotkotusta. Teeren kokoiset fasaaninsukuiset linnut kiertelevät pienissä porukoissa etsien syötävää.

    Kun aurinko alenee, illansuuta ja iltaa vietetään ruokailuteltassa rupatellen, kirjoittaen tai elokuvia katsellen. Seitsemän jälkeen on jo pimeää ja kylmyys tunkeutuu telttaan. Siinä vaiheessa kutsuu leirin lämpimin paikka, oma makuupussi.

    Tähdet ja kuu loistavat, ja kun kiinalaisten generaattoreilla tuottama sähkövalokaan ei kohtuuttomasti häiritse, päätän ottaa yökuvia. Nepalin puoleisista laaksoista nousevat pilvet tulevat kuitenkin nopeasti Nangpa Lan yli ja peittävät maiseman niiden kahden minuutin aikana, jotka minulta menevät kameran esille ottamiseen ja valotussäätöjen tekemiseen. En saa edes dramaattisia pilvikuutamokuvia, kun koko taivas peittyy. Yökuvat jäävät seuraavaan iltaan.

    Iltapäivän pilvet ympäröivät Lunag Rin.
  • Epävarmuus ja ratkaisu

    Epävarmuus ja ratkaisu

    22.9.2013

    Cho Oyun perusleiri on Gyabrag-jäätikön pohjoisreunalla Dzapowa Ri -vuoren juurella. Leiristä on hyvä näköala etelään Nangpa La -solaan, joka on vanha kulkureitti Tiibetin ja Nepalin välillä. Solan takaiset vuoret ovat Nepalin puolella: tämä uskomattoman hieno vuoriryhmä on nimeltään Lunag Ri, ja sen liki seitsentuhantiset huiput ovat vielä kiipeämättömiä. Korkein kohta on keskellä olevan terävän huipun takana oikealla oleva pyöreämpi huippu, 6895 metriä.

    Ilmakuivattua lähiruokaa

    Lepopäivänä voi kävellä perusleiriä halkovan polun päästä päähän, matkaa kertyy toista kilometriä. Lasken vuorella olevat retkikunnat: niitä on 14 tai 15, väkeä on huomattavasti vähemmän kuin kolme vuotta sitten. Joillakin on vähän hienommat ja isommat ruokailu- ja oleskeluteltat, näkyypä jossain sellainen suihkutelttakin, jossa on eteinen pukeutumista varten. Nämä järjestäjät sitten varmaan laskuttavatkin asiaankuuluvasti eli reippaasti päälle kymmenentuhatta euroa. Tästä seuraa usein kiipeilijöille sponsorien tarve ja sponsorinäkyvyyttä varten pystytetyt kertakäyttöiset kirjavat veppisivustot ja niille huonosti kirjoitetut sankaritarinat.

    Paikkakuntalainen majoite

    Leirissä asuu kiipeilykauden ajan paikkakuntalaisia, jotka työskentelevät jakinajajina, kantajina perusleirin ja ykkösen välillä ja keittiöiden apuväkenä. Asumukset ovat perinteistä mallia, sähköä tosin tehdään moderneilla vehkeillä.

    Keittiöiden aputyöläiset kantavat päivät pitkät isoja vesikanistereita leirin yläreunassa liruvasta purosesta keittiötelttoihin. Vettä keitetään isoja padallisia ruoanlaittoa, tiskausta, pyykinpesua ja suihkua varten.

    Retkikunnan ruokailuteltassa ollaan huolestuneita, jopa itkuisia. Eteneminen vuorella on pysähdyksissä. Ykkösen ja kakkosen välillä sattunut lumivyöry on säikäyttänyt kiipeilijät, eikä mikään retkikunta halua olla ensimmäisenä avaamassa reittiä kolmosleiriin ja huipulle. Erityisesti kolmosleirin yläpuolinen keltainen nauha, jyrkkä kallioinen osuus reitistä, olisi välttämätöntä varmistaa kiintein köysin. Mutta mikään retkikunta, lukuunottamatta kiinalaisia, ei kykene tekemään sitä yksin. Jos yhteistyötä ei saada aikaan, voipi huipulla jäädä käymättä. Tai sitten pitää lähteä yrittämään pienellä joukolla ja suurella riskillä, niin että köydet kuljetetaan mukana ja kiinnitetään hankaliin kohtiin vain siksi aikaa että niistä selvitään.

    Retkikunnan huokaillessa telttaan tupsahtaa vieras. Adrian, joka tavallisesti johtaa ja opastaa retkikuntia, on tällä kertaa liikkeellä ilman johtovastuuta, pienen ryhmän kanssa. Hän haluaisi päästä toverinsa kanssa ylös laskeakseen huipulta alas suksilla. Hän on kiertänyt retkikuntien yhteistelttoja ja koonnut halukkaita osallistumaan reitin rakentamiseen. Jos saataisiin mukaan pari ihmistä vaikkapa neljästä retkikunnasta, olisi tarpeeksi työvoimaa reitin varmistamiseen kolmosesta huipulle. Hyvää säätä on tiedossa muutamaksi päiväksi, huipulla ehdittäisiin käydä jos toimittaisiin ripeästi.

    Dan kutsuu Jangbun neuvottelemaan. Sovitaan, että meidän sherpamme osallistuvat reitintekoon, ja niin on tarvittava joukko koossa. Helpotuksen huokaus pullistaa telttaa, tunnelma on hetkessä vaihtunut lähes epätoivoisesta suureen toiveikkuuteen ja toimeliaisuuteen.

    Nousuyritys alkaa jo seuraavana aamuna. Kaikki rientävät oitis pakkaamaan.

    Alkuasukkaiden teltta ja vuoret kuunvalossa
  • Huippuyritys: ykköseen

    Huippuyritys: ykköseen

    23.9.2013

    Lähdettiin siis huippuyritykseen. Tarkoitus oli nousta leirinväli kerrallaan aina kolmoseen saakka, yrittää huipulle 26.9. ja palata perusleiriin 27.9. Jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, mäelle tarvitsisi siis nousta yhteensä vain kaksi kertaa. Sehän sopisi, kauheaa sorarinnettä ei varsinaisesti mielellään rämmi ylös eikä alas. Edellisellä retkellähän ykköseen tuli noustua viisi kertaa, ja siihenhän ilman muuta nääntyy.

    Vielä ryhmäkuva, sitten reput selkään, kourallinen riisiä heitettäväksi kivialttarille. Pyytäisinkö päästä huipulle? Ehkä ennemmin ehjänä alas, mieluiten tietysti molemmat.

    Aurinko paistaa ja lunta sataa, ulkohuone on ehjä.

    Jäätikkökävely ja sorarinteen nousu sujuvat ilman mainittavia sattumuksia, kukaan ei kompastu eikä saa kiviä päälleen. Ykkösessä ollaan hyvissä ajoin, iltapäivä ja illansuu lepäillään ja yö nukutaan osin lainateltoissa, Koblerin ja Adventure Peaksin, kiitos vain. Omia telttoja on nimittäin viety edellisellä reissulla valmiiksi kakkoseen.

    Myöhäisen iltapäivän hopeanhohtoinen valo

    Ulkohuoneessa asioidessa voi tutkia tällaista näkymää. Jääjyrkänteen nousureitti näkyy selvästi, samoin kakkosta kohti oikealta koukkaava polku.

    Summitclimbin päiväkirjamerkintä.

  • Kakkoseen

    Kakkoseen

    24.9.2013

    Kävely ykkösleiristä kakkosleiriin vie koko päivän, joten liikkeelle on lähdettävä heti aamusta. Mutta kun reitin on jo kerran kulkenut, se ei onneksi tunnu enää niin ylettömän pitkältä kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt mennään kuitenkin koko väli kerralla eikä pysähdytä 1,5-leiriin.

    Jääseinämällä on pilvistä.

    Ykkösleirin yläpuolinen jyrkkä harjanne panee aina pumpun ja palkeet kunnolla töihin. Kiinteissä köysissä kulkeminen sujuu kuitenkin jo rutiinilla. Jääjyrkänteellä on onneksi vain kohtuullisesti liikennettä, joten jonottaa ei tarvitse. Seinämän nousureitiltäkin on liika lumi karissut, enkä ole yläreunalla enää samanlaisessa henkihieverissä kuin viimeksi. Seinämän päällä, puolitoista-leirin kohdalla tarkistetaan, että ryhmä on suurin piirtein koossa, ja sitten jatketaan seuraavaan mäkeen, uutta Jangbun ja Ang Pasangin tekemää variaatiota noudattaen. Tämäkin nousu, vaikkei aivan pieni olekaan, menee jo melkein helposti, jyrkimmissä kohdissa kahvalla auttaen.

    Saavutaan kakkosleiriin. Huomaa hyvin tuuletettu ulkohuone.

    Tästä jyrkästä kohdasta – jota joskus myös toiseksi jääseinämäksi kutsutaan – selvittyä on vielä melkoinen matka tasaisen loivaa nousua, ennen kuin ollaan kakkosessa. Heikkohermoisempi voisi jo luulla, että mitään kakkosleiriä ei edessä olekaan, sillä leiriä ei peräkkäisten kumpujen takaa näy ennen kuin ollaan melkein perillä. Vauhtini tuntuu olevan ryhmän paras, joten ohittelen vähitellen muut ja saavun leiriin ensimmäisenä.

    Kakkosen telttoja ja Tiibetin ruskeita kukkuloita

    Varhaisessa perilletulossa 7100 metriin illansuussa on se haittapuoli, että jos ei ole riittävästi puuhaa eikä oma teltta pystyssä, tulee helposti vilu. Vetäisenkin untuvatakin niskaan ja paksut rukkaset käteen ja alan valmistella meille telttapaikkoja. Tallaan lunta tasaiseksi ja kaivan edellisellä kerralla jätetystä varastosäkistä teltan valmiiksi esille.

    Asioin hyvin tuuletetussa ulkohuoneessa, kuvailen maisemia ja leiriä vähitellen lähestyviä tovereita. Käymme teltanpystytykseen, mutta kun Dan saapuu vihdoin, saamme uusia ohjeita. On sovittu, että saamme lainata muiden retkikuntien telttoja. Niinpä asetumme sinne tänne, Matt ja minä Adventure Peaksin vihreään Hyperspaceen. Puoliksi pystytetty teltta ei onneksi mene hukkaan, sillä sherpat ottavat sen.

    Vieraassa teltassa on jonkin verran tavaraa sisällä, joten siirtelemme astioita ja pusseja varovasti sivuun ja koetamme olla sotkematta. Sitten alkaa taas keittely, tällä kertaa pääsemme maistelemaan itse hankkimiamme herkullisia pussiruokia.

    Joku meni jo kolmoseen.

    Laskeva aurinko hopeoi ja kultaa lähes rikkumattoman lumirinteen. Kapea jälki kertoo, että tänään on ensimmäinen ryhmä noussut kolmosleiriin.

    Summitclimbin päiväkirjamerkintä (huomaa, että Jürgenin saksankieliset kertomukset ovat väärin numeroidut, ne koskevat aina edellistä päivää).